Kirjoitukset avainsanalla elämä

Usein kuulee iältään enemmän kuin täysi-ikäisten toteavan, ettei heistä tule koskaan aikuisia. Internetissä on saatavilla testejä, joissa mitataan henkistä ikää tai hulluutta. Aikuiset ihmiset kiljuvat riemusta, kun saavat henkiseksi iäkseen kaksitoista vuotta tai hulluutensa asteeksi 70%.

Aikuisuudesta sekä järkevyydestä on tehty leikkimielisyyden vastakohta. Aikuisuus ja ikääntyminen koetaan täydellisenä vastakohtana ja huumori rikkaalle sekä hyvälle elämälle. Täysijärkisyys kuulostaa kaavoihin kangistumiselta, surulliselta, vähintäänkin raskasmieliseltä. Olemme kaikki nähneet ihmisiä, jotka vielä kymmeniä vuosia täysi-ikäisyyden saavutettuaan, todella ylpeänä toteavat: ei minusta aikuista saa!

Eihän kukaan kiellä aikuisia nauramasta, hulluttelemasta tai suhtautumasta huumorilla elämän eri tilanteisiin. Minä en edes usko, että pohjimmiltaan aikuisuuden pelossamme on kysymys tästä. Pelkäämme aikuistumisessa eniten vastuunkantoa. Me emme halua vastuuta itsestämme, toisistamme tai maailmasta. Joskus mietin, meneekö maailmalla siten, kuin menee, koska me olemme kaikki kuin kakaratarha, jossa aikuisuus on sama kuin tylsyys, ja vanhuus on halveksuttavaa. Ikääntynyt ihminen joutaa roskikseen. Siksi ei kannata ikääntyä tai ainakaan näyttää vanhenevansa. Yhä nuoremmat käyttävät huomattavia summia kasvojensa kaikkien ikääntymismerkkien ehkäisyyn ja peittelyyn. Kaikki olemme havainneet, että toisinaan ne keinot antavat lähinnä hullunkurisen vaikutelman.

Sanaa vanhuus kierretään. Siitä on tullut poliittisesti epäkorrekti ilmaisu. Senioripalvelut kuulostaa mukavammalta ja vähemmän pelottavalta kuin vanhuspalvelut. Sanonta: vanhuus ja viisaus, kuuluu menneeseen aikaan. Kylänvanhusten asema viisaina neuvonantajina miellettään päteväksi korkeintaan primitiivikulttuureissa. Kenelläkään ei ole aikaa kuunnella kokemuksen ääntä. On mukavaa tehdä kaikki samat virheet itse oli kyse yksilöllisestä tai valtiollisesta tasosta. Työpaikoilla kehutaan nuoria dynaamisiksi ja jaksaviksi. Se on tietenkin totta, mutta ilman kokemuksen tuoma viisautta (ah, kuinka kammottavan tylsän kuuloista) se dynaamisuus voi helposti johtaa harhateille. Silloin kaikki energia menee hukkaan. Lukemattoman moni suomalainenkin työpaikka on tämän saanut kokea, kun iäkkäämmät (lue kalliimmat työntekijät) saivat lähteä ja tuoda tilaa nuorelle energialle.

Kamalinta on, että opetamme lapsemme ja nuoremme tähän iäkkäiden halveksuntaan ja vastuun karttamiseen. Me palvomme nuoruutta ja vielä ylpeilemme siitä! Nuoremmat saattavat sanoa sen toisin. He saattavat kuuluttaa, että en halua tehdä mitään hapokasta. Hapokkaan eli kurjan tekeminen on merkki aikuisuudesta. Hyi, aikuisuus, sehän on se kammottava kirosana. On mukavampaa ulkoistaa kaikki vastuu toisille. On kivaa jatkaa huoletonta opiskelijaelämää, mieluiten ilman niitä opiskeluja. Koko elämän päämäärä on se, että on jatkuvasti kivaa. Siinähän se elämä mukavasti sujuu: odotellessa perjantaita ja vuosilomaa sekä viritellessä mesolankoja kasvoihin.

Olisiko aika kertoa kuuluvalla äänellä tuleville sukupolvillekin, että vastuunkanto ja pitkäjänteinen, minkä tahansa asian suorittaminen voi myös tuottaa mielihyvää? Vastuu tulevista sukupolvista, tietoisuus menneestä ja järkevä on kunniakasta. Se voi myös olla onnellista ja hauskaa. Hauska nimittäin ei ole vain järjettömyyttä ja älyttömyyttä. Älyllinen hauskuus voi olla moninkerroin kivampaa kuin järjetön.  Moni asia voi tuottaa älyllistä mielihyvää ja sen aiheuttama onnellisuuden tunne on pitkäkestoisempaa kuin ikuinen vappukarnevaali! Elämämmekin saattaa olla täydempää, jos elämme siitä nauttien myös arkipäivinä ja muulloin kuin loma-aikoina. Aikuisuus ei ole tylsää eikä nuoruus kadehdittavaa. Jokaisella ikäkaudella on hyvät ja huonot puolensa. Se, että me otamme vastaan ne kaikki hyvät ja huonot puolet ylpeydellä tekee elämästämme täyden. Vuodet kuluvat, emme me voi vuosia huijata kasvohoitoihin keskittymällä ja huutelemalla hulluuttamme maailmalle.

Minä olen aikuinen. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että olen aikuinen. Se ei tee minua huumorintajuttomaksi eikä surulliseksi. Minä kuljen vääjäämättömästi kohden vanhuutta. Minä en edes kuvittele pakenevani tai halua paeta vanhenemistani. Minä itse voin valita teenkö vanhuudestani hyvän ja tasapainoisen vastaanottamalla sen yhtenä osana elämän kulkua ja iloiten elämänkokemuksistani vaiko pelottavan mörön, jota yritän piilotella komeroon kuin luurankoa konsanaan. Minä en vaihtaisi yhtään päivääni pois. Minä en haluaisi takaisin nuoruuden epävarmuuttani. Jos en muista yhtä helposti asioita tai reagoi yhtä nopeasti kuin ennen, niin sen vastapainoksi, minulla alkaa hahmottua kokonaiskuvia kokemuksieni ja maailmalla oppimani kautta. Ymmärtäminen on yksi tämän hetkisen elämäni hienoimpia kokemuksia. Viisaus ei ole sama kuin äly. Viisaus on arvokkaampaa, syvempää ja kauniimpaa. Viisauden voi antaa, jos sen otamme vastaan, vain elämänkokemus. En tiedä saavutanko koskaan viisaudesta mitään, mutta kuljen sitä ja vanhuuttani kohden turvallisin mielin ja toiveikkaasti odottaen. Jos tämän kaiken hintana on muutama ryppy suupielessä, niin ei se minua ainakaan haittaa. Sitä paitsi rypyt ovat sympaattisia. Minä kieltäydyn häpeämästä ikääni ja pelkäämään ikääntymistä.

Ei vanheneminen ole vain luopumista, kuten meille uskotellaan. Se on myös saamista. Eikä muka jokainen kokemus ole lahja?Eläköön kaikki ikäkautemme! Ne kaikki ovat jokainen arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Marco Peretton kuvat: Unkarilainen viulisti, soittaa koko elämänkokemuksellaan. Malagalainen pariskunta viettää jokavuotista fiestaa ylpeinä perinteistään. Beniniläiseltä kylävanhukselta on saattanut heiketä näkö, mutta ei terävänäköisyys. Etelä-Afrikkalaisen herran aurinkolaseissa kuvastuu ympäröivä maisema, vai olisiko se hänen elämänkokemuksensa?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokin aika sitten anoppini aika siirtyä ikuisuuteen tuli. Viimeiset ajat hän oli todella huonossa kunnossa. Hän ei reagoinut enää mihinkään. Hengitys kävi raskaammaksi päivittäin. Se oli läheisille raskasta. Mieheni ainoana lapsena oli kovilla. Äidin sisarrussarjan viimeinen, anoppini pikkusisko oli itkuinen ja epätoivoinen. Pitkät jäähyväiset saattavat olla raskaita. Kukaan ei uskalla oikein sanoa toivovansa toisen kuolemaa, samalla tuntuu, ettei pelkässä hengittämisessä enää ole järkeä.

Minä sain Italiaan kutsun selkäleikkaukseen. Juuri ennen sairaalaan menoani kävin tervehtimässä anoppiani. Otin häntä kädestä, käsi tuntui kumman kylmältä. Raskas ja hankalalta tuntuva hengitys muistutti hänen kuitenkin olevan kanssamme. Puhuin hänelle pitkään. ´Olet ollut rohkea nainen. Rohkeat naiset ovat rohkeita kuolemankin edessä. Kuulin mieheni tukahduttavan nyyhkytystään selkäni takana. Germana, sinulle ei ole mitään pelättävää. Muistatko, kun kävimme Maltalla. Sinua sekin matka hieman jännitti, mutta sitten pidit Maltasta paikan päällä. Tässäkään matkassa ei sinun ei tarvitse pelätä mitään. Se on varmasti hienoin matka ikinä. Älä pelkää. Rakkaus on kuolemaakin vahvempi. Anna itsesi lähteä.´ Hän lopetti hengittämisen. Hän otti askeleen ja lähti.

Ulkona puhaltava voimakas tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti pilvien takaa. Kipu ja elämä hellittivät. Portti aukesi jossain toisaalla. Kävin sairaalassa siirtämässä muutamalla tunnilla omaa sisälle menoani. Enempään en voinut, sillä leikkausaikani oli seuraavana aamuna ensimmäisenä.

