Syyskuun loppuun mennessä olin jo hyväksynyt, etten ehkä enää koskaan juokse, ja ymmärsin olevani kipupotilas. Mutta olinko tähän tyytyväinen. No en! Nyt nousi ongelmaksi kävely, tai paremminkin sen puute. Olisin halunnut kävellä. Marmatin lääkärilleni näin:

Minä: ”Pomoni laittoi palaveripäivän ohjelmaan tunnin kävelykokouksen varmaan ajatellen tekevänsä palveluksen minulle, kun ei tarvitse istua koko ajan. Mutta en minä todellakaan pysty kävelemään tuntia, hyvä kun 20 minuuttia. Tänäänkin kului koko kaunis päivä sisällä, kun tiesin, että jos lähden ulos, en malta kääntyä kotiin ajoissa ja sitten on taas pakko mennä Panacod-purkille. On tämä pirullista. Mies meni sitten yksin.”

Työterveyslääkäri: ”Harmi, kun kävelylenkit sujuvat vain lyhyesti, mutta toivottavasti joidenkin kuukausien kuluttua pystyisit kävelemään jo tunnin lenkin.”

Minä, tuohtuneena: ”Mikähän minut saisi muutamassa kuukaudessa kävelemään, kun 9 kuukaudessa ei ole tullut muutosta kuin huonompaan, ja fysiatri sanoi, ettei lääketieteellä ole enää keinoja, ja osteopaatin hoito lopetettiin tuloksettomana.  Nyt kokeilen systemaattisesti eri venytyksiä, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista, joka tehoaisi kipeimpään kohtaan.

Olisikohan lähete kliinisen neurofysiologian tutkimuksiin seuraava askel?

Ei minulle kipu ole varsinainen ongelma, sen kanssa opin pärjäämään tavalla tai toisella. Ongelma on se, etten pysty kävelemään, koska se rajoittaa elämää arvaamattoman paljon. Vaikka kipu tietysti onkin päässä, niin kai vikaa pitää olla jossakin muuallakin, jos kävellessä ja sen jälkeen kipu yltyy.”

Fysiatri: ”Kuulin työterveyslääkärin kautta, että mietit ENMG-mahdollisuutta.  Hyvä ajatus; teen sinulle lähetteen tuohon tutkimukseen.

Tietysti sinulla on kroonisen kipupotilaan psyykkistä kuormitusta, mutta sinulla on myös todellinen kipu, johon ei olla vielä löydetty syytä ja usko pois, että se vaivaa minuakin päivittäin. Olen yrittänyt kaivaa case-tapauksia ja raportteja vastaavasta; en ole vielä keksinyt. Niin mielelläni näkisin sinut muuallakin kuin mahallasi rahin päällä töitä tekemässä. Ja juoksemaankin pitäisi päästä, senhän tulin luvanneeksi!”

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään.

Ulkopuolisten voi olla vaikea uskoa, ettei terveen näköinen ihminen pysty kävelemään, varsinkin, kun hän on tullut paikalle jalan. Joudun kuitenkin säännöstelemään kävelemistäni jatkuvasti. Päivän aikana voin kävellä yhteensä 30-60 minuuttia, mutta mieluiten lyhyissä pätkissä. Hyvä päivä on sellainen, ettei tarvitse kävellä kuin 10 + 10 minuuttia eli töihin ja takaisin. Myös kävelyvauhtini on entistä paljon hitaampi. Lonkkiin alkaa hyvin nopeasti sattua, jos pinnistelen pikavauhtia. Pitkään kävellessäni alan lopulta ontua.

Kyllä minä VOIN kävellä, mutta paljon kävelyä sisältäneen päivän jälkeen saatan olla kolmekin päivää niin kipeä, ettei yöunista tule oikein mitään. Pahinta on, jos pitäisi samana päivänä istua liikkumatta, kuten bussissa tai henkilöautossa, ja kävellä.

Onneksi en ole koskaan ollut varsinaisesti ulkoilmaihminen - juoksuharrastusvuodet olivat poikkeus sääntöön. Pienet ympyrät riittävät minulle enimmäkseen oikein hyvin. Matkoilla on kuitenkin harmillista, ettei pysty samaan kuin muut. Välillä olen joutunut puolustamaan rajojani tiukastikin. Ei, minä en todellakaan voi lähteä Aurinkorannikolta päiväretkelle Cordobaan, koska junassa istuminen ja nähtävyyksien katselu samana päivänä eivät onnistu. Ihanaa olisi myös mennä edes joskus iltakävelylle kuten ennen vanhaan.

Ehkä sitten ensi vuonna. Tai ensi vuosikymmenellä, kenties.

--

Päivän kuvat: Krysanteemeja parvekkeeltani.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram