Kirjoitukset avainsanalla sukupolvet

Aikamoiseen pakkorakoon taas lykkäsin itseni. Tiesin, että kankaanrakentamisen peruskurssi pidettäisiin kevätkauden kiireisimpien työviikkojen aikana. Ilmoittauduin silti, koska tiesin, että kursseja on vain kaksi vuodessa, ja halusin taidon kesäksi. Ja nyt sitten kävi niin, että kutomisvuoroni osui täsmälleen samalle viikolle kuin ruuhkahuippukin.

On perjantaiaamu. Kangaspuuni ovat odottaneet toimettomina tiistai-illasta saakka, koska en pystynyt minään päivänä tulemaan kutomaan ennen viittä. Minun olisi pitänyt tulla ennen viittä, jotta opettaja olisi ollut vielä paikalla varmistamassa, että pääsen alkuun kuviomallin kudonnassa. Emme ehtineet tiistain kurssi-illan aikana niin pitkälle, koska olin tyhmästi valinnut mattooni päärmeet. Päärmeiden kutomista varten piti halkoa pitkät pätkät trikookudetta, jotta päärmeestä ei olisi tullut liian paksu. Halkominen oli uskomattoman hidasta. Siksi kerkisin kutoa vasta kalalankakerrokset maton alkuun sekä muutaman sentin päärmettä.

Eläkeläispäiväni aamuna olen siis tikkana paikalla Brinkkalan talossa, kun Taitokeskus Turun ovet avataan kymmeneltä. Mukanani on kassillinen iltamyöhällä kotona kerittyä kudetta, villasukat, syväterävät ja evästä. Aion kutoa niin pitkään kuin pysyn penkillä.

Ennen kuin pääsee kutomaan, pitää keriä kude. Ostokude on yleensä vyyhteinä, joiden selvittäminen ei aina suju kuten Strömsössä. Yläkuvassa esimerkki. Toimin mielestäni keltaisen vyyhdin kanssa ihan samalla tavalla, mutta sen keriminen oli paljon helpompaa. Alakuvassa vasemmalla ensimmäinen oma keräni ja oikealla kurssikaverin kerä. Keltaisesta kuteesta osasin jo tehdä siistimmät kerät.
Ennen kuin pääsee kutomaan, pitää keriä kude. Ostokude on yleensä vyyhteinä, joiden selvittäminen ei aina suju kuten Strömsössä. Yläkuvassa esimerkki. Toimin mielestäni keltaisen vyyhdin kanssa ihan samalla tavalla, mutta sen keriminen oli paljon helpompaa. Alakuvassa vasemmalla ensimmäinen oma keräni ja oikealla kurssikaverin kerä. Keltaisesta kuteesta osasin jo tehdä siistimmät kerät.

Malli on helppo, mutta onnistun silti tekemään kaikki mahdolliset virheet.

Ensin heittelen ohutta, harmaata kudetta päärmeen loppuun saakka, suih suih! Sen jälkeen kiedon tavallista harmaata kudetta yhteen sukkulaan ja keltaista kudetta toiseen. Kudon kolme kerrosta palttinaa harmaalla. Ja sitten se juhlava hetki, kun keltainen kuviokude sukeltaa viriöön. Nappaan sukkulan viriön toiselta laidalta. Kiristän reunan, annan kuteelle sopivasti syötösvaraa, painan vasemmalla jalalla seuraavaa polkusta ja sitten pum pum! Luhan lyönti sinetöi kerroksen.

Kuvioni on nimeltään Orvokki, ja teen sitä koko maton pituudelta. En tajunnut mallia valitessani, että matostani tulisi lähes tuplasti paksumpi, painavampi ja hitaampi kutoa kuin useimpien muiden kurssilaisten matoista. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa suunnitella harmonisesti vaihtuvia värejä eikä villejä kuvioita, vaan bongasin opetustilan seinältä kivan näköisen maton ja päätin lennosta tehdä samanlaisen. Vaihdoin vain pohjavärin harmaaksi. Mietin, että värit sopivat varmaan hyvin puutarhamajaani – ja ovathan keltainen ja harmaa myös tämän vuoden Pantone-nimikkovärit. Trendien huipulla mennään, mutta menköön.

Ensimmäinen kukkarivi näyttää niin hienoilta, että pitää pysähtyä valokuvaamaan. Kylläpä onkin kaunis malli! Kuin pieni rinkeli. Pian on myös ensimmäisen tauon paikka. Rojahdan selälleni luokkahuoneen sohvalle, suljen silmäni, rentoutan reiteni ja teen kivunhallintamindfulnessin. Ihan sama, kuka näkee ja mitä ajattelee. Tämä on minulle yhtä välttämätöntä kuin muille kutojille kahvi. Yritän pitää tauon joka tunti, tai ainakin melkein.

En odota kutomisessa vaikeuksia, koska olen tehnyt sitä ennenkin – tosin vain kahdella polkusella. Orvokissa poljenta menee näin: 5-6-5 ja sitten kuvio: 2-3-1-3-1-3-2. Malli on helppo, mutta onnistun silti tekemään kaikki mahdolliset virheet. Kuudesta polkusesta ei aina osu päkiän alle se oikea. Reunaan pullahtaa paikoitellen ikävä lenkki. Sitten kudon vahingossa kaksi peräkkäistä riviä samalla värillä. Onneksi malli on niin selkeä, että virheet on helppo huomata ja korjata.

Lue lisää: Miten opin luomaan, niisimään, sitomaan ja mokaamaan

Poljentakaavio kiinnitetään yleensä kangaspuiden vipustelineeseen kutojan muistilistaksi. Käytin yläkuvan kaaviosta vain alaosaa. Keskimmäisessä kuvassa näkyvät alkusolmut, tasoittavat kuteet ja päärmeen alku. Alimmassa kuvassa olen päässyt jo kuvioon asti.
Poljentakaavio kiinnitetään yleensä kangaspuiden vipustelineeseen kutojan muistilistaksi. Käytin yläkuvan kaaviosta vain alaosaa. Keskimmäisessä kuvassa näkyvät alkusolmut, tasoittavat kuteet ja päärmeen alku. Alimmassa kuvassa olen päässyt jo kuvioon asti.

Matostani on ilmiselvästi tulossa vino. Mikä avuksi?

Ensimmäisenä päivänä menee paljon aikaa reunojen pähkäilyyn. Jokainen kangaspuita vähänkin louskuttanut tietää, miten tarkasti muut kutojat katsovat kudonnaisen reunoja. Suorat, tasaiset ja kauniit reunat kertovat, että kutoja on taitava. Valitsemani sidos, ruusukas, on kuitenkin reunojen suhteen konstikas.

Opettaja auttaa irrottamalla reunimmaiset loimilangat niisistään. Kun nyt veisin sukkulan vuorotellen reunalangan yltä ja alta, saisin kelpo reunat. Kokeilen kaikenlaista ennen kuin tajuan, mitä hän tarkoitti. Sukkula viedään joka kerta viriöön reunalangan yläpuolelta, mutta se otetaan aina vastaan viriön toiselta reunalta reunalangan alta. Näin riippumatta siitä, kummassa kudonnaisen reunassa ollaan. Helppoa, kun sen hoksaa, mutta matostani näkee kyllä, missä kohtaa se tapahtui.

Vaikeinta tänään on kuitenkin loimen päästäminen. Kanssakutojat auttavat mielellään, mutta opin tekemään sen kokonaan itse vasta neljännellä yrityksellä. Kurssikaveri tunnustaa, että hänelle kävi samoin. Sunnuntaina pystyisin melkein tekemään sen silmät kiinni.

Toisen ongelman huomaan juuri, kun Taitokeskuksen opastajat ovat lähteneet viikonlopun viettoon. Matostani on ilmiselvästi tulossa vino. Mikä avuksi? Kanssakutojat ovat yhtä ymmällä kuin minäkin. Hetken päästä muistan, mitä opettaja sanoi käsien asennosta: luhaan kannattaa tarttua keskeltä, koska käsien voima voi olla erilainen. Jos satakin kertaa lyö luhaa vasemmalta eri voimalla kuin oikealta, niin onhan selvää, että matto lähtee vinoon. Samoin käy, ellei istu penkin keskellä.

Olen mielestäni tarttunut luhaan keskeltä, joten nyt siirrän otteeni oikealle. Näin saankin maton suoristumaan. Jatkossa pidän lyödessäni vasenta kättä luhan keskellä ja oikeaa oikealla. Aika yllättävää, että vasen käteni olisi voimakkaampi kuin oikea, mutta nähtävästi näin on.

Istun kutomassa seitsemään saakka illalla, ja saan valmiiksi 75 senttiä mattoa. Selkäni on tulessa. Eteenpäin ja sivuille kurkottelu on kipeyttänyt fileeni pahan kerran. Päätän silti kävellä kotiin – tarvitsen raitista ilmaa. Kotimatkalla ostan kolme voipullaa, koska olen sen arvoinen.

Olisi voittajan olo, ellen olisi niin väsynyt ja kipeä.

Lauantaiaamu valkenee aurinkoisena. Moni muu suuntaa hiihtämään, mutta minä painelen taas päin Brinkkalaa. Istun penkille kuin vanha tekijä, ja saan kuudessa tunnissa valmiiksi 85 senttiä mattoa. Lähden hyvillä mielin viideksi saunaan. Illalla kerin vielä kaksi vyyhtiä kudetta, koska on pakko saada sunnuntaiksi lisää kudottavaa.

Meitä on viikonloppuna kutomassa kaksi kurssilaista ja neljä muuta. Tunnelma on oikein mukava; tuntuu kuin kuuluisimme samaan salaseuraan. Sunnuntaina jään puoliltapäivin yksin kutomaan ja kudon halki koko iltapäivän puoli seitsemään saakka. Työ luistaa rikospodcastien tahdissa. Ainoa vaikeus on lyhyissä pätkissä oleva kude. Usein toistuva kuteen jatkaminen hidastaa kutomista olennaisesti.

Illan jo pimennyttyä saan kuin saankin maton 2,5 metriin ja päärmeet päälle. Irrotan pingottimet ja löysään lointa vähän. 24 tuntia siihen meni kaikkiaan tauot mukaan lukien.

Olisi voittajan olo, ellen olisi niin väsynyt ja kipeä.

Isoin ihmetyksen aihe on, että ylipäätään pystyin siihen. Olin vielä perjantaina aika varma, että hamstring-jänteeni estävät työskentelyn, ja mattoni jää kesken. Ilmeisesti polkusten painelu ja pepun painopisteen vaihtelu kuitenkin pumppaavat sopivasti pakaraa siten, että kutominen onnistuu huomattavasti paremmin kuin toimettomana tuolilla istuminen. Vähän sama kuin olisi keinulaudalla, mutta keinulauta onkin takapuolen eikä jalkojen alla.

Jouduin ottamaan Voltaren Rapidin kesken kutomisen vasta sunnuntaina. Kaikki yöt nukuin suosiolla Panacodin avulla. Selkäni oli niin järkyttävän kipeä, etten varmasti olisi saanut unta muuten. Sunnuntaina luhan paukuttelu tuntui myös käsivarsissa, ja lisäksi sain varvasta tikun sormeeni.

Lue lisää: Huomio pakaravaivaiset! Keinulauta auttaa

Yläkuvassa on maton irrotus kangaspuista kesken. Viimeistelin maton päät solmimalla loimilangat, leikkaamalla päät lyhyiksi ja ompelemalla päärmeen ohuella kalalangalla. Reunasta tuli ihan riittävän siisti.
Yläkuvassa on maton irrotus kangaspuista kesken. Viimeistelin maton päät solmimalla loimilangat, leikkaamalla päät lyhyiksi ja ompelemalla päärmeen ohuella kalalangalla. Reunasta tuli ihan riittävän siisti.

Nyt on minun vuoroni kantaa sukkulaa naispolvien ketjussa.

Tiistaina on taas kurssi-ilta, ja matto otetaan pois puista. Löysään lointa reilusti ja vinssaan maton pään rintapuun luo. Jätän noin 15 sentin hapsuvaran ja leikkaan loimen poikki. Solmin loimet nippuina vetosolmuille (jonka tekemisen vihdoinkin opin) seuraavaa kutojaa varten. Maton päähän teen yksinkertaiset väliaikaiset solmut.

Sitten levitän maton luokkahuoneen lattialle kaikkien nähtäväksi. On se hieno, vaikka itse sanonkin. Varsinainen työvoitto. Reunat voisivat olla paremmatkin, mutta opettaja sanoo silti niistä jotakin nättiä. Kotoa olen jo saanut vuolaita kehuja valokuvien perusteella.

Mutta niin vain mattokateus iskee, kun muut kurssilaiset esittelevät mattonsa kukin vuorollaan. Voi kuinka upeita! Olisiko sittenkin pitänyt panostaa vähän enemmän ja suunnitella mattonsa itse? No, sitä vettä melotaan, joka on kanootin alla. Ensi kerralla sitten.

Viimeisellä viikolla matot viimeistellään hapsuilla tai päärmeillä. Siinäkin onnistun mokaamaan: päärmeen taittokohdan osoittava kalalankakerros kiertyy näkösälle maton päälle, vaikka sen pitäisi olla näkymättömissä. Tämän pystyy kuitenkin korjaaman höyryttämällä. Myös yksi liian pitkä lankalenkki eli nasta löytyy. Vastaavasta kohdasta maton paraatipuolelta puuttuu nasta. Opettaja neuvoo, miten sen voi korjata neulaan pujotetun kuteen avulla, mutta jätän sen tekemättä. En kotona enää löydä koko kohtaa.

Opettaja kertaa lopuksi ne noin 30 työvaihetta, jotka pitää osata tehdä oikein ennen kuin pääsee kutomaan. Oloni on ollut jo melko luottavainen, mutta nyt havaitsen kuvitelleeni turhia. Isoimmat työvaiheet muistan ja ymmärränkin, mutta niiden väleihin jää kaikenlaista hähmäistä. Milloin nostetaan ja lasketaan mitäkin varpaa ja palikkaa, sidotaan ja avataan nyörejä sinne tänne. Saas nähdä, miten selviän näistä itsekseni tai äitini kanssa. Joudun myös nyörittämään kangaspuut alusta loppuun sitten aikanaan, kun kokoan ne.

Olen kuitenkin kurssista ja sen kokemuksista tosi iloinen. Jos pystyn tällaiseen maratonkudontaan, pystyn oikein hyvin myös kutomaan pienemmissä pätkissä loimen alusta loppuun. Siitä avautuu kokonainen uusi maailma. Mattoja, huiveja, pöytäliinoja, verhoja. Palttinaa, kuvikasta, toimikasta ja vaikka mitä. Ei ollut yhtään hölmöä valita kurssitehtäväksi jotakin muuta kuin helpointa mahdollista palttinaa. Uskon, että opimme kuvikasta tekemällä paljon enemmän, ja kutominen oli joka tapauksessa kurssin helpoin osuus.