Me ehdimme yhdessä käydä hautaustoimistossa valitsemassa uurnan ja kukat. Haimme kaapista vaatteet ja laitoimme käsien ympärille rukousnauhan, joka oli roikkunut sairaalan lampussa anoppini toiveesta. Soitimme siskon, muita sukulaisia ja muutamia ystäviä paikalle valvomoon. Kaikki kävivät vuorollaan jättämässä jäähyväisiä. Kukin jutteli ja silitti vainajan poskea omalla tavallaan. Naapurirouva sanoi, ettei hän pääse seuraavan päivän siunaukseen, koska ei ole kaupungissa. Hän totesi, ettei hän ole siitä kovin pahoillaan, vaikka paikalla olisikin halunnut olla. Sillä on tärkeämpää olla paikalla silloin, kuin ihminen on elossa, kuin silloin, kun hän on jo kuollut. Se oli suora lohdutus minulle. Minä tiesin olevani sairaalan leikkauspöydällä samaan aikaan, kun anoppini siunattaisiin. Ainut todellinen huoleni oli luonnollisesti, kuinka mieheni jaksaa. Äitinsä hautajaisissa samaan aikaan, kun vaimo on leikkauspöydällä saattaa olla vahvemmallekin miehelle rankka paikka.

Usein kuoleman edessä moni kuuluu miettivän, mitä järkeä tässä oli tai sanovan eihän meistä jää mitään. Itse asiassa meistä jää paljon. Meistä jää koko maailma. Kukin meistä vaikuttaa kaikkeen tietämättäänkin. Ajatelkaapa vaikka tilannetta, jossa joku tuntematon ajaa autoa mennäkseen pankkiin. Minä sitten säntään tien ylitse. Hän joutuu pysäyttämään autonsa. Sen tähden hän myöhästyy vihreistä valoista ja joutuu odottamaan punaisissa minuutin. Siispä autoilija saapuu minuuttia myöhemmin pankkiin, kuin oli suunnitellut. Sen minuutin, sen yhden minuutin tähden, hän tapaakin tulevan aviovaimonsa, joka olisi ei ollut enää paikalla minuuttia myöhemmin. Minä siis jätin jäljen, sain aikaiseksi avioliiton vain kulkemalla tien ylitse. Me jätämme jälkiä koko ajan ja kaikkialle tietämättämmekin. Meidän elämämme poispyyhkiminen muuttaisi valtavasti asioita eikä ainoastaan läheistemme elämässä. Elämä on ihan valtava juttu! Se on paljon, paljon suurempi asia, kuin ajattelemmekaan.

Anoppini oli vielä tajuissa ollessaan kirjoittanut lukemansa kirjan sivuille pieniä sanoja, kauniita, yksinkertaisia sanoja. Hän kirjoitti puutarhansa kauniista kukista, joita oli istuttanut ja totesi, kuinka kauniin maailman Jumala on meille antanutkaan. Hän kirjoitti meille läheisilleenkin. Yksi lause havahdutti minut. Hän kirjoitti naapurilleen. Anna, olet ollut hyvä naapuri. Kiitos siitä!

Mieheni täytti noin viikon kuluttua äitinsä kuolemasta 50 vuotta. Suuria juhlia emme toki voineet emmekä olisi halunneetkaan pitää. Muutamia ystäviä Italiasta ja Suomesta oli tuolloin kotonamme. He vaativat syntymäpäiväsankarilta puhetta. Puheessaan, hän pyysi, että saattaa tuntua hullulta, mutta hän haluaisi, että me kaikki yhdessä tervehtisimme hänen juuri edesmennyttä äitiään. Miten niin banaalilta kuulostava yhdessä lausuttu `Ciao, Germana! ´voikaan saada niin suuren ja yhdistävän merkityksen? Eräs runoilija sanoi ihmisitä puhuessaan, että me olemme kaikki samaa haavaa. Näinhän se on. Haavat ja ilot tekevät meistä yhtä.

Saattaa tuntua järjettömältä, mutta kyllä kuolema saattaa olla kaunis. Elämä kouluttaa ja kuolema opettaa. Mieheni äidin kuolema opetti taas, senkin kuinka tärkeää on olla hyviä naapureita. Toivoisin niin, että itsekin osaisin olla hyvä naapuri, enkä vain viereisessä talossa asuville.

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos koskettavasta kertomuksestasi anoppisi viimeisistä hetkistä ja ajatuksistasi kuolemasta, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Monia askel tuntemattomaan peloittaa, nuorena ja terveenä sen työntää kokonaan mielestään, mutta iän lisääntyessä se alkaa yhä enemmän askarruttaa. Toivo parempaan maailmaan siirtymisestä auttaa, uskonnollinen vakaumus tuo turvaa, mutta niitä ei kaikille ole valitettavasti annettu. Pidpän paljon kirjoituksistasi Liisa. Kaikkea hyvää sinulle elämäsi taipaleella, toivoo lehden iäkäs lukija Helsingistä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat