Giorgio de Chirico (1888 – 1978) maalasi teoksen Mystinen esitys vuonna 1971. Sitä katsellessa tulee mieleen filosofi Schopenhauerin sanat: Jotta ihmisellä olisi todella erityisiä ajatuksia, täysin originaaleja ideoita, meille kuoleville riittää se, että me etäännytämme itsemme hetkeksi maailmasta. Menemme riittävän etäälle, siten, että näemme joka päiväiset ja tavalliset asiat ikään kuin tuntemattomina. Mutta ei se ole vaikeaa, se on jotain sellaista, mikä ei ole meidän mahdollisuuksiemme rajoissa. Se, ett sen pystyy tekemään, siihen vaaditaan neroutta.
Tämän määritelmä mukaan de Chirico oli ehdottomasti nero. Hän esittää meille maailman tavallisimmat asiat: kuun, auringon, talon, oven ja esityslavan, mutta sellaisessa valossa, että näyttäytyvät meille aivan uudenlaisina ja ihmeellisinä.
Chiricon teoksia lähestyttäessä, moni helposti sanoo: en ymmärrä. Minä neuvoisin taas aseeksi sen, että vakuuttaa itselleen ymmärtävänsä. Pitää tarkastella rauhassa, hätäilemättä. Hyvä taa aloittaa on aina ihan puhdas tarkkailu. Mitä näen? Näen kaksi kuuta; mustan ja keltaisen. Näen kaksi Aurinkoa, mustan ja keltaisen.
Tämän puhtaan tarkastelun jälkeen on hyvä asettaa teos omaan ympäristöönsä. Mitä taidesuuntaa de Chirico edusti? Mikä oli sen taidesuunnan edustajille tärkeää? De Chirico oli metafyysisen maalaussuunnan. edustaja. Metafysiikka tarkoittaa fysiikan jälkeen. Se siis etsii olevaisen perusolemusta ja perussyytä. Koska kyse on kuvataiteesta, se tekee sitä kuvataiteen keinoin.
Kaikki tapahtuu näyttämöllä. Aurinko laskee ja nousee, kuu näyttäytyy taivaalla ja häviää näköpiiristä. Se on meille ihmisille maapallolta katsottuna kuin näytös. Mustan kuun ja auringon voimme ajatella olevan sen hetken, kun me emme sitä näe. Ne ovat olemassa, vaikka me emme niitä juuri silloin näkisikään. Musta a keltainen osa ovat sidottu toisiinsa naruilla. Yö ja päivä seuraavat toistaan, ne ovat sidoksissa toisiinsa. Katselijat on kuvattu kummallisina kolmiona näyttämän reunalle. Jos he olisivat tarkkoja, niin he voisivat nähdä saman näytöksen myös ulkona, siellä taivaalla aurinko kajastaa alhaalla taivaanrannassa, mutta ylempänä on yhä pimeää. Jos katselemme loistavaa, näyttämöllä olevaa aurinkoa vielä tarkemmin, huomaamme sen olevan maalaustelineellä. Kirkas aurinko onkin taiteilijan tekemä. Näyttämän takana on vielä ovi, joka johtaa sellaiseen, mitä me emme näe.
Taiteilija osoittaa meille maailmastamme sellaista, mikä on niin arkista, että me emme kiinnittää siihen huomiota. Samalla kuvaamalla sen meille, hän avaa oven meille kohden mysteeriä.
Teoksen sanoma on selvästi käsitys taiteilijasta ja hänen tehtävästään. Se on osoittaa arjessa jotain erityistä ja avata henkisiä oviamme näkemään enemmän ja näkemään kirkkaammin.
Tähän tulkintaan päädyimme pelkästään tarkastelemalla ja päättelemällä. Taiteen lukeminen ei ole mahdotonta, Se vaatii vain hieman keskittymistä.
