Syyskuun loppuun mennessä olin jo hyväksynyt, etten ehkä enää koskaan juokse, ja ymmärsin olevani kipupotilas. Mutta olinko tähän tyytyväinen. No en! Nyt nousi ongelmaksi kävely, tai paremminkin sen puute. Olisin halunnut kävellä. Marmatin lääkärilleni näin:

Minä: ”Pomoni laittoi palaveripäivän ohjelmaan tunnin kävelykokouksen varmaan ajatellen tekevänsä palveluksen minulle, kun ei tarvitse istua koko ajan. Mutta en minä todellakaan pysty kävelemään tuntia, hyvä kun 20 minuuttia. Tänäänkin kului koko kaunis päivä sisällä, kun tiesin, että jos lähden ulos, en malta kääntyä kotiin ajoissa ja sitten on taas pakko mennä Panacod-purkille. On tämä pirullista. Mies meni sitten yksin.”

Työterveyslääkäri: ”Harmi, kun kävelylenkit sujuvat vain lyhyesti, mutta toivottavasti joidenkin kuukausien kuluttua pystyisit kävelemään jo tunnin lenkin.”

Minä, tuohtuneena: ”Mikähän minut saisi muutamassa kuukaudessa kävelemään, kun 9 kuukaudessa ei ole tullut muutosta kuin huonompaan, ja fysiatri sanoi, ettei lääketieteellä ole enää keinoja, ja osteopaatin hoito lopetettiin tuloksettomana.  Nyt kokeilen systemaattisesti eri venytyksiä, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista, joka tehoaisi kipeimpään kohtaan.

Olisikohan lähete kliinisen neurofysiologian tutkimuksiin seuraava askel?

Ei minulle kipu ole varsinainen ongelma, sen kanssa opin pärjäämään tavalla tai toisella. Ongelma on se, etten pysty kävelemään, koska se rajoittaa elämää arvaamattoman paljon. Vaikka kipu tietysti onkin päässä, niin kai vikaa pitää olla jossakin muuallakin, jos kävellessä ja sen jälkeen kipu yltyy.”

Fysiatri: ”Kuulin työterveyslääkärin kautta, että mietit ENMG-mahdollisuutta.  Hyvä ajatus; teen sinulle lähetteen tuohon tutkimukseen.

Tietysti sinulla on kroonisen kipupotilaan psyykkistä kuormitusta, mutta sinulla on myös todellinen kipu, johon ei olla vielä löydetty syytä ja usko pois, että se vaivaa minuakin päivittäin. Olen yrittänyt kaivaa case-tapauksia ja raportteja vastaavasta; en ole vielä keksinyt. Niin mielelläni näkisin sinut muuallakin kuin mahallasi rahin päällä töitä tekemässä. Ja juoksemaankin pitäisi päästä, senhän tulin luvanneeksi!”

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään.

Ulkopuolisten voi olla vaikea uskoa, ettei terveen näköinen ihminen pysty kävelemään, varsinkin, kun hän on tullut paikalle jalan. Joudun kuitenkin säännöstelemään kävelemistäni jatkuvasti. Päivän aikana voin kävellä yhteensä 30-60 minuuttia, mutta mieluiten lyhyissä pätkissä. Hyvä päivä on sellainen, ettei tarvitse kävellä kuin 10 + 10 minuuttia eli töihin ja takaisin. Myös kävelyvauhtini on entistä paljon hitaampi. Lonkkiin alkaa hyvin nopeasti sattua, jos pinnistelen pikavauhtia. Pitkään kävellessäni alan lopulta ontua.

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään. Pahinta on, jos pitäisi samana päivänä istua liikkumatta, kuten bussissa tai henkilöautossa, ja kävellä.

Onneksi en ole koskaan ollut varsinaisesti ulkoilmaihminen - juoksuharrastusvuodet olivat poikkeus sääntöön. Pienet ympyrät riittävät minulle enimmäkseen oikein hyvin. Matkoilla on kuitenkin harmillista, ettei pysty samaan kuin muut. Välillä olen joutunut puolustamaan rajojani tiukastikin. Ei, minä en todellakaan voi lähteä Aurinkorannikolta päiväretkelle Cordobaan, koska junassa istuminen ja nähtävyyksien katselu samana päivänä eivät onnistu. Ihanaa olisi myös mennä edes joskus iltakävelylle kuten ennen vanhaan.

Ehkä sitten ensi vuonna. Tai ensi vuosikymmenellä, kenties.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja parvekkeeltani.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016