Katsoin epäuskoisena korttia, jonka olin juuri vetänyt pakasta. Siinä mies makasi mahallaan maassa 10 pitkää miekkaa selässään. Mitään liikkumavaraa ei kaverilla ollut, pienikin liike sattuisi varmasti. Tunsin kortin sanoman: se kehotti lopettamaan rimpuilun ja hyväksymään tilanteen sellaisenaan. Vasta täydellinen alistuminen toisi muutoksen ja päästäisi piinasta.

Mutta eihän kuvalla ollut mitään tekemistä minun kanssani! Mielsin itseni aivan toisella tavalla. Olin nyt kyllä pienellä tauolla lempiharrastuksestani, mutta sisimmässäni olin intohimoinen juoksija, melkein Baba Lybeckin veroinen. Minulle ei ollut temppu eikä mikään nousta seitsemältä aamulla lenkille vesisateeseen. Minähän nautin siitä. Etenkin nautin siitä, mitä se teki minäkuvalleni.

Ei, minä en toki ole mikään talvimasennuksesta kärsivä sohvaperuna. Minä olen vahva ja hyväkuntoinen juoksija. Minä en käytä hissiä, vaan kapuan ilokseni portaat viidenteen kerrokseen. Minä kyllä näytän teille! Minä jaksan, minä osaan ja minä kykenen. Olen vähintään yhtä hyvä ja mielellään kaikessa parempi kuin muut. Iästä riippumatta.

Kysyin jokaiselta lääkäriltä ja fysioterapeutilta saman kysymyksen. Olin huolissani vain yhdestä asiasta. Se kuului: ”Juoksenko minä vielä?”

Totta kai. Ilman muuta. Kyllä minä uskoisin, että sinut saadaan kuntoon. Minä lupaan! Näin he vastasivat.

Tietenkin he vastasivat niin. Ei kai potilaan toivoa voi noin vain murskata. