Lasken alamäkeni alkaneen siitä, kun 16. toukokuuta vuonna 2013 törmäsin täydessä juoksuvauhdissa päin lippusalkoa. Tai no, lippusalon jalustaa oikeastaan.

Lensin kaikki neljä raajaa ilmassa, kunnes tömähdin päistikkaa puiselle alustalle. Jälki olisi ollut paljon pahempaa, jos siinä olisi ollut soraa tai asvalttia, mutta onneksi siinä oli puuta.

Turun vierasvenesataman lippusalko on iso hökötys, johon mahtuu liehumaan useita lippuja yhtä aikaa. Hökötys on kiinnitetty puiseen, noin 5 x 5 metrin laajuiseen laattaan, joka puolestaan on sijoitettu keskelle kevyen liikenteen väylää. Laatta nousee noin 10 cm alustastaan. Sitä ei oikein voi sivuuttaa astumatta ajoradalle, joten ulkoilijat kävelevät laatan yli. Paitsi ne, jotka juoksevat, kompastuvat laatan reunaan ja lentävät rähmälleen.

Aika pysähtyi. Minä tässä lennän, heis vaan. Ja sitten olinkin jo maassa. Oikea kylki meni edellä, joten juoksutrikoot rikkoutuivat pahemmin oikean polven kohdalta. Molemmat polvet olivat veressä. Silmälasit olivat lennähtäneet parin metrin päähän, ja ne olivat pahoin vääntyneet. Kosketin kädellä poskeani, ja sormiini tuli verta. En tuntenut lainkaan kipua enkä tiennyt, mistä veri tuli.

Onneksi minulla oli puhelin taskussa, joten pystyin kutsumaan apua. Toi (tamperelainen persoonapronomini, jolla viitataan aviomieheen) kurvasi paikalle ja vei minut lääkäripäivystykseen, jossa vammat paikattiin. Tikkejä ei tarvittu, vaan posken ihokielekekin vain laastaroitiin kiinni. Silmäkulma sinertyi iltaan mennessä hieman, ja polvet turposivat.

Oikeastaan en osaa sanoa, mitä tapahtui. Minulla ei ole mielikuvaa siitä, että jalkani olisi tarttunut puulavan reunaan, mutta niinhän sen on täytynyt käydä. Mitä muuta se olisi voinut olla?

Vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Heinäkuun lopulla olin jälleen juoksukunnossa. Viidennellä lenkilläni kaaduin kuitenkin rähmälleni jalkakäytävälle. Nyt kärsivät polvien ohella ranteet ja kämmenet, joihin varasin kaatuessani. Lisäksi sain todella vakuuttavan näköisen mustan silmän. Se näytti huolellisesti tehdyltä juhlameikiltä häivytyksineen. Työkaverit katsoivat pitkään, kun menin seuraavana päivänä töihin täydessä tällingissä; tosin vain toisessa silmässä oli meikkiä, toisessa oli mustelma.

Mustan silmän parantuminen täysin ennalleen vei tasan kaksi viikkoa.

Nyt olin jo hivenen huolissani. Miksi ihmeessä kaaduin tasaisella alustalla? Nähtävästi minulta jotenkin petti jalka alta. Olin aikaisemminkin huomannut silloin tällöin heikkoutta vasemmassa jalassa. Välillä tuntui, kuin siinä ei olisi ollut lainkaan voimaa. Tuntemus meni kuitenkin aina ohi siinä samassa.

En keksinyt selitystä, joten annoin asian olla.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri kysyi minulta, olinko loukannut olkapääni jotenkin. Kielsin. Sanoin, että loukkasin vain ranteeni ja polveni. Se oli vale. Myöhemmin huomasin päiväkirjamerkinnän, jonka mukaan vasemmassa olkapäässä oli ensimmäisen kompastumisen jäljiltä mustelma.

Tästä se alkoi.

--

Päivän kuvat: Elämäni ensimmäiset selfiet 17.5. 2013.

 

Kommentit (3)

Tuulikki

Kirjoituksesi antaa ajattelemisen aihetta. Terveellisinä pidetyt urheiluharrastukset saattavat olla  hengenvaarallisia joko ulkoisista tekijöistä johtuen tai sitten ihan omasta itsestä johtuen.

Itse en tajunnut vähän yli nelikymppisenä näköni heikentyneen huomattavasti  vaikka kävinkin näöntarkastuksissa parin vuoden välein. Sitten kävi niin, että rappuja alaspäin mennessä yksi porrastasenne jäi väliin. Humpsahdin kontalleni betonilattialle, molemmat polvet verta vuotaen auki. Jälkeenpäin silmissä todettiin kaihi ja ikärappeuma. Kaihia ei ehkä voida leikata rappeuman takia.

Kuljen nykyisin kaikki portaat alaspäin pitäen kiinni kaiteista.  Tasamaalla kävely onnistuu koko ajan maahan katsoen. Juokseminen ei tule kysymykseenkään.

Kiitos mielenkiintoisista blogi-kirjoituksista.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Niinpä Tuulikki. Alan ymmärtää, miksi "vanhemmat ihmiset eivät enää uskalla mitään". Kun on tarpeeksi kokemusta kaatumisista, sitä jo tietää, että kaatuminen on mahdollista mitä pienimmästä syystä. Esimerkiksi rullaluistelu ja pyöräily kaupunkiolosuhteissa ovat melestäni sama asia kuin kutsuisi vahinkoa paikalle. Nuorten mielestä molemmat ovat kivoja ja reippaita liikuntaharrastuksia, joissa ei missään tapauksessa ole mitään pelättävää.

Leila
Liittynyt7.10.2015

Onpa hirveetä jälkeä! Ei ihme, jos jäi vaivoja. Täällä toinen tamperelainen blondattu, joka kompastuu jokaiseen tiessä olevaan korotettuun kohtaan. Luulin sen vain johtuvan nopeasta, hösöttävästä kävelytyylistäni, mutta olisiko sittenkin ikä,en ollut tullut ajatelleeksi moista.

Leila

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram