Opettaja antoi käteeni mittakepin. Siis sellaisen museoesineen, jollaisen olen nähnyt viimeksi myyjän kädessä noin 20 vuotta sitten, kun ostin verhokangasta. Hän pyysi minua mittaamaan puukepillä 9,6 metriä valkoista kalalankaa, muttei näyttänyt, miten keppiä käytetään. Sen olisi ilmeisesti pitänyt olla itsestään selvää. Koko kankaanrakentamisen peruskurssi katseli, kun kääntelin keppiä ja langanpäätä käsissäni ja koetin päätellä, mitä niillä pitäisi tehdä.

Eihän siitä mitään tullut. En enää muistanut, paljonko minun piti mitata. Luku oli hujahtanut korvieni välistä ulkoavaruuteen samalla sekunnilla, kun se livahti opettajan suusta. Esitin, että eikö olisi helpompi käyttää tavallista rullamittaa, koska en mitenkään pystyisi pitämään numeroa muistissani niin kauan kuin kepillä mittaaminen minulta veisi. Ei mennyt läpi. Onneksi vieruskaveri armahti minut ja mittasi langan kuin olisi harjoitellut kepin kanssa joka aamu ja ilta.

Meneillään oli kankaanrakentamisen peruskurssin toinen ilta Taito Varsinais-Suomen käsityökeskuksessa joulurauhan julistuksesta tutussa Brinkkalan talossa, ja käsillä oli ensimmäinen käytännön tehtävä, mattoloimen luominen. Olimme juuri laskeneet viereisessä huoneessa, miten pitkän loimen kukin ryhmä tarvitsee, jotta jokainen pystyy kutomaan siihen haluamansa pituisen maton. Meidän ryhmän loimen pituus oli 9,6 metriä (tai sitten jotakin ihan muuta). Olin toki kirjoittanut sen Berliinistä hankitulla, Nefertitin kuvalla varustettuun vihkooni, mutten tietenkään muistanut sitä enää.

Alla "tavallista räsymattoa", jonka sidos on palttina, kudottuna kiikkalaiseen tapaan. Päällä ruusukassidoksinen mattonäyte, jossa on kuvioiden välillä palttinaa.
Alla "tavallista räsymattoa", jonka sidos on palttina, kudottuna kiikkalaiseen tapaan. Päällä ruusukassidoksinen mattonäyte, jossa on kuvioiden välillä palttinaa.

En ehtinyt jäädä miettimään nöyryytystäni pidempään, sillä opettaja solmi jo mittalangan toisen pään luomapuiden alatiuhtapuuhun, pyöräytti puut vauhtiin ja juoksutti langan näppärästi spiraalina ylätiuhtapuuhun. Siellä se kiinnitettiin pohjukkanappulaan. Helppoa, kun tietää, mitä tekee.

Tämän jälkeen alkoi varsinainen luominen. Loimme loimen neljältä päältä eli neljästä isosta kalalankakartiosta, joten opettaja solmi mustien kalalankojen päät yhteen pohjukaksi kiinnitti ne alatiuhtapuun pohjukkanappulaan. Seuraavaksi hän näytti, miten lankoja kannattaa kuljettaa pyörivillä luomapuilla ja miten tiuhdoiksi kutsutut lankaristikot syntyvät loimen ala- ja yläpäähän tiuhtapuiden nappuloiden välistä pujottamalla kohdassa, jossa langat käännetään.

Alhaalta ylös, tiuhta, ylhäältä alas, tiuhta. Näin syntyy yksi sisarus, ja sisaruksia tarvittiin muistaakseni 43, jotta loimeen saatiin riittävä lankaluku. Senkin olimme hetki sitten laskeneet. Jouduin kyllä kysymään opettajalta, että mikä ihmeen sisarus, mutten ymmärtänyt selityksestä mitään. Tiuhdatkin tuntuivat olevan jotakin ihan muuta kuin olin luullut.

Asiat selvisivät minulle vasta tätä kirjoittaessani, kun googlasin avainsanat ja löysin kirjallisen selostuksen loimen luomisesta. Vaikka olen nähnyt kangaspuut ennenkin, uutta terminologiaa oli valtavan paljon. En pystynyt mitenkään omaksumaan sitä tarvittavassa tahdissa. Nyt ymmärrän, että olisi kannattanut ottaa asioista edes vähän selvää jo ennen kurssia. Punomo.fi-sivustolla on hyviä selostuksia kankaanrakentamisen vaiheista, ja Youtubesta löytyy opastusvideoita.

Kuteita voi ostaa valmiina, mutta myös vanhat lakanat ja muu räsy käy maton materiaaliksi ihan kuin ennen vanhaan.
Kuteita voi ostaa valmiina, mutta myös vanhat lakanat ja muu räsy käy maton materiaaliksi ihan kuin ennen vanhaan.

Luominen onnistui kohtuullisen hyvin. Uskalsin jopa hiukan kiihdyttää alaspäin ajaessa. Sain myös olla mukana valmiin loimen irrottamisessa luomapuista. Sain käpälöidä loimen isoksi palmikoksi ketjusilmukoilla ja solmia ylätiuhdan ja yläpohjukan talteen langalla. En tosin osannut sitäkään tehdä itsenäisesti oikein.

Kun seuraava ryhmä ryhtyi luomaan, meidän kolmen naisen porukka jatkoi opettajan ja loimen kanssa kangaspuiden luo. Valmistelussa oli toistakymmentä vaihetta ennen kuin päästiin loimen kiertämiseen tukille. Se olikin jännittävää ryhmätyötä. Yksi käänsi loimitukin kammesta, kun toinen asettui kangaspuiden taakse pitämään lointa tiukalla ja päästämään sitä vähä vähältä läpi kangaspuiden. Kolmas vahvisti loimea asettamalla varpoja limittäin loimikerrosten väleihin siten, että tuloksena oli tasaisen pyöreästi tukille asettunut loimi.

Pääsimme kaikki kokeilemaan loimen pitämistä, joka on yksi kankaanrakentamisen avaintehtävistä. Olin taas ensimmäisenä jonossa, mikä tarkoittaa, etten ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Minulle selvisi vasta ajan mittaan, että pitelemisen tarkoitus on varmistaa, että loimi on tasaisen tiukalla kauttaaltaan. Kutoessa on hankalaa, jos osa loimilangoista on muita löysemmällä, eikä sille siinä vaiheessa enää ole kovin paljon tehtävissä. Voi olla, että pilasin tietämättömyyttäni koko porukan matot. Vieruskaveri oli onneksi katsonut videoita ja osasi vähän neuvoa. Kyllä opettajakin varmaan oli tästä sanonut, mutta sillä hetkellä huomioni oli ehkä toisaalla. 

Loimi jaetaan tässä käärinpirtaan ennen tukille kiertämistä.
Loimi jaetaan tässä käärinpirtaan ennen tukille kiertämistä.

Seuraavan päivän kohokohta oli niisiminen, jossa jokainen loimen lanka pujotetaan vuorollaan käsin läpi pienestä niidensilmästä ja samalla valitaan, mikä niisi neljästä peräkkäin tarjolla olevasta on se oikea. Niisimisjärjestys riippuu siitä, mikä sidos kankaaseen halutaan.

Me teimme ruusukasta, joten käytössä oli neljä niisivarpaa (neljä niittä peräkkäin syvyyssuunnassa), ja mallikerran pituus oli kahdeksan lankaa (leveyssuunnassa). Ruutupaperille piirretystä kuviosta kävi ilmi, että ensimmäinen loimilanka pujotetaan takimmaisen niisivarvan ensimmäiseen niiteen, toinen toisen varvan ekaan niiteen, kolmas kolmannen varvan ensimmäiseen ja niin edelleen siihen saakka, että kahdeksas lanka tulee ensimmäisen niisivarvan toiseen niiteen, kunnes rundi alkoi alusta uudestaan. Selvää kuin pläkki, eikö vaan!

Olin jo ehtinyt mokata tätä edeltävän työvaiheen, pohjukoiden aukileikkaamisen ja niputtamisen vetosolmuilla, joten en kiirehtinyt niisimään. Saatuani vuoron turhauduin välittömästi. En yksinkertaisesti pystynyt näkemään moniteholaseillani riittävän tarkasti kohtaan, jossa niidet riippuivat varvoiltaan, jotta olisin voinut valita aina oikean niiden. Pimeääkin oli. Niisin vain yhden mallikerran ja lupasin tulla toisten silmälasien kanssa viikonloppuna paikkaamaan, jos homma ei muuten valmistu. Onneksi ryhmäni näppärä niisintämestari teki sen loppuun.

Tämä työvaihe jäi hieman heikolle harjoittelulle, mutta periaatteessa osaan niisiä.

Tässä niisitään. Yläkuvassa näkyy yksittäinen niisi ja sen reikä, josta loimilanka pujotetaan. Nuo kepit, joista niidet riippuvat, ovat niisivarpoja.
Tässä niisitään. Yläkuvassa näkyy yksittäinen niisi ja sen reikä, josta loimilanka pujotetaan. Nuo kepit, joista niidet riippuvat, ovat niisivarpoja.

Seuraavana opintopäivänä loimi pisteltiin pirtaan, mikä oli suhteellisen helppoa, mutta tarkkuutta vaativaa. Koska käytössämme oli pirta numeroa 4, mutta kankaan tiheys oli kaksi lankaa sentillä, pujotimme loimilangat joka toiseen pirran rakoseen. Työkaluna käytettiin pirtakoukkua. Näytimme toisillemme valoa puhelimen taskulampulla. 

Nyt oltiin jo siinä vaiheessa, että loimeen/kankaaseen piti tehdä alkusolmut. Miten runollinen käsite! Alkusolmu. Olin saanut ensimmäisen kutomisvuoron, joten ensimmäisten alkusolmujen tekeminen oli velvollisuuteni. Onneksi olin katsonut viikonloppuna videolta, miten se tehdään, minä kun en ole mikään partiolainen! Alkusolmujen pitää vetää loimi kireälle, mutta niiden pitää olla helposti avattavia. Ymmärsin kerrasta, kun opettaja näytti solmut ja purki ne sitten. Sain aikaan riittävän tasaisen loimen.

Jouduin kuitenkin myöhemmin avaamaan yhden alkusolmuista, koska yksi loimilanka ei mennytkään niiden silmästä, vaan oli jäänyt roikkumaan sen alapuolelle. Lanka oli epäilemättä yksi niistä kahdeksasta, jotka niisin. Opettaja kutsui kaikki katsomaan, miltä virhe näytti. Avasin solmun, jonka jälkeen loimilanka vedettiin takaisin niisivarpojen taakse, niisittiin oikein ja pujotettiin uudelleen pirrasta. Sitten jälleen solmu kiinni.

Vasarasolmuja. Vasemmanpuoleinen nyöri on pohjukka, oikeanpuoleinen avoin nyöri.
Vasarasolmuja. Vasemmanpuoleinen nyöri on pohjukka, oikeanpuoleinen avoin nyöri.

Nytkö kaikki vaikea oli ohi, kun loimi oli paikoillaan? No ei. Jäljellä oli vielä sidonta, joka määrittelee loimen ja kuteen suhteen. Tuo suhde muodostuu kutoessa viriössä. Viriö on se loimen rako, johon kude heitetään sukkulan avulla. Viriö valitaan kutoessa polkusia painamalla. Jos polkusia on vain kaksi ja niitä vuorotellaan, syntyy yksinkertaisinta mahdollista kangasta, palttinaa.

Kangaspuiden koneisto muodostuu käytännössä puukapuloista, jotka liikkuvat nyörien varassa. Kapulat ja kepit ovat ylhäältä alaspäin nimeltään vipuset, yläniisivarvat, alaniisivarvat, ylävälittäjät, alavälittäjät ja polkuset.

Vipuset ovat ulkopäistään nyöreillä yhteydessä yläniisivarpoihin ja yläniisivarvat alaniisivarpoihin. Vipuset keskeltä yhdistävästä nyöristä solmitaan alaspäin pitkä keskinyöri, joka menee alavälittäjään saakka. Lyhyt keskinyöri ulottuu alaniisivarvasta ylävälittäjään. Nyörejä on aina yhtä monta kuin niisivarpoja eli meidän tapauksessamme neljä pitkää ja neljä lyhyttä. Tämä on muuttumaton sidonta eli yläsidonta, ja tämän osuuden sidoin ihan itse.

Alasidonta eli muuttuva sidonta on välittäjien ja polkusten välinen sidonta, jolla saadaan haluttu sidos. Tätä sitomista katsoin vain päältä, mutta uskon, että pääsin jyvälle. Periaate ja solmut ovat samanlaiset sidonnan eri vaiheissa ja vaikka se näyttää aluksi aivan mahdottomalta, tekemällä homman juju selviää. Lopulta se on täysin loogista.

Hankalinta sidonnassa on lopulta kangaspuiden alle ja sieltä pois pääseminen, sillä sitominen tapahtuu lattialla kangaspuiden sisällä istuen. Pitäisi olla pieni ja notkea. Päästin sitä paitsi komean pierun, kun pujottauduin puiden sisään. Sekin vielä!

Sitomista varten olimme opiskelleet myös solmuja. Harjoittelimme vasarasolmuja, joiden avulla nyörit pysyvät paikoillaan. Lisäksi harjoittelimme ylhäältä ja alhaalta tulevien nyörien eli pohjukan ja avoimen nyörin yhdistämistä keskellä surmansilmukalla ja estesolmulla. Tämä sidonnan osuus mahdollistaa koneiston osien etäisyyksien nopean säätämisen tarpeen mukaan. Näitä solmuja teimme siellä kangaspuiden sisällä.

Solmuja on minusta vaikea ymmärtää. Kaaviokuvissa näkyy, miten langat pitäisi saada menemään, mutta mukana ei ole kuvaa käsistä eikä mitään vihjettä siitä, miten käsiä pitää pitää. Eikä sekään aina riitä, että näen opettajan tekevän solmun, jos näen sen peilikuvana. Opin vasarasolmun vasta, kun opettaja tuli viereeni näyttämään, miten se tehdään.

Surmansilmukkaa en osaa vieläkään tehdä oikeaoppisesti, mutta saan sen kuitenkin syntymään omalla omituisella tavallani. Siellä ne tekemäni silmukat ovat, kangaspuiden koneiston uumenissa.

Loimi on pistelty pirtaan. Tämän jälkeen pirta nostetaan oikeaan asentoonsa pystyyn ja kiinnitetään luhaan.
Loimi on pistelty pirtaan. Tämän jälkeen pirta nostetaan oikeaan asentoonsa pystyyn ja kiinnitetään luhaan.

Totuuden hetki koitti, kun sidonta oli valmis. Jokainen ryhmä kokeili polkunen kerrallaan, syntyykö sitä painamalla käyttökelpoinen viriö. Enimmäkseen viriömme olivat moitteettomia, mutta yksi viriöistä ei auennut ollenkaan ja toisessa viriössä oli muutama lanka vinksin vonksin. Oman ryhmäni viriöt olivat lähes kunnossa, joskin pientä säätöä piti vielä tehdä kiristämällä tiettyjä sidontoja.

Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, että virheet ovat suurin palvelus, minkä kanssaoppijoille voi tehdä. Nolottavathan ne toki, mutta kun opettaja näyttää, miten virheet tunnistetaan ja korjataan, kaikki oppivat. Mitä siitäkin tulisi, että kurssilla kaikki sujuisi kuin rasvattu? Kotona omien kangaspuiden kanssa menisi heti sormi suuhun, kun sattuisi jokin pikku moka.

Ja se pitkä pierukin nauratti kaikkia.

--

Päivän kuvat: Mattonäytteitä, joiden avulla suunnittelimme kukin oman mattomme, ja kankaanrakentamisen alkutoimia. Valitettavasti kaikista vaiheista ei ole kuvia.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista, mikäli algoritmien jumalat ovat suosiolliset!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016
Sisältö jatkuu mainoksen alla