Tämä kuusi kasvaa omalla maallani. Jos mukanani olisi ollut kirves, saha tai edes oksasakset, olisin napannut puun mukaani ja koristellut sen jouluksi olohuoneeseen. Mutta ei ollut kirvestä, kun tilanne tuli eteen niin yllättäen. En kotoa lähtiessäni tiennyt, että palaisin sinne metsänomistajana.

Edesmennyt isäni oli tosin valmistellut minua tähän tilanteeseen kauan. Hän puhui tästä maapalasta Maijan tonttina siitä asti, kun hän itse sai sen äitinsä jälkeen tehdyssä perinnönjaossa. Silloin se oli vielä rantatontti. Nyt se on vain epäkäytännöllisen kokoinen metsäpala.

Palsta sijaitsee pienen, rehevöityneen järven rannalla Pirkanmaan ja Satakunnan rajoilla kunnassa, jonka nimi on merkitty passiini. Syntymäkotini pihamaalta vie palstalle kapea hiekkatie synkän metsän halki. 40 viime vuoden aikana olen käynyt siellä yhden kerran. Vierailin silloin naapurissa tätini mökillä.

Tätini mökillä paistoi aina aurinko.

Mökillä viettämäni tunnit ovat laskettavissa kahden käden sormilla, mutta ne kuuluvat onnellisimpiin lapsuusmuistoihini. En voinut kuvitella mitään mukavampaa kuin saunominen ja uiminen rantamökillä kauniina kesäpäivänä. Saunaan, sieltä uimaan, sitten taas saunaan ja uimaan! Grillattu makkara ja Jaffa-limonadi maistuivat.

Tätini mökillä paistoi aina aurinko. Voi  olla, että hän kutsui meidät sinne kuunneltuaan säätiedotuksen radiosta. Meillä ei ollut omaa mökkiä – maalaisilla harvoin 1960-luvulla vielä oli. Vanhemmillani oli kesäisin aikaa pysähtyä maatilan töistä vain sukulaisvierailujen, naapurikyläilyjen ja satunnaisten tanssilavakäyntien verran. Niinpä mökkivierailuissa oli sekin bonus, että isä ja äiti pysyivät hetken paikoillaan. Saattoi vaikka hiipiä viereen kuuntelemaan aikuisten juttuja.

Palstan taloudellinen ja virkistysarvo lähenevät nollaa.

En ollut tuolloin kiinnostunut nimikkopalstastani, mutta tiesin, että tuossa huussin takana se on. Tavallista metsää. Ei kalliota eikä kaunista näkymää, kuten tädin tontilta. Ajattelin, ettei se ole mökkitonttina kummoinen. Hyvä niin, koska muuten olisin ehkä nyt pettynyt.

Rehevöityneen ja matalan järven rannalle ei ole enää vuosiin myönnetty rakennuslupia, joten metsätilani on korkeintaan telttapaikka. Ruovikkoinen ja mutainen ranta ei houkuttele uimaan. Palstan taloudellinen ja virkistysarvo lähenevät molemmat nollaa.

Kuitenkin kun totuuden hetki tänä syksynä tuli ja minun piti sanoa, otanko perinnönjaossa palstan nimiini, päätin ottaa. Olihan se isäni ajatus. Näin hän tuli antaneeksi minulle viimeisenä lahjanaan tämän pienen maapalan ja sillä kasvavat puut.

Ainakin kerran haluan käydä siellä piknikillä.

Kävin katsomassa, mitä tuli tehtyä. Ajokeli oli ihanteellinen: oli pieni pakkanen, joten maa oli kovaa, mutta lunta oli maassa vain muutaman höytyvän verran. Puolisoni oli kuljettajana ja äitini kartanlukijana. Tie oli juuri niin pieni ja mutkainen kuin muistinkin, mutta metsiin oli hakattu aukkoja. Tapasimme jopa metsurin työssään tien vieressä. 

Jätimme auton kääntöpaikalle ja etenimme viimeiset metrit jalan. Kun olimme oikealla kohdalla, loikin ryteikön halki katsomaan tarkemmin. Palstani ei ala ihan tieltä, vaikkei ole siitä kaukanakaan.

Sekametsää se on. Keskellä palstaa kasvaa komea honka. Isoja kuusia on useita, samoin koivuja. On myös muutamia puuntaimia ja pieni aukio, johon voisi tosiaan kuvitella pystyttävänsä teltan tai levittävänsä piknikviltin. Muurahaisia, paarmoja ja hyttysiä varmasti riittää kesällä. Peurat eivät ole syöneet kuusentaimien vuosikasvaimia - hyvä niin. 

Alueen toisella laidalla on iso kivi, mutta en tiedä, onko se omalla vai naapurin puolella. En etsinyt rajapyykkejä, fiilistelin vain. Rannassa kasvaa perinteiseen suomalaiseen tapaan koivuja oksat veden ylle taipuen. Kyllä siihen venevalkaman saisi. Jos olisi vene.

En tarvitse palstaa mihinkään. Se vain on. Jos joku muu sen tarvitsisi, voisin myydä, mutten ihan heti. Kyllä ainakin kerran haluan käydä siellä piknikillä. Risuja voisi kerätä kasoihin, jotta kulkeminen helpottuisi. Pusikkoa voisi ehkä vähän harventaakin, jos olisi välineitä ja taitoa.

Toistaiseksi metsäpalanen saa olla rauhoitettu isäni muistolle.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016
Sisältö jatkuu mainoksen alla