Piero Manzoni, milanolainen taiteilija kummastuttaa yhä usein nykyihmistäkin. Hän teki 1957 ja 1963 vuosien välillä sarjan valkeita teoksia, joiden nimi on achrome. Se viittaa sanana värittömyyteen. Polykrominen on monivärinen, hänen achrominsa ovat siis värittömiä. Tämä on hyvä muistaa erotuksena valkeaan. Manzoni puhuu usein orgaanisesta maalauksesta, sellaisesta, joka on, eikä esitä. Taiteilijalla valkea kangas on se, jonka päälle perinteisesti on maalattu. Nyt Manzoni ei maalaa. Ne ovat siis loogisesti värittömiä. Achromejaan eli värittömiään hän tekee monesta eri materiaalista. Jopa maalaamalla sämpylöitä valkeiksi. Hän vie värien kertovan voiman. Tavallaan hän palaa puhtaaseen estetiikkaan, ilman kerrontaa. Hänelle kaikki mahdollinen voi olla taiteen materiaa. Tulleessan taiteen materiaksi, materiaali muuttuu, tavallaan unohtaa itsensä.

Taidetta katsellessamme ensimmäiset kysymykset, jota esitämme teokselle ovat usein ratkaisevia. Jos kysymme teokselta sellaista, mistä se ei kerro, on kohtaamisemme taiteen kanssa lähinnä turha. Ajatellaanpa tilannetta, jossa katselemme kelloa etsien siitä vastausta kysymykseen, millainen sää on huomenna? Samoin Manzonin achromien edessä kysymys siitä, mitä ne kertovat  on lähinnä mieletön.  Manzonin teokset halusivat ottaa kantaa enemmänkin taiteeseen ja taiteen maailmaan, kuin sen ulkopuoliseen maailmaan. Manzon puhuu estetiikasta, puhtaasta silmien kielestä, ilman värejä. Kyse ei ole pinnasta, joka on maalattu valkeaksi, kyse on hiljaisuudesta, joka on ennen kuin kaikki kertomukset alkavat.

Jospa vain Manzoni olisi elänyt kauemmin kuin 29-vuotiaaksi. Hän olisi varmasti hämmästyttänyt meitä vielä monin tavoin.