Kirjoitukset avainsanalla sukupolvet

Olipa kerran nuoripari. He olivat kokeneet myös niukkoja aikoja ja penninvenyttäminen oli heille tuttua. Toimeentulotuen varassakin oli oltu. Nyt kummallakin oli loppututkinto ja vakituinen työpaikka. Alle 30-vuotiaina heidän yhteenlasketut tulonsa olivat paremmat kuin heidän vanhempiensa. Lisäksi heillä oli hieman perittyä, sijoitettua omaisuutta sekä osakeoptioita.

Olisi luullut, että he olisivat minkä tahansa pankin ihanneasiakkaita, joiden palkkatileistä ja asuntolainaroposista kilpailtaisiin. Mutta ei se mennyt niin.

Nuoret aloittivat ASP-säästämisen tytön palkkapankkiin, koska se oli käytännöllisintä. Pojan palkka meni eri pankkiin, mutta hän maksoi asuntosäästötilille kuukausittain saman erän kuin tyttökin. Sitten he alkoivat huvikseen seurata asuntomarkkinoita.

Etenkin poikaa kiinnostivat asunnot myös sijoituksena. Hän pohti, millaisesta talosta asunto kannattaisi hankkia, vertaili hintoja, tutki myynti-ilmoituksia ja käveli katselemassa taloja. Yhdessä he alkoivat käydä asuntonäytöissä. Heille alkoi hahmottua, millaisia taloja ja asuntoja heidän kotikaupungissaan on, ja heille kehittyi käsitys unelmakodistaan.

Nuoripari ei unelmoinut omakotitalosta, kahdesta autosta ja kultaisesta noutajasta. Heidän elämäntapansa oli autoton, mutta liikkuva ja ehdottomasti urbaani.

Sitten heidän unelmakotinsa tuli myyntiin.

Se oli kulmahuoneisto 1930-luvulla valmistuneen kerrostalon ylimmässä kerroksessa nuorten aikuisten suosimassa kaupunginosassa. Siellä oli lautalattiat ja leveät ikkunalaudat sekä vasta remontoitu kylpyhuone. Olisin itsekin halunnut asua juuri sellaisessa kolmikymppisenä.

Poika ja tyttö aloittivat kumpikin lainaneuvottelut omassa pankissaan. Pojan pankissa mukava nainen myhähteli hyväksyvästi, kun kuuli, että poika kuuluu Insinööriliittoon. Lainatarjous oli edullinen ja pojan annettiin ymmärtää, että kaikki järjestyy. Hän voisi huoletta tehdä tarjouksen asunnosta.

Myyjä hyväksyi alustavasti nuorten tarjouksen. Vasta tässä vaiheessa tytön pankin virkailija tavoitti tytön puhelimeen. Ja se olikin melkoinen puhelu.

Tyttö sai elämänsä läksytyksen. Pankin täti lähti siitä olettamuksesta, että tyttö oli säästänyt asuntoa varten yksin, mutta oli nyt antamassa pojalle puolet asunnosta ilmaiseksi. Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta nainen ei antanut tytölle suunvuoroa. Asia olisi myös näkynyt tiliotteelta, mutta mitäpä sitä hyviä ennakkoluuloja tosiasioilla pilaamaan.

Naisen mielestä tytön ei  ylipäätään kannattanut hankkia isoa kaksiota (yhtiöjärjestyksessä kolmio) keskusta-alueelta, koska hän perustaisi pian perheen ja kämppä jäisi pieneksi. Ja lisäksi hän tiesi, että rakkauteen tulisi ryppyjä, joten kohta tyttö menettäisi puolet säästöistään pojalle, kun omaisuus jaettaisiin erossa omistusoikeuksien mukaisesti 50/50. 

Melkoinen ennustajaeukko!

Nuoret olivat olleet sopuisasti yhdessä jo yli kymmenen vuotta, joten suhdetta voinee pitää vakaana. Tarina ei kerro, onko heillä perheenlisäys mielessä, mutta mitä sitten, vaikka olisikin. Eivät kaikki muuta siinä tilanteessa lähiöön tai ympäryskuntiin. Jopa Helsingin Kalliossa lapsiluku alkoi Helsingin Sanomien tietojen mukaan kohota jo vuonna 2011, eikä hintojen nousukaan ole karkottanut lapsiperheitä sieltä.

Pankkivirkailija kuvitteli varmasti puolustavansa naisen oikeuksia. En minäkään olisi neuvonut tyttöä ostamaan asuntoa puoliksi, jos hän olisi ainoa, joka siihen sijoittaa rahaa. Sehän olisi todella tyhmää. Mutta kun nyt ei ollut sellainen tilanne.

Virkailija ei tiennyt nuorten omistuksista tai osakeoptioista, koska niitä hoitaa toinen taho, eikä hän kysynyt niistä. Hän halusi mieluummin säilyttää käsityksensä kahdesta tyhjätaskusta, jotka ovat matkalla kohti tuhoa, elleivät säästä kahta vuotta ASP-tilille.

Hän ei ollut valmis ottamaan selvää tosiasioista vaan totesi suoralta kädeltä, ettei pankki anna lainatarjousta.

Pankki menetti hyvän asiakkaan. Nuoripari purki ASP-sopimuksensa ja siirsi kaikki päivittäiset raha-asiansa pojan pankkiin.

Tarina on tosi.

--

Päivän kuva: Rakennustyömaa Turussa Eerikinkadun puutalojen tontilla. Okranvärinen rakennus on tehty puretun puutalon paikalle betonista niin, että sen kadunpuoleinen julkisivu on samanlainen kuin puretun talon. Pihan puolelta näkymä on erilainen.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Järjestin 60-vuotispäivieni varjolla pienet sukujuhlat Tyrvään Pappilassa Sastamalassa. Kun olin lapsi ja nuori, äitini ja isäni sisarukset kokoontuivat luontevasti Maurialaan ja Siukolaan useita kertoja vuodessa. Sittemmin suvut ovat hajaantuneet maantieteellisesti ja saaneet suuren joukon uusia jäseniä. Emme ole enää pitkään aikaan mahtuneet kenenkään kotiin. Tapaamisia on ollut niin harvoin, että serkukset ovat vieraantuneet toisistaan eivätkä heidän lapsensa erota sukuun kuuluvia muista ohikulkijoista.

Halusin vanhan jengin koolle vielä kerran, joten kunniavieraitani olivat vanhempani ja heidän sisaruksensa – ne, jotka vielä kykenivät kynnelle. Serkuille en lähettänyt omia kutsuja, koska väkimäärän maksimi oli 40, mutta osa serkuista tuli paikalle vanhempiensa mukana. Esitän tässä julkisen anteeksipyyntöni epämääräisestä kutsupolitiikasta.

Olin juhlia suunnitellessani vähän kuin morsian häitä valmistelemassa: halusin omannäköiseni juhlat, jotka samalla kunnioittaisivat perinteitä. Valintani osoittautuivat enimmäkseen onnistuneiksi, joten jaan parhaat ideani teille tässä (ja huonommista pysyn ihan hiljaa). Esittelen myöhemmin vielä juhlamekkoni ja ainakin yhden saamistani mainioista lahjoista.

1. Kiinnostava juhlapaikka

Valitsin paikaksi Tyrvään Pappilan, koska vanhempani ja osa muista kutsutuista asuu niin lähellä, että heidän oli helppoa tulla. Arvasin, etteivät kaikki olleet vielä käyneet tässä entisessä pappilassa, jonka paikallinen Niemisen pariskunta on entisöinyt ja avannut tapahtumatalona. Valinta osoittautui mainioksi. Pappilassa oli juuri sopivasti juhlavaa ja kodikasta. Juhlaväki sopi nätisti alakerran kahteen saliin niin, että katse- ja puheyhteys säilyivät. Lapset vetäytyivät Kirkkoherran huoneeseen, ja Piispan kamaria näin käytettävän yksityisiin ripittäytymisiin.

Kerroin täällä tarkemmin Pappilan dramaattisesta historiasta. Sitä sivuttiin myös Pappilan esittelyssä, joka oli yksi juhlien ohjelmanumeroista. Pappilan keittiö suunnitteli herkullisen noutopöydän toiveideni mukaan. Sain waldorfin salaatin, punajuuriruuan, kuskussalaatin ja savukalkkunan, ja pääruokana oli herkullista haukimureketta. Yhteistyö henkilökunnan kanssa sujui saumattomasti.

2. Auto ja kuljettaja koko päiväksi

Tarvitsin ajoneuvon Turusta Sastamalaan, koska oma automme oli korjaamolla. Mietin taksin varaamista koko päiväksi, mutta kun kävi ilmi, että myös lähistöllä asuva tätini oli kyytiä vailla, päädyin pikkubussiin. Saimmekin Grandellilta käyttöön uudenkarhean, mustan Mercedes Benzin ja kuljettajan, joka näytti tuntevan Sastamalan kuin omat taskunsa. Ajokeli oli aivan surkea etenkin pimeässä paluumatkalla. Oli hyvä, ettei meistä kukaan joutunut ajamaan – sääliksi kävi Helsingistä omalla autolla tulleita vieraita. Pikkubussi oli hyvä valinta siksikin, että myös isot ilmapallot ja muut tavarat mahtuivat kevyesti kyytiin. 

3. Istumajärjestys sukupolvittain

Juhlaväki piti jakaa tasapainoisesti neljään isoon pöytään. Pohdin, kenen kanssa kukakin eniten haluaisi jutella – ehkei välttämättä niiden, joiden kanssa on muutenkin jatkuvasti tekemisissä. Niinpä erotin sukupolvet julmasti toisistaan ja istutin kaikki fossiilit samaan pöytään turisemaan. Seuraavaan pöytään ohjasin sisarukseni ja kaksi serkkua. Nuorten aikuisten porukka sai selviytyä keskenään kolmannessa pöydässä. Bonustyttäreni ja kummipoikani kuulostivat olevan siellä eniten äänessä – hyvä niin. Alaikäisiä en toki erottanut vanhemmistaan, joten lapsiperheellä oli oma pöytä.

4. Ajanvietettä lapsille

Veljeni lapsenlapset joutuivat tulemaan itselleen täysin tuntemattoman isotädin juhliin, joissa ei ollut samanikäistä seuraa. Ennakoin, että heitä alkaa kyllästyttää viimeistään paistiin päästyä. Näin kävikin: puhelimet kaivettiin esiin ja niitä sormeiltiin puolisalaa pöytäliinan katveessa. Onneksi isotäti oli tilanteen tasalla. Olin käärinyt paketteihin muistipelin, Yatzun ja pari muuta kouluikäisille sopivaa peliä. Lapset saivat valita paketeista omansa ja halutessaan siirtyä naapurihuoneeseen pelaamaan. Olin varannut sinne myös sarjakuvakirjoja ja Mauri Kunnaksen kirjoja ajanvietteeksi. 

5. Perinteisiä ja hassuja ryhmäkuvia

Ennen vanhaan oli tapana ottaa yhteiskuvia häissä, hautajaisissa ja muissa isommissa tapahtumissa. Minusta ne ovat tärkeitä dokumentteja, joten halusin elvyttää perinnettä ja otattaa koko porukasta kuvan. Bonustyttäreni asettelikin meidät taidokkaasti Pappilan eteisaulan portaikkoon jo ennen ruokapöytään pääsyä.

Myöhemmin hassuteltiin pupun-, nallen- ja leopardinkorvilla, hatuilla ja irtoviiksillä. Ne antoivat ryhmäkuviin hauskan säväyksen, ja puhelinten kamerat olivat kovassa käytössä. Ne olivat päivän hauskimpia hetkiä. Ja mikä parasta, niistä jää pysyvät muistot.

Kuten parhaissa juhlissa usein, ennen pirskeiden päättymistä vieraiden keskuudessa kiersi huhu seuraavista bailuista. Ne järjestää siskoni kesäkuussa, ja arvatkaas, missä. Toivottavasti saan kutsun. 

--

Päivän kuvat: Tuokiokuvia Tyrvään Pappilasta. Kotona hiukseni olivat vielä ihan hyvin, mutta ulkona satoi, bussimatka oli pitkähkö enkä Pappilassa enää ehtinyt katsoa peiliin. Tukka on kaikissa kuvissa aivan päätä pitkin. Kyllä nyt harmittaa. Mutta jos se oli isoin puute niin sittenhän bileet sujuivat mitä mainioimmin.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hei Maija,

Oikein paljon onnea ja olet järjestänyt ihanat bileet:) Oikein hyvää uutta Vuotta 2020.

Tapaamisiin blogin merkeissä ihana lukea niitä

Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Kommentit (4)

Topi62
3/4 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Tuuletar
4/4 | 

Oli ilo lukea tekstisi! Rakastan oikeakielisyyttä pilkunviilaamiseen asti, mutta tykkään silti leikkiä sanoilla. Ainakin opetustyössä ja kustannustoimittajan hommissa tästä on ollut hyötyä. Toki tunnistan myös tuon myötähäpeän nykyisten sanomalehtien ja somekeskustelujen kieliasun vuoksi. Pitäisi malttaa tehdä asiatarkastus ja kielenhuolto, niin vältyttäisiin monelta väärinkäsitykseltä. 

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina keskusteltu 50 vuotta täyttäneistä työnhakijoina. Henna Mikkilä aloitti keskustelun twitterissä, ja on siihen tarttunut Taloussanomatkin. Pistänpä minäkin lusikkani soppaan ja kerron omat näkemykseni.

1. Yli 50-vuotiaita ei kutsuta työhaastatteluihin

TOTTA. Näin olen itsekin kokenut. Alle 50-vuotiaana sain kutsun haastatteluun joka kerta, kun hain jonnekin, mutta 50 vuotta täytettyäni kutsuja on kertynyt nolla. Hakukertoja ei ole ollut useita, koska minulla on koko ajan ollut työ, jossa viihdyn, mutta trendi on kyllä nähtävissä.

2. Yli 50-vuotiaiden arvoa ei ymmärretä työpaikoilla

TARUA. Se, että yli 50-vuotiaita ei kutsuta haastatteluihin, ei johdu siitä, ettei työpaikoilla ymmärrettäisi kokeneiden työntekijöiden arvoa. Syy on muualla. Koska yli 50-vuotiaiden työmarkkinat eivät toimi, kokeneet kehäketut jämähtävät helposti sinne, missä sattuvat olemaan 50 täyttäessään. Koska heitä on jo, heitä ei tarvita lisää. Ikädiversiteetti ei nimittäin ole sitä, että palkataan yli 50-vuotiaita, vaan sitä, että työpaikalla on eri-ikäisiä, eri sukupolvia edustavia työntekijöitä, joilla on erilaisia näkökulmia asioihin.

Miksi työmarkkinat eivät toimi? Siihen en osaa suoralta kädeltä vastata, mutten usko, että työnantajien nihkeys olisi ainoa syy. Voi siinä olla vähän sitäkin, että tietyssä iässä työpaikan vaihtaminen ei enää kiinnosta pelkän vaihtelun vuoksi. On kaivettu itselle sopiva kolo organisaatiosta, eikä haluta enää aloittaa alusta muualla. Ei ole vetoa eikä työntöä. Kun kukaan kokenut ei lähde, ketään kokenutta ei voida ottaa tilalle. 

3. 50-vuotias on parhaassa työiässä

TOTTA. Useimmat 50-vuotiaat ovat elämänsä huipulla: hyväkuntoisia fyysisesti ja henkisesti, pystyviä ja osaavia. Lapset ovat jo isoja tai muuttaneet pois kotoa, eivätkä vanhemmat ehkä ihan vielä tarvitse jokapäiväistä hoivaa. Millään ikäryhmällä ei ole keskimäärin yhtä hyvät edellytykset antaa huippuluokan työpanos kuin 50-vuotiailla. Huipulta on kuitenkin vain yksi suunta: alaspäin.

4. Yli 50-vuotias työntekijä on riski

TOTTA. Milloin alamäki alkaa, on yksilöllistä. Sitä ei pysty kukaan ennustamaan vielä 50-vuotiaana, eikä sen olemassaoloa hevin usko, ennen kuin sen kokee itse. Yksi tasapainoilee 55-vuotiaasta saakka sairauksien ja jaksamisvajeen kanssa, toinen on 60-vuotiaana jo kuollut, kun taas kolmas pääsee terveenä eläkkeelle 68-vuotiaana. Työnantajan kannalta ikääntyvä on riski, sillä sairauslomat tulevat kalliiksi.

Riskejä liittyy kuitenkin kaikenikäisiin työntekijöihin. Nuoresta ei voi vielä tietää, mihin asti hänen siipensä kantavat. Lapsiperheiden vanhemmilla on usein mustat silmänaluset ja äkillisiä poissaoloja lasten sairastuessa, ja he saavat itsekin flunssan tai pari joka vuosi. Perhevapaat eivät ole työnantajille täysin ilmaisia, jos olen oikein ymmärtänyt.

Työntekijä on aina yritykselle riski, mutta koetapa tulla toimeen ilman.

5. Yli 50-vuotiaat eivät tule toimeen tekniikan kanssa

TARUA. Nykyiset 50-vuotiaat ja useimmat sitä vanhemmatkin ovat kokeneet isompia teknisiä murroksia kuin se, että ohjelmisto tai käyttöjärjestelmä vaihtuu toiseen. Itse aloitin toimittajan työn kirjoituskoneella, kolmikymppisenä käytin PC:tä ja Macia vuorotellen, ja nyt 60. ikävuoden lähestyessä olen saanut perehtyä sähköisen julkaisemisen saloihin. Valmiuteni omaksua uusia ohjelmia ja järjestelmiä ei ole kadonnut. Oppiminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, vaikka ehkä hivenen hitaampaa. Yksilöllistä vaihtelua on kaikissa ikäluokissa. Myös diginatiivit ovat välillä sormi suussa tekniikan kanssa, ja tekoälyn tuoman työn murroksen kanssa olemme kaikki samalla viivalla. 

6. Yli 50-vuotiaiden kielitaito ei ole riittävällä tasolla

TOTTA. Kun 60. ikävuosi lähestyy, väite pitää aika usein paikkansa. Otan taas esimerkin läheltä: olen kielellisesti lahjakas ja kirjoitin kielistä aikanani 5 laudaturia, mutta en silti solahtaisi vaikeuksitta työyhteisöön, jonka arkikieli on englanti. Niitähän on Suomessakin jo paljon.

En ole kasvanut vieraiden kielten keskellä, kuten nykynuoret. En ollut vaihto-oppilaana, kielikurssilla Englannissa tai kesätöissä ulkomailla. Käytän tällä hetkellä työssäni englantia päivittäin, mutta suullista kielitaitoa vaativissa tehtävissä olen heikoilla jäillä, enkä tietenkään kirjoita natiivitasoista asiatekstiä englanniksi. Jo nykyiset 50-vuotiaat ovat kielitaidon suhteen hieman eri asemassa, nuoremmista puhumattakaan.

Toisaalta suomen kieleni on niin puhdasta englannin vaikutuksista, että nuoret yltävät samaan vain harvoin.

5. Yli 50-vuotiaat ovat hankalia johdettavia

TOTTA. Kokeneet työntekijät ovat nähneet jo useita esimiehiä ja organisaatioita ja ymmärtävät, etteivät muutokset johda väistämättä parannuksiin. Siinä voi yli 50-vuotiaalle iskeä muutosväsymys: taasko tätä, vastahan tätä kokeiltiin 15 vuotta sitten. Kyseenalaistaminen toimii työyhteisön parhaaksi, koska se toivottavasti karsii pahimmat ylilyönnit. Toppuuttelijoita tarvitaan – ja on heitä nuoremmissakin, mutta kokeneemmilla oi olla enemmän uskallusta sanoa asiat ääneen.

Yli 50-vuotiaasta voi tehdä hankalan johdettavan myös se, että hän ymmärtää saavuttaneensa uransa huipun. Ei ole helppoa nähdä nuorempien ajavan vierestä ohi, vaikka on itse pätevämpi. Niin kuitenkin tapahtuu, koska myös esimiestehtäviin halutaan diversiteettiä. Alalla, jossa ostopäätöksen tekevät asiakkaat ovat nuoria tai kaiken ikäisiä, ei ole järkevää, että kaikki pomot ovat senioreja.

Kun ammattitaitonsa huipulla oleva 50-vuotias ohitetaan nimityksessä, hänestä saattaa tulla nuorelle esimiehelle erittäin hankala johdettava. Koin tämän itse kolmikymppisenä. Olin täysin valmistautumaton ja ihan pihalla. Kokeneella ammattilaisella voi olla paljon vaikutusvaltaa työpaikalla myös ilman pomon natsoja tai englanninkielistä titteliä.

Toisaalta nuoret voivat olla hankalia johdettavia tavoilla, jotka eivät tulisi kokeneemmille mieleenkään. Mutta se on jo toinen juttu.

--

Blogin julkaisun jälkeen sain toimittaja, kolumisti ja tietokirjailija  Asta Lepältä vinkin Jyrki Kasvin blogitekstistä, jossa Jyrki selittää, miksi ikäsyrjintä kannattaa. Minulla oli itsellänikin mielikuva, että työkyvyttömyyseläkemaksut liittyvät asiaan jotenkin, mutta henkinen laiskamato iski, enkä jaksanut kaivaa faktoja esille. Jyrkin teksti löytyy täältä

--

Päivän kuvat: Lupiineja kesäyössä jossakin Keski-Suomessa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016