Vanhusten hoidon laiminlyönneistä hoitokodeissa on tullut etusivun uutisia, ja hyvä niin. Poliittisten päättäjien on viimein aika ymmärtää, että puolustuskyvyttömät vanhukset on hoidettava hyvin, vaikka sitten veroja korottamalla. Olen kuitenkin odottanut, milloin keskustelu etenee seuraavaan vaiheeseen ja joku keksii, etteivät vanhukset lainkaan tarvitse hoitokotipaikkoja, jos vain elävät terveellisesti ja harrastavat riittävästi liikuntaa. Että oma vika, jos laitokseen joudut. Sietääkin kitua märissä vaipoissa.

Kolme lääketieteen kandidaattia osoitti pientä yritystä (vaikkakin varmaan tahattomasti) viime lauantaina Helsingin Sanomien mielipideosastolla. He kirjoittivat, kuinka tulevaan vanhuuteensa voi vaikutta tässä ja nyt. Laitostumisen riski kuulemma vähenee ja hyvän vanhuuden mahdollisuudet paranevat, kun noudattaa terveitä elämäntapoja. Kaikkihan tuntevat keinot: liikunta, monipuolinen ruokavalio, sosiaaliset suhteet, aivojen käyttö ja suojeleminen, alkoholin kohtuullinen käyttö ja tupakoinnin lopettaminen.

Kandit ovat tiettyyn rajaan asti ihan oikeassa. Kukapa haluaisi sairastaa ja kärsiä pitkään, ja terveillä elämäntavoilla voi lykätä ja ehkä jopa ehkäistä monia sairauksia. Raja on kuitenkin olemassa. Kuolemaa ei ole mahdollista ehkäistä ennalta eikä lykätä loputtomasti. Vaikka poistaisi elämästään kaikki sairauksien riskitekijät, solut alkavat lopulta kuolla.

Dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 10 vuoden aikana 42 prosenttia.

Monet meistä päätyvät hoitokoteihin, vaikka mitä tekisivät, ja tämä johtuu nimenomaan sairauksien paremmasta ennaltaehkäisystä ja niiden entistä paremmasta hoidosta. Siis elämäntapojen paranemisesta ja lääketieteen edistyksestä. Virusepidemiat eivät enää niitä kansaa kuin viljaa. Sydän- ja verisuonisairauksia hoidetaan lääkkeillä, liuottamalla ja leikkauksilla. Jopa syöpä pystytään nykyään usein parantamaan. Joten mitä meille jää jäljelle?

Yhä useammalle käy niin, että kun keho ei muualta petä ajoissa, lopulta aivosolut surkastuvat. Miten se käytännössä ilmenee, riippuu siitä, mistä aivojen kohdasta rappio lähtee liikkeelle. Joka tapauksessa tie vie yleensä lopulta hoitokotiin. Kotihoito ei nimittäin kauan katsele sitä, kun asiakas löytyy aamuisin sängystään yltä päältä ulosteessa. Hoitaminen laitoksessa on helpompaa.

Tilastokeskuksen kuolinsyytilaston mukaan vuonna 2017 menehtyneistä 36 prosentin kuolemansyyksi merkittiin verenkiertoelinten sairaus, 24 prosentin kasvaimet ja 17 prosentin dementia/Alzheimerin tauti. Kymmenessä vuodessa dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 42 prosenttia. Kaikki muut kuolemansyyt näyttävät miinusta. Kuolleisuus verisuonisairauksiin on vähentynyt lähes 30 prosenttia.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieleeni ei tule yhtään keinoa, jolla voisin varmasti välttää hoitokodin vanhetessani. Mitä se auttaa, vaikka pystyisin liikunnan ja terveiden elämäntapojen turvin asumaan kotona hyväkuntoisena 10 tai jopa 20 vuotta enemmän kuin muutoin? Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieluummin kai kannattaisi elää niin epäterveellisesti kuin pystyy. Kuolisin nuorempana ja saisin todennäköisemmin massiivisen aivo- tai sydäninfarktin. Jos vielä eläisin yksin ja vailla ihmiskontakteja, kukaan ei hälyttäisi liian varhain apua eikä liuotushoitoa ehdittäisi aloittaa ajoissa. Jos se tapahtuisi omassa vuoteessani, eikö kyseessä olisi hyvä äkkikuolema, jota moni toivonee kohdalleen?

Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee.

Totta puhuen ei minua haittaa päästä hoitokotiin. Jos paikan taso on lähelläkään sitä kunnallista laitosta, jossa anoppini eli viimeiset kuukautensa, se kelpaa oikein hyvin. Ei minua siinä vaiheessa tarvitse ulkoiluttaa eikä liiemmin viihdyttääkään. Perushoiva riittää. Haluan elämäni viimeisellä etapilla todennäköisesti kääntyä kaikessa rauhassa sisäänpäin. Korkeintaan toivon koivunoksaa vesilasiin tai murattia yöpöydälle.

Lääkärit vannovat valan, jossa he lupaavat kunnioittaa elämää. Sitä taustaa vasten ymmärrän, että  he haluavat pitää vanhukset hengissä. Tavoite ei kuitenkaan välttämättä lähde potilaan toiveesta. Ehkä joku haluaa elää ikuisesti, mutta luulen, että yleisemmin toivotaan kivutonta kuolemaa ilman kärsimystä. Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee. Eikä se kerro huonoista elämäntavoista, jos hän sitä ennen tarvitsee hoitokotipaikan.

Tällä hetkellä ajattelen, että kun se, mitä minulla on annettavana elämälle, on annettu, on aika lähteä. Todennäköisesti lakkaan silloin syömästä ja juomasta, kuten niin monet ennen minua. Toivon, että minua hoitaa silloin joku, joka kunnioittaa kuolemaa. Onhan kuolema viimeinen lahjani jälkeen jääville.

--

Kirjoitettuani tämän tunnen itseni hieman hölmöksi. Minähän taistelen tässä sellaista mielipidettä vastaan, jota kukaan ei ole edes esittänyt. No, menköön siltä varalta, että joku sattuisi sitä mieltä olemaan.

--

Päivän kuva: Koivunrunko talvipäivänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija

Hyvä, Maija. Olen täsmälleen samaa mieltä,vanhuksen  kuolema  ei ole  epäonnistuminen vaan jotakin joka tapahtuu meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin.  Hoitamatta jättäminen on eri juttu.

Hoitaja

Olipa asiallinen ja fiksu kirjoitus. Nykyajassa on unohdettu se, että elämä loppuu kuolemaan ja se tulee meille kaikille väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Pidämme vanhuksia lääkkeillä hengissä, aktivoimme ja kuntoutamme viime metreille asti. Kuolema laitoksessa on hoitajien syy ja oikeuslaitos tutkii kuka on pääsyyllinen.

Viisaita sanoja , jatka samaan tahtiin.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos kommenteista! Toden totta, tuolla jatkuvalla kuntouttamisella ja aktivoinnilla peitetään se tosiasia, että ihmiset ovat tulleet laitoksiin kuolemaan turvallisesti, kuormittamatta liikaa omaisiaan. Omaisia vartenko tuota peitetoimintaa harrastetaan vai päättäjiä varten? Kyllä kai hoitajat sentään ymmärtävät, ettei heidän tärkein tehtävänsä ole kuntouttaa vaan tuoda turvaa ja hoivaa ihmisille, joiden elämä lähestyy päätepistettään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin nelisen vuotta sitten terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain hermokivut ja 15 kiloa massaa sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta pitkille kävelyretkille en enää tässä elämässä pääse. Identiteettini sain takaisin erilaisena.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 59-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016