Kaikki terveysvalistus vannoo nykyisin liikunnan nimeen. Siitä on tullut melkeinpä uusi uskonto. Oli vaiva mikä tahansa, liikunta parantaa tai vähintään ehkäisee. Se tepsii niin masennukseen, diabetekseen, verenpaineeseen kuin ylipainoon ja nivelvaivoihinkin.

Niin minäkin luulin.

Minne on unohtunut se vanha totuus, että urheilija ei tervettä päivää näe? Vielä 1970- ja 1980-luvuilla tiedettiin, että liikkumalla voi myös rikkoa itsensä ja kehotettiin käymään lääkärissä ennen rasittavan liikuntaharrastuksen aloittamista. Sittemmin terve varovaisuus on täysin unohdettu, kun liikunnan evankeliumi on villinnyt kansan ja fitness-ilosanomaa julistetaan kielillä.

En harrastanut nuorena lainkaan liikuntaa. Sen sijaan liikuin vähintään tunnin joka päivä pelkästään kävellessäni matkat kouluun ja myöhemmin yliopistolle. Sama meno jatkui siirryttyäni työelämään, sillä elämäntapani on aina ollut autoton. Kuntotestien mukaan myös vatsa- ja selkälihakseni olivat hyvässä kunnossa, vaikka en todellakaan harjoittanut niitä mitenkään.

Jooga ei mielestäni ollut liikuntaa, vaan filosofia, jonka alkeita aloin opiskella alle 30-vuotiaana. Päivittäinen joogaharjoitus tuli silloin osaksi arkeani.

Näin jatkui, kunnes 50-vuotispäivä oli lähempänä kuin 40-vuotispäivä. Olin juuri ylittänyt lievän ylipainon rajan ja samaan aikaan huomannut, että aloin väsyä iltapäivisin ja tarvitsin nokoset melkein joka päivä, kun työpaikallani aloitettiin työhyvinvointiohjelma. Siinä asetettiin yksilölliset kuntotavoitteet, jotka ilmaistiin pisteinä: joka päivä piti kerätä muistaakseni 22 liikuntapistettä. Havaitsin nopeasti, että kävelemällä ja joogaamalla pisteitä kertyi kyllä ihan mukavasti, mutta toivottoman hitaasti. Halusin selviytyä urakastani hieman nopeammin, ja ostin ensimmäiset lenkkitossuni.

Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

Jäin välittömästi koukkuun. Nautin, kun sain juosta itseni väsyksiin - aluksi se tapahtui hyvin nopeasti. Endorfiinit alkoivat virrata, ja kun tuli syksy, en enää tarvinnutkaan mielialalääkkeitä selviytyäkseni pimeistä kuukausista. Juokseminen riitti. Halleluja! Olin pelastettu!

Juoksemisesta tuli osa identiteettiäni. Aloin ajatella, että minä olen se, joka juoksee aamuisin ennen töihin lähtöä. Olen se, joka jaksaa painaa töissä pitkää päivää nuorempien rinnalla, koska juoksee. Olen se, joka juoksee eläkkeelle asti. Juoksemisesta tuli nopeasti sekä terveyteni, mielenterveyteni että painonhallintani lukko.

En tavoitellut maratoneja. Minulle riitti kaksi 20-30 minuutin lenkkiä viikolla ja reilun tunnin tai noin 10 kilometrin lenkki sunnuntaiaamuisin. Hölkkäsin hitaasti ja usein aika tasaisella vauhdilla, koska en varsinaisesti tavoitellut parempaa kuntoa, vaan kalorien kulumista ja hyvää oloa. Lenkin jälkeen tunsin itseni energiseksi ja hyvinvoivaksi, jopa paremmaksi ihmiseksi. Kuvittelin vieläpä, että nuoremmat katsoivat minuun ihaillen.

Jouduin kuitenkin lopettamaan juoksemisen jo noin kuuden vuoden kuluttua, kun terveyteni ei enää kestänyt liikuntaa.

Kun olkapääni alkoi reistailla, minun oli mahdotonta hyväksyä ajatusta, etten olisi saanut enää juosta. Kävinkin melkein vuoden ajan lenkillä puolisalaa, kunnes sain lisää vaivoja ja muuan lääkäri sanoi riittävän painokkaasti, että romutan terveyteni loputkin rippeet, jos vielä juoksen.

Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin valtavan pettynyt. Minullehan oli luvattu, että jos vain harrastan liikuntaa, säilyn terveenä. Tein juuri niin kuin piti, ja tässäkö oli palkkioni?

Olin kuvitellut liikunnan toimivan kuin vakuutus. Mikään paha ei koskettaisi, jos vain liikkuisi riittävästi. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa, koska ihmisen terveys riippuu myös perimästä. On ihmisiä, jotka eivät pysy terveinä, vaikka heidän elämäntapansa olisivat täysin moitteettomat.

Tuntui todella epäreilulta.

Sitten aloin tuumia, että pakkoko juuri minun on olla lenkkeilevä teräsnainen, kun melkein kaikki muutkin ikäiseni ovat jo kauan sitten siirtyneet koiran kusetukseen tai satunnaiseen minigolf-erään? Sen takiahan teräsnaiset ovat teräsnaisia, kun he ovat niin harvinaisia. Ei minun tarvitse kuulua heihin.

Aikaa se vei, mutta lopulta pystyin tekemään muutoksen myös identiteettini tasolla. En ollut teräsnainen, vaan aivan tavallinen kipupotilas.

Seuraavassa postauksessa alan kertoa, mitä täsmälleen ottaen tapahtui. Kaikkihan rakastavat toisten sairaskertomuksia, eikö?

--

Päivän kuvat: Naapurin purkutalo.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016