Kutoessa maailma avautuu myös taaksepäin. Äitini ei kudo enää, mutta hänestä olisi ollut nuorena vaikka ammattilaiseksi. Mummini kutoi myös paljon. Joka talossahan maaseudulla ennen vanhaan oli kangaspuut. Nyt on minun vuoroni kantaa sukkulaa naispolvien ketjussa.

Lue lisää: Minä kudon

Lue lisää: Tällainen ryijyni on.

Maton pinta on pitävä, koska se on hieman nystyräinen. Puoliso pyysikin sen heti jumppamatokseen. Oikealle paikalleen puutarhamajaan se pääsee vasta sään lauhduttua.
Maton pinta on pitävä, koska se on hieman nystyräinen. Puoliso pyysikin sen heti jumppamatokseen. Oikealle paikalleen puutarhamajaan se pääsee vasta sään lauhduttua.

Kiitos, Taitokeskus Turun asiantunteva ope Elina Helminen ja kivat kanssakurssilaiset! Kireitä loimia!

--

Jos joku lukijoista haluaa maton tekemisestä vain nautinnon eikä kaipaa kurssitusta, kannattaa varata kutomisaika Taitokeskuksesta. Siellä on mahdollista istua valmiin loimen ääreen ja paukutella menemään. Neuvot kuuluvat hintaan. Voi olla, että sieltä minäkin itseni vielä löydän. Kankaanrakentamisen peruskurssini oli Taito Varsinais-Suomen ja Auralan kansalaisopiston yhdessä järjestämä.

Lue lisää muualta: Taito Varsinais-Suomi, Auralan kansalaisopisto

 

Kommentit (6)

Susaanna
1/6 | 

Upea matto! Keväiset ja tyylikkäät värit sekä kuvioltaan mielestäni aika harvoin vastaan tuleva.

Ja kudontajälkesi on oikein kaunista ja tasaista, ei voi yhtään moittia. Kannattaa kyllä harrastusta jatkaa, jos vain kroppa antaa periksi, koska ensimmäiseksi matoksi ihan todella hieno suoritus!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/6 | 

Kiitos Susaanna! Ilman muuta aion jatkaa. Sen verran täytyy kuitenkin korjata, että tämä ei ollut ensimmäinen mattoni, vaikkakin ensimmäinen matto pitkään aikaan. Meistä kurssilaisista tuskin kukaan oli täysin pystymetsästä, vaan useimmilla oli tuntumaa kutomiseen ja omat kangaspuut kotona tai muuten helposti saavutettavissa.  Kurssin pointti oli oppia lukemaan ja soveltamaan kudontaohjeita, luomaan loimia ja laittamaan niitä kangaspuihin. Kutominen oli kirsikka kakun päällä.

Eppu
3/6 | 

Maija, ihailen taitoasi. Niin kaunis matto. Minunkin piti kutoa matto puukkokurssin päätteeksi, mutta korona tuli väliin. Sinun kirjoituksesi oli todellinen innoitus!

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/6 | 

Puukkokurssi, hui! Itse taidan pysyä kudonnassa :) Kangaspuut ovat sen verran isot, että kahden metrin koronavälit pystyy kudontasaleissa pitämään ihan hyvin. Nyt vaan mattoa suunnittelemaan! Mulla syyhyävät sormet nyt matonkudetta leikkaamaan, vaikken ikinä olisi uskonut. Lapsena sitäkin tuli tehtyä.

Seija M
5/6 | 

Onnea upeasta matosta.

Olipa kiva nähdä kuvista, että yli 10 vuotta sitten opintojeni yhteydessä tekemäni ohjeet ovat edelleen käytössä.

Onnellisia hetkiä kankaankudonnan parissa.

Maija
Liittynyt15.10.2015
6/6 | 

Kiitos Seija! Uskon, että saan vielä monta onnellista hetkeä kangaspuiden penkillä. Ruusukasmallien kansio oli  tosiaan kovassa käytössä, kun kurssilaiset suunnittelivat mattojaan. Itsehän hyppäsin aidan yli matalimmasta kohdasta ja valitsin mallini suoraan seinältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi 2020 alkoi lupaavasti. Olin juuri täyttänyt 60 ja pitänyt sukujuhlat Tyrvään Pappilassa, vain kivenheiton päässä paikasta, jossa parkaisin ensi kerran. Lapsuudessa syntymäpäiväni ei ollut noteerattu, mutta nyt paistattelin huomiossa, lahjoissa ja kukissa. Vuoden vaihtuessa vakuutusyhtiö alkoi maksaa minulle yksilöllistä varhaiseläkettä, jonka turvin siirryin nelipäiväiseen työviikkoon.

Ajattelin, että edessä olisi todellinen juhlavuosi. En ole mikään himoreissaaja, mutta viime vuodeksi oli kertynyt useita ihania matkoja. Ensimmäinen retki oli suunniteltu maalis-huhtikuun vaihteeseen. Kohteena olisi ollut Pazaislis-luostari Liettuan Kaunasissa. Luostarin alueella toimii hotelli Monte Pacis ja siellä on tietysti myös loistoluokan ravintola. Toukokuussa olisimme tavanneet Italiassa puolisoni tuttuja ja tutustuneet Toscanan puutarhoihin ja muihin nähtävyyksiin.

Kesäkuussa juuri ennen juhannusta minun piti lähteä unelmieni matkalle, Hurtigruten-risteilylle Bergenistä Tromssaan. Olin makustellut matkaa jo pitkään, koonnut matkapuvuston ja suunnitellut ohjelman Bergen- ja Tromssa-päiville. Jouluksi meidän piti lennähtää walesilaiseen kartanohotelliin viettämään pyhiä Downton Abbey -tyyliin. Paluumatkalla piti tavata ystäviä Manchesterin lähellä.

Lue lisää: Sukujuhlat: 5 valintaa, jotka tekivät päivästä paremman

Lue lisää: Neljän päivän kevätmatka Italiaan

Sairaus on kyllä pelottava enkä tietenkään haluaisi saada sitä, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän.

Tiedättekin jo, miten näille matkoille kävi. Kaunas putosi kokonaan to do -listalta. Italia ei todennäköisesti toteudu vuonna 2021, mutta Norjaan olen aikeissa mennä, jos saan rokotteen ennen sitä ja rajat ovat auki. Norjan-matka on maksettu kokonaan, ja Walesiin on sisällä tuntuva käsiraha. Jos näitä taloudellisia kannustimia ei olisi, pysyisin todennäköisesti vielä tämän vuoden visusti kotona.

Kuulun niihin etuoikeutettuihin, joiden elämää koronavirus on hankaloittanut vain vähän. Työnteko on siirtynyt kotiin, mutta minulla on hyvät olosuhteet ja työrauha. Työ on hieman vaikeampaa ilman tapaamisia, mutta selviydyn näinkin. Työkavereita on pieni ikävä. En silti koe varsinaisesti yksinäisyyttä enkä mielestäni jää mistään kovin tärkeästä paitsi. Elämänpiirini on pienentynyt viime vuosina muutenkin niin paljon kipujen takia, ettei korona tuonut siihen suurta muutosta.

Altistuin koronatartunnalle lokakuussa ja jouduin yhdeksäksi päiväksi karanteeniin. En silloinkaan pelännyt tartuntaa tai sairastumista. En tietenkään haluaisi saada sairautta, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän. En ole huolissani itsestäni enkä lähipiiristäni. Noudatan suojautumisesta annettuja ohjeita muuten, mutta olen käynyt tapaamassa iäkästä äitiäni muutaman kerran, ja myös eri paikkakunnilla asuvien sisarusteni tapaamiseen on ollut vuoden mittaan aihetta.

Lue lisää: Koronavirus toi kotikissoille lokoisat olot

Lue lisää: 9 päivää koronakaranteenissa

Arvasin jo 60-vuotisjuhlia järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat.

Vuotta 2020 ei tehnyt minulle mieleenpainuvaksi pelkästään korona, vaan vielä vahvemmin isäni kuolema. Muistatte varmaan kesäkuun kovat helteet? Monisairaan isäni kunto romahti tuolloin, ja hän putosi lähes suorilta jaloilta syvään dementiaan. Vain muutamassa viikossa hänen elämänsä oli ohi.

Eihän se odottamatonta ollut. Arvasin jo 60-vuotisjuhliani järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat. Tämän takia kutsuin paikalle ystävieni sijasta isälleni läheisiä ihmisiä ja otatin juhlaväestä paljon valokuvia. Isäni viihtyi loppuun saakka, vaikka olimme varautuneet siihen, että hän haluaisi heti ruokailun jälkeen kotiin. Siitä jäi hyvä mieli.

Meillä ei jäänyt isän kanssa mitään kesken. Isäni ymmärsi, ettei hän ollut onnistunut isänä järin hyvin, ja pyysi sitä anteeksi. Minä käsitin, että hän teki parhaansa niistä lähtökohdista, jotka hänellä oli. Minusta kasvoi jokseenkin selväpäinen ihminen, vaikka perin isäni helposti ärtyvän ja masennukselle alttiin hermostollisen rakenteen. Tämä keskustelu käytiin jo vuosia sitten.

Silti isän menettäminen oli sokki ja sai aikaan ajatusten maanvyöryn.

Raha puhuu äänekkäämmin kuin sanat.

Olen työstänyt lapsuuteni tapahtumia terapiassa useampaankin kertaan, joten tuli yllätyksenä, että traumat aktivoituivat nyt uudelleen. Muistini pohjamudista ryömivät esiin kaikki vääryydet, vaille jäämiset, mitätöinnit, pilkat, petokset ja kaltoin kohtelut. Perheessäni ei kunnioitettu toisten rajoja, ja meininki oli ajoittain aika villiä. 

Nämä muistot olivat tuoreina mielessäni, kun aloimme pohtia perikuntana, mitä isämme omaisuudelle tehtäisiin. Useimmiten aviopuolisoiden yhteinen omaisuus pidetään jakamattomana siihen asti, että leskikin on kuollut, jolloin esimerkiksi maatila tai kiinteistö voidaan myydä kokonaisena eikä sitä tarvitse pilkkoa. Ahdistuin kuitenkin pahasti ajatuksesta, että joku muu perheenjäsen hallitsisi perintöosuuttani. En luottanut heihin tarpeeksi.

Vaadin ripeää perinnönjakoa. Perustelin toivettani sillä, että puolisoni on jäämässä eläkkeelle emmekä kumpikaan ole enää täysin terveitä. Jos haluamme vielä nauttia elämästä yhdessä, sen on tapahduttava nyt eikä 10 vuoden päästä. Selitin, että tarvitsen rahat tähän. Se on totta, vaikkei koko totuus.

Vaatimukseni toteutettiin joulukuussa osittaisena perinnönjakona. Olen edelleen äimän käkenä siitä, että perinnönjako toteutui, että se kävi näin nopeasti ja ilman riitaa. Tulkitsen, että sisarukseni sopeutuivat ja tulivat minua vastaan. Olen heille siitä kiitollinen.

Koen, että nuoruuteni kolhut on nyt paikattu. Raha puhuu joskus äänekkäämmin kuin sanat.

Mitä kaikki oikein vouhkaavat kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä.

Vuosi oli niin rasittava, että nelipäiväinen työviikko tuli tarpeeseen. En tehnyt uutena vapaapäiväni mitään, mitä kuvittelin tekeväni, koska aikani ja aivokapasiteettini kuluivat kriisien työstämiseen.

Minulla ei myöskään riittänyt energiaa esimerkiksi normaaliin myötätuntoon. Kuolema tuntui kulkevan tuossa ihan vierellä koko ajan, joten en jaksanut ymmärtää vouhkausta kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Olen varmasti ollut tavallistakin itsekeskeisempi ja tylympi. Sikälikin on ehkä ihan hyvä juttu, etten ole paljon liikkunut ihmisten ilmoilla.

Vuosi osoitti myös blogin rajat. Mieleni työskenteli niin synkkien asioiden parissa, ettei niistä avautuminen tuntunut sopivan kukkakuvien ja asupostausten rinnalle. Arki sisältää iloa ja surua limittäin, eikä kaikki ole heti tai koskaan valmista blogissa julkaistavaksi. Kirjoitin isäni tilanteesta jonkin verran Dementin omainen -blogiini, kun en vielä täysin ymmärtänyt tapahtunutta. Kun mielen maanvyöry alkoi toden teolla, suljin sanaisen arkkuni.

Menetyksissä on se hyvä puoli, että ne tekevät tilaa uudelle. Vaikka vuoden 2020 tilinpäätös jäi miinukselle, uskon, että nyt  raunioille kylvetyt siemenet kantavat kauniin sadon. Suunnittelen tulevaisuutta innoissani ja olen varma, että vuodesta 2021 tulee paras vuosi ikinä.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Niinpä. Optimismin perin varmaankin äidiltäni. 

--

Päivän kuvat: Hibiscuksia eli kiinanruusuja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (2)

Käyttäjä9775
Liittynyt5.1.2021
1/2 | 

Hei!
Jälleen kauniisti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu postaus. Kuten oli edellinen postauskin koskettava. Pidän tavastasi kirjoittaa. Tiistai päiviä odotellen.

Vierailija
2/2 | 

Kiitokset kirjoituksestasi! Vaikka syviä vesiä olet kulkenut, ajatuksesi tuovat lohtua ja helpotusta. Tässä iässä +-60 olemme monet niin samanlaisissa tilanteissa kanssasi. Hyvää ja valoisaa vuotta meille kaikille! Ja kaikille ikäpolville, jokaisella omat kevyet ja raskaat haasteet!

Tämä kuusi kasvaa omalla maallani. Jos mukanani olisi ollut kirves, saha tai edes oksasakset, olisin napannut puun mukaani ja koristellut sen jouluksi olohuoneeseen. Mutta ei ollut kirvestä, kun tilanne tuli eteen niin yllättäen. En kotoa lähtiessäni tiennyt, että palaisin sinne metsänomistajana.

Edesmennyt isäni oli tosin valmistellut minua tähän tilanteeseen kauan. Hän puhui tästä maapalasta Maijan tonttina siitä asti, kun hän itse sai sen äitinsä jälkeen tehdyssä perinnönjaossa. Silloin se oli vielä rantatontti. Nyt se on vain epäkäytännöllisen kokoinen metsäpala.

Palsta sijaitsee pienen, rehevöityneen järven rannalla Pirkanmaan ja Satakunnan rajoilla kunnassa, jonka nimi on merkitty passiini. Syntymäkotini pihamaalta vie palstalle kapea hiekkatie synkän metsän halki. 40 viime vuoden aikana olen käynyt siellä yhden kerran. Vierailin silloin naapurissa tätini mökillä.

Tätini mökillä paistoi aina aurinko.

Mökillä viettämäni tunnit ovat laskettavissa kahden käden sormilla, mutta ne kuuluvat onnellisimpiin lapsuusmuistoihini. En voinut kuvitella mitään mukavampaa kuin saunominen ja uiminen rantamökillä kauniina kesäpäivänä. Saunaan, sieltä uimaan, sitten taas saunaan ja uimaan! Grillattu makkara ja Jaffa-limonadi maistuivat.

Tätini mökillä paistoi aina aurinko. Voi  olla, että hän kutsui meidät sinne kuunneltuaan säätiedotuksen radiosta. Meillä ei ollut omaa mökkiä – maalaisilla harvoin 1960-luvulla vielä oli. Vanhemmillani oli kesäisin aikaa pysähtyä maatilan töistä vain sukulaisvierailujen, naapurikyläilyjen ja satunnaisten tanssilavakäyntien verran. Niinpä mökkivierailuissa oli sekin bonus, että isä ja äiti pysyivät hetken paikoillaan. Saattoi vaikka hiipiä viereen kuuntelemaan aikuisten juttuja.

Palstan taloudellinen ja virkistysarvo lähenevät nollaa.

En ollut tuolloin kiinnostunut nimikkopalstastani, mutta tiesin, että tuossa huussin takana se on. Tavallista metsää. Ei kalliota eikä kaunista näkymää, kuten tädin tontilta. Ajattelin, ettei se ole mökkitonttina kummoinen. Hyvä niin, koska muuten olisin ehkä nyt pettynyt.

Rehevöityneen ja matalan järven rannalle ei ole enää vuosiin myönnetty rakennuslupia, joten metsätilani on korkeintaan telttapaikka. Ruovikkoinen ja mutainen ranta ei houkuttele uimaan. Palstan taloudellinen ja virkistysarvo lähenevät molemmat nollaa.

Kuitenkin kun totuuden hetki tänä syksynä tuli ja minun piti sanoa, otanko perinnönjaossa palstan nimiini, päätin ottaa. Olihan se isäni ajatus. Näin hän tuli antaneeksi minulle viimeisenä lahjanaan tämän pienen maapalan ja sillä kasvavat puut.

Ainakin kerran haluan käydä siellä piknikillä.

Kävin katsomassa, mitä tuli tehtyä. Ajokeli oli ihanteellinen: oli pieni pakkanen, joten maa oli kovaa, mutta lunta oli maassa vain muutaman höytyvän verran. Puolisoni oli kuljettajana ja äitini kartanlukijana. Tie oli juuri niin pieni ja mutkainen kuin muistinkin, mutta metsiin oli hakattu aukkoja. Tapasimme jopa metsurin työssään tien vieressä. 

Jätimme auton kääntöpaikalle ja etenimme viimeiset metrit jalan. Kun olimme oikealla kohdalla, loikin ryteikön halki katsomaan tarkemmin. Palstani ei ala ihan tieltä, vaikkei ole siitä kaukanakaan.

Sekametsää se on. Keskellä palstaa kasvaa komea honka. Isoja kuusia on useita, samoin koivuja. On myös muutamia puuntaimia ja pieni aukio, johon voisi tosiaan kuvitella pystyttävänsä teltan tai levittävänsä piknikviltin. Muurahaisia, paarmoja ja hyttysiä varmasti riittää kesällä. Peurat eivät ole syöneet kuusentaimien vuosikasvaimia - hyvä niin. 

Alueen toisella laidalla on iso kivi, mutta en tiedä, onko se omalla vai naapurin puolella. En etsinyt rajapyykkejä, fiilistelin vain. Rannassa kasvaa perinteiseen suomalaiseen tapaan koivuja oksat veden ylle taipuen. Kyllä siihen venevalkaman saisi. Jos olisi vene.

En tarvitse palstaa mihinkään. Se vain on. Jos joku muu sen tarvitsisi, voisin myydä, mutten ihan heti. Kyllä ainakin kerran haluan käydä siellä piknikillä. Risuja voisi kerätä kasoihin, jotta kulkeminen helpottuisi. Pusikkoa voisi ehkä vähän harventaakin, jos olisi välineitä ja taitoa.

Toistaiseksi metsäpalanen saa olla rauhoitettu isäni muistolle.

Kommentit (0)

Olipa kerran nuoripari. He olivat kokeneet myös niukkoja aikoja ja penninvenyttäminen oli heille tuttua. Toimeentulotuen varassakin oli oltu. Nyt kummallakin oli loppututkinto ja vakituinen työpaikka. Alle 30-vuotiaina heidän yhteenlasketut tulonsa olivat paremmat kuin heidän vanhempiensa. Lisäksi heillä oli hieman perittyä, sijoitettua omaisuutta sekä osakeoptioita.

Olisi luullut, että he olisivat minkä tahansa pankin ihanneasiakkaita, joiden palkkatileistä ja asuntolainaroposista kilpailtaisiin. Mutta ei se mennyt niin.

Nuoret aloittivat ASP-säästämisen tytön palkkapankkiin, koska se oli käytännöllisintä. Pojan palkka meni eri pankkiin, mutta hän maksoi asuntosäästötilille kuukausittain saman erän kuin tyttökin. Sitten he alkoivat huvikseen seurata asuntomarkkinoita.

Etenkin poikaa kiinnostivat asunnot myös sijoituksena. Hän pohti, millaisesta talosta asunto kannattaisi hankkia, vertaili hintoja, tutki myynti-ilmoituksia ja käveli katselemassa taloja. Yhdessä he alkoivat käydä asuntonäytöissä. Heille alkoi hahmottua, millaisia taloja ja asuntoja heidän kotikaupungissaan on, ja heille kehittyi käsitys unelmakodistaan.

Nuoripari ei unelmoinut omakotitalosta, kahdesta autosta ja kultaisesta noutajasta. Heidän elämäntapansa oli autoton, mutta liikkuva ja ehdottomasti urbaani.

Sitten heidän unelmakotinsa tuli myyntiin.

Se oli kulmahuoneisto 1930-luvulla valmistuneen kerrostalon ylimmässä kerroksessa nuorten aikuisten suosimassa kaupunginosassa. Siellä oli lautalattiat ja leveät ikkunalaudat sekä vasta remontoitu kylpyhuone. Olisin itsekin halunnut asua juuri sellaisessa kolmikymppisenä.

Poika ja tyttö aloittivat kumpikin lainaneuvottelut omassa pankissaan. Pojan pankissa mukava nainen myhähteli hyväksyvästi, kun kuuli, että poika kuuluu Insinööriliittoon. Lainatarjous oli edullinen ja pojan annettiin ymmärtää, että kaikki järjestyy. Hän voisi huoletta tehdä tarjouksen asunnosta.

Myyjä hyväksyi alustavasti nuorten tarjouksen. Vasta tässä vaiheessa tytön pankin virkailija tavoitti tytön puhelimeen. Ja se olikin melkoinen puhelu.

Tyttö sai elämänsä läksytyksen. Pankin täti lähti siitä olettamuksesta, että tyttö oli säästänyt asuntoa varten yksin, mutta oli nyt antamassa pojalle puolet asunnosta ilmaiseksi. Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta nainen ei antanut tytölle suunvuoroa. Asia olisi myös näkynyt tiliotteelta, mutta mitäpä sitä hyviä ennakkoluuloja tosiasioilla pilaamaan.

Naisen mielestä tytön ei  ylipäätään kannattanut hankkia isoa kaksiota (yhtiöjärjestyksessä kolmio) keskusta-alueelta, koska hän perustaisi pian perheen ja kämppä jäisi pieneksi. Ja lisäksi hän tiesi, että rakkauteen tulisi ryppyjä, joten kohta tyttö menettäisi puolet säästöistään pojalle, kun omaisuus jaettaisiin erossa omistusoikeuksien mukaisesti 50/50. 

Melkoinen ennustajaeukko!

Nuoret olivat olleet sopuisasti yhdessä jo yli kymmenen vuotta, joten suhdetta voinee pitää vakaana. Tarina ei kerro, onko heillä perheenlisäys mielessä, mutta mitä sitten, vaikka olisikin. Eivät kaikki muuta siinä tilanteessa lähiöön tai ympäryskuntiin. Jopa Helsingin Kalliossa lapsiluku alkoi Helsingin Sanomien tietojen mukaan kohota jo vuonna 2011, eikä hintojen nousukaan ole karkottanut lapsiperheitä sieltä.

Pankkivirkailija kuvitteli varmasti puolustavansa naisen oikeuksia. En minäkään olisi neuvonut tyttöä ostamaan asuntoa puoliksi, jos hän olisi ainoa, joka siihen sijoittaa rahaa. Sehän olisi todella tyhmää. Mutta kun nyt ei ollut sellainen tilanne.

Virkailija ei tiennyt nuorten omistuksista tai osakeoptioista, koska niitä hoitaa toinen taho, eikä hän kysynyt niistä. Hän halusi mieluummin säilyttää käsityksensä kahdesta tyhjätaskusta, jotka ovat matkalla kohti tuhoa, elleivät säästä kahta vuotta ASP-tilille.

Hän ei ollut valmis ottamaan selvää tosiasioista vaan totesi suoralta kädeltä, ettei pankki anna lainatarjousta.

Pankki menetti hyvän asiakkaan. Nuoripari purki ASP-sopimuksensa ja siirsi kaikki päivittäiset raha-asiansa pojan pankkiin.

Tarina on tosi.

--

Päivän kuva: Rakennustyömaa Turussa Eerikinkadun puutalojen tontilla. Okranvärinen rakennus on tehty puretun puutalon paikalle betonista niin, että sen kadunpuoleinen julkisivu on samanlainen kuin puretun talon. Pihan puolelta näkymä on erilainen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista, mikäli algoritmien jumalat ovat suosiolliset!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016