Giorgio de Chiricon vuonna 1925 maalaama omakuva on riemastuttava. Se on ensinnäkin hyvin rehellinen. Taiteilija ei yritä olla mitään muuta, kuin mitä hän on. Hän ei tyydy kuvaamaan itseään vain ulkonäöllisesti. Hän haluaa kertoa meille myös enemmän itsestään sekä omista ajatuksistaan.
Taustalla näkyy kaupunkimaisema, jossa hän asui. Hän on siis kuvannut itsensä omaan elämisen piiriinsä ja maisemaansa. Sen lisäksi Kuva on siitä erikoinen, että se laittaa todellisuuden heittämään kuperkeikkaa. Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän toki näkee kaupungin maiseman. Olisi luonnollista, että maalari on verhojen sisäpuolella ja maisema ulkona. Nyt molemmat ovat ulkona, sekä de Chirico että maisema. Taiteilija on itseasiassa osa maisemaa. Alareunassa on kaide, joka rajaa tilaa. Sen sijaan verhot roikkuvat ilmassa. Taivas jatkuu niiden yläpuolella täysin vapaasti. Katsoja ei voi olla miettimättä sitä, kuka lopulta katsoo ketä ja mikä lopulta on maisema? De Chiricon katse on niin tutkiva ja intensiivinen, että lopulta hän näyttää katsovan minua, kuvan katsojaa. Roolit ovat vaihtuneet. Minä näen taiteilijan ja hänen maisemansa samalla, kun hän näkee minut. Välissämme on tyhjässä roikkuvat verhot, joista toisen puolen verho näyttää heiluvan tuulessa. Kun verhot on avattu, on yhteys taiteilijan ja minun, katselijan välillä mahdollinen. Taiteilijan katsellessa minua ja tehdessä teoksensa, hän auttaa minua näkemään paitsi taiteilijan myös minut itseni ja maailman ympärillämme. Mitä minä lopulta katselen, kun katselen taideteosta? Katselenko itseäni?
Taide on kommunikaatiota. Sen de Chirico osoittaa meille mieltä kiehtovalla tavalla.
Kiitos taas Liisa :)
Minun näkemykseni on, että siinä maisemassa jossa me hänet näemme, ja jossa hän elää, katselee hän itseään ulkoapäin. Hänen sieluunsa verhot ovat auki ja hän katsoo sisimpäänsä, meille näkymättömään itseensä. valone
Varmasti taiteilina tosiaan tarkastelee itseaan. Peilaa sisintaan ymparistoonsa.