Kesän tulo saa minut nykyisin aina ajattelemaan kuolemaa. Johtunee siitä, että anoppini elämänlanka katkesi 1. kesäkuuta kolme vuotta sitten. Hän on toistaiseksi ainoa ihminen, jonka hiipumisen olen nähnyt viimeisiin tunteihin asti.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, milloin kuolen ja mihin. Kaikkein eniten kiinnostaa kuitenkin, kuolenko ennen kuin puolisoni. Ja hämmästelen kovasti, etteivät muut halua tietää.

Suomalainenkin media kertoi aiemmin keväällä tutkimuksesta, jossa yhteensä 2 000 saksalaisilta ja espanjalaisilta kysyttiin, haluaisivatko he tietää etukäteen tietyistä myönteisistä ja kielteisistä asioista. Kävi ilmi, että 85-90 prosenttia ihmisistä ei halua tietää kuolinsyytään, kuolinajankohtaansa eikä myöskään puolisonsa kuolemaa tai avioeroaan.

Tutkimuksesta kertoi ja sitä pohti myös bloggarikollega Petri Riikonen Potilaan lääkärilehdessä (klikkaa tästä.) Petrin kannalle antaa erityistä painoarvoa se, että hän on tiedetoimittaja ja työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Hän ei halua tietää ja arvelee, että sillä voi olla jotakin tekemistä kuolemanpelon kanssa.

Kyllä minäkin pelkään kuolemaa. Huoltani kuitenkin helpottaisi, jos tietäisin, miten käytännön asiat järjestyvät sen jälkeen. On iso ero sillä, kuolenko tänä vuonna, 10 vuoden vai 20 vuoden kuluttua, ja sillä, missä järjestyksessä minä ja läheiseni täältä lähdemme.

Olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa putkiremonttilainani pois elinaikanani.

Olen juuri ottanut lisää pankkilainaa putkiremontin takia, ja olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa sen pois elinaikanani. Jos en ehdi, jäljelle jäävät voivat ajautua taloudellisiin vaikeuksiin. Puolisoni joutuu mahdollisesti myymään kotinsa liian suuriksi kohoavien asumiskustannusten takia.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta vanhempani ovat yhä elossa. Jos kuolen ennen heitä, esimerkiksi vaikkapa jo tänä kesänä, perintöosuus, joka olisi muuten ollut tulossa minulle, jaetaan sisarusteni kesken. Kyllä vain, kuulun tosiaan niihin luopioihin, jotka kärkkyvät vanhemmiltaan perintöä. Jokainen perinnöksi kenties joskus saatava ropo tulee auttamaan remonttilainan maksussa. Jos perintöä ei tule, ei tule helpotustakaan.

Jos minulla kuollessani ei olisi testamenttia, vanhempani tai sisarukseni perisivät minut, ja jälleen puolisoni olisi vaarassa menettää kotinsa (toki hän voisi vedota lesken asumisoikeuteen). (Myöhempi korjaus: Näin voisi käydä, jos olisimme avoliitossa. Olemme kuitenkin avioliitossa, joten jos kuolen naimattomana, puolisoni perisi minut, jos testamenttia ei olisi.)

Minulla tietenkin on testamentti. Sen laatiminen olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin tiennyt, missä järjestyksessä kuolemme. Kun en tiedä, piti varautua kaikkiin mahdollisiin kombinaatioihin. Se oli niin vaikeaa, että saimme viime syksynä vain testamentin valmiiksi. Edunvalvontavaltuutus ja hoitotahto odottavat edelleen putkiremontin jälkeistä aikaa.

Myös perijättären kannalta sillä on merkitystä, onko lainaa vielä jäljellä, kun kuolen.

Toivon, että eläisimme reilusti yli 70-vuotiaiksi ja puolisoni kuolisi ensin. Remonttilaina olisi  siinä kohtaa jo valtaosin maksettu, eikä minulla olisi mitään hätää, vaan voisin elellä leskenä niukkaa, mutta mukavaa elämää. Jos lainaa vielä olisi, pitäisi neuvotella pankin kanssa jokin järjestely, jonka turvin voisin jatkaa asumista kotona.

Jos kuitenkin minä kuolen ensin, kotimme omistusoikeus siirtyy testamentin nojalla tietylle nuorelle naiselle, ja puolisoni saa asunnon hallintaoikeuden. Hän voi jatkaa asumista kotona, mikäli selviytyy yhtiö- ja rahoitusvastikkeesta. Se ei ole niin sanottua, koska hänen eläkkeestään on tulossa erittäin pieni.

Lisäksi perijättären pitäisi selviytyä perintöveroista ja mahdollisesti jäljellä olevasta lainaosuudesta. Näin ollen hänenkin kannaltaan sillä on paljonkin merkitystä, millä vuosikymmenellä kuolen.

Jos kuolen tapaturmaisesti, voin elää siihen saakka vailla huolta ja murhetta.

Kyllä minua kiinnostaa sekin, mihin kuolen. Jäänkö auton alle, saanko massiivisen aivoveritulpan tai -verenvuodon vai tuuperrunko dementikkona hankeen? Kuolenko kerralla vai jäänkö kitumaan?

Jos tietäisin kuolevani tapaturmaisesti tai muuten äkillisesti, voisin elää vailla huolta ja murhetta. Sehän nimittäin vasta ikävää olisi, että ensin kantaisi syyllisyyttä joka jäätelölusikallisesta ja viinilasillisesta, ja sitten vielä kituisi niiden seurauksena jonkin itse aiheutetun elämäntapasairauden kourissa.

Todennäköisin kuolinsyyni on tilastojen ja elintapojeni valossa aivoveritulppa, koska verenpaineeni on koholla ja tykkään makkarasta. En myöskään pysty enää harrastamaan liikuntaa niin paljon, että siitä olisi suojaksi. Olisi hienoa kuolla saappaat jalassa - sehän taitaa olla aika yleinen toive - mutta valitettavasti asun aika lähellä keskussairaalaa. Jos saan tulpan jo lähivuosina, jään todennäköisesti henkiin ainakin joksikin aikaa. Pitäisi nähtävästi muuttaa kauemmas metsään.

Puolisoni pitää minua jo menetettynä tapauksena. Hän on todennut, että jos eläisimme muinais-Suomessa, karhu olisi saanut minut kiinni jo toissa talvena ja hän olisi leski. Näin ajatellen elän joka päivä jatkoajalla.

Taitaa olla varmuuden vuoksi parasta elää kuin viimeistä päivää.

--

Päivän kuvat: Orvokeita.

Kommentit (4)

Seniorin sessio
Liittynyt18.10.2015
1/4 | 

Blogisi pisti minut kommentoimaan tähän asiaan. Ensinnäkään minä en halua tietää milloin kuolen, se aiheuttaa vaan sen minkä kaikki ennustukset tekevät, että sitä rupeaa odottamaan.  Aika kuluu nopeasti ja verenpaine nousee kun aika lähestyy. Myös pelko, ainakin minulla, lisääntyy. Enkä tarkoita sillä sitä, että pitäisi ikuisesti elää, vaan sitä kun ei tiedä mitä toisella puolella on, vaikka uskonkin jälleensyntymiseen.  Ainoa toiveeni kuolemisestani on, että haluaisin kuolla nukkuessa tai kauniisti ilman mitään kipuja. 

Se mitä kuolemani jälkeen tapahtuu ei ole enään minun murheeni. Ei ole perintöä mitä jättää jälkeläisille. 

Minua jäi vaivaamaan miksi sinun vanhempasi ja sisaruksesi perisivät sinut jos miehesi eläisi ? Eikös puolisio peri, hän on kuitenkin lähin omainen ?

Hyvää elämää sinulle  ja hyvää kesää.

Maija-Liisa

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos Maija-Liisa! Ja tosiaan sotkeennuin omaan näppäryyteeni. Kyllähän aviopuolisoni tosiaan olisi perijäni, jos kuolisin ilman testamenttia. Jos olisimme avoliitossa, vanhempani tai sisarukseni perisivät. 

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/4 | 

Maija, taidat edustaa tässä asiassa vähemmistöä, kuten lainaamasi tutkimuskin kertoo. Oma kokemukseni ihmisten näkemyksistä on samanlainen. Itsekään en todellakaan halua tietää, paljonko on elinvuosia jäljellä, vaikka käen kukunnasta vuosia laskenkin. Jos asian tietäisi, itseään toteuttava ennuste voisi toimia. Sisareni esimerkiksi, joka kolme vuotta sitten kuoli aivosyöpään ei halunnut edes siinä vaiheessa ennustetta elinajasta. En usko, että kyse on välttämättä kuolemanpelosta, pikemminkin elämisen halusta. Minusta onnellisinta olisi, jos pystyisi elämään jokaisen päivän niin hyvin kuin se olisi viimeinen, eikä lykkäisi haluamiaan asoita jonnekin tulevaisuuteen.

Aurinkoisia ja inspiroivia elonpäiviä sinullekin! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

JattaM
3/4 | 

Onpas mielenkiintoisia pohdintoja. Itseäni saattaisi jopa rauhoittaa tieto että kuolen esim 5 vuoden kuluttua. Toisista huolehtivaksi kasvatettuna ehkä uskaltaisin tuon luvassa olevan loppuajan elää siitä täysillä nauttien. Tosin en usko, että kukaan taikka mikään pystyy kenenkään jäljellä olevaa elinikää ennustamaan tuota AnjaP:n mainitsemaa käen kukuntaa täsmällisemmin :).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016