Joululomalla Espanjan Aurinkorannikolla uin ensi kertaa kolmeen vuoteen. Keväällä vähän yritin, mutta olkapäät kipeytyvät jo muutaman vedon jälkeen, eikä viime kesän sää varsinaisesti houkutellut uusintayrityksiin luonnonvesissä. Mutta nyt jäätyneenkin olkapään liikerata on lähes täydellinen, joten pystyn taas uimaan.

Tuntui ihan mahtavalta! Vesi kannatteli eikä sattunut mihinkään. Lihakset ovat sen verran surkastuneet liikkumattomuudessa, etten olisi jaksanut pitkään, muttei tuollaisessa altaassa ole matkaa tarkoituskaan uida.

Uinti on kuulunut harrastuksiini viimeksi hieman yli 30 vuotta sitten, kun vielä oli mahdollista poiketa uimahallissa mihin aikaan päivästä tahansa, eikä matka sinne ollut pitkä. Nykyisessä kotikaupungissani uimahalli on sen verran hankalan matkan takana, etten oikein usko, että alkaisin käydä siellä säännöllisesti. Maauimalaa pitänee kuitenkin harkita kesällä, kunhan se aukeaa. Ja sitten eläkeiässä vasta autuus koittaa, kun kotini naapurissa sijaitsevan vanhusten palvelukeskuksen ovet aukenevat minullekin. Siellä on tiemmä kelpo uima-allas.

Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä.

Kuntoilu ja valohoito ovat aina olleet näiden talvimatkojen päätarkoitukset, ja aiemmin se tarkoitti juoksua rantakatua pitkin muutaman kilometrin päähän huvivenesatamaan ja sieltä takaisin joka toinen päivä, ja muina päivinä useiden tuntien kävelyretkiä. Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä. En aiemmin pitänyt edes minään liikuntana iltakävelyjä, joiden tavallinen kohde oli läheinen aallonmurtaja. Nyt uskaltauduin yhden kerran sinne saakka, ja takapuoleen sattui joka askeleella.

Kun siellä auringon jo laskiessa (katso kuva) ohitsemme pyyhälsi ensin vanhempi pariskunta reipasta kävelytahtia, ja sen jälkeen toinen onnellisen näköinen pariskunta juosten, en pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. Noin mekin ennen, muttei enää koskaan.

Kuinka tätä onkin niin vaikea hyväksyä.

--

Päivän kuvat: Hotellin uima-altaat ja joulupäivän auringonlasku Aurinkorannikolla.

 

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Tilalle saa uutta vasta kun luopuu vanhasta. Älä jää tuleen makaamaan, sanovat suomalaiset ;)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram