Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Topi62
2/4 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Tuuletar
3/4 | 

Oli ilo lukea tekstisi! Rakastan oikeakielisyyttä pilkunviilaamiseen asti, mutta tykkään silti leikkiä sanoilla. Ainakin opetustyössä ja kustannustoimittajan hommissa tästä on ollut hyötyä. Toki tunnistan myös tuon myötähäpeän nykyisten sanomalehtien ja somekeskustelujen kieliasun vuoksi. Pitäisi malttaa tehdä asiatarkastus ja kielenhuolto, niin vältyttäisiin monelta väärinkäsitykseltä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016