Joululomalla Espanjan Aurinkorannikolla uin ensi kertaa kolmeen vuoteen. Keväällä vähän yritin, mutta olkapäät kipeytyvät jo muutaman vedon jälkeen, eikä viime kesän sää varsinaisesti houkutellut uusintayrityksiin luonnonvesissä. Mutta nyt jäätyneenkin olkapään liikerata on lähes täydellinen, joten pystyn taas uimaan.

Tuntui ihan mahtavalta! Vesi kannatteli eikä sattunut mihinkään. Lihakset ovat sen verran surkastuneet liikkumattomuudessa, etten olisi jaksanut pitkään, muttei tuollaisessa altaassa ole matkaa tarkoituskaan uida.

Uinti on kuulunut harrastuksiini viimeksi hieman yli 30 vuotta sitten, kun vielä oli mahdollista poiketa uimahallissa mihin aikaan päivästä tahansa, eikä matka sinne ollut pitkä. Nykyisessä kotikaupungissani uimahalli on sen verran hankalan matkan takana, etten oikein usko, että alkaisin käydä siellä säännöllisesti. Maauimalaa pitänee kuitenkin harkita kesällä, kunhan se aukeaa. Ja sitten eläkeiässä vasta autuus koittaa, kun kotini naapurissa sijaitsevan vanhusten palvelukeskuksen ovet aukenevat minullekin. Siellä on tiemmä kelpo uima-allas.

Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä.

Kuntoilu ja valohoito ovat aina olleet näiden talvimatkojen päätarkoitukset, ja aiemmin se tarkoitti juoksua rantakatua pitkin muutaman kilometrin päähän huvivenesatamaan ja sieltä takaisin joka toinen päivä, ja muina päivinä useiden tuntien kävelyretkiä. Nyt en pystynyt kuin kävelemään murto-osan silloisesta tavallisesta aamulenkistä. En aiemmin pitänyt edes minään liikuntana iltakävelyjä, joiden tavallinen kohde oli läheinen aallonmurtaja. Nyt uskaltauduin yhden kerran sinne saakka, ja takapuoleen sattui joka askeleella.

Kun siellä auringon jo laskiessa (katso kuva) ohitsemme pyyhälsi ensin vanhempi pariskunta reipasta kävelytahtia, ja sen jälkeen toinen onnellisen näköinen pariskunta juosten, en pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. Noin mekin ennen, muttei enää koskaan.

Kuinka tätä onkin niin vaikea hyväksyä.

--

Päivän kuvat: Hotellin uima-altaat ja joulupäivän auringonlasku Aurinkorannikolla.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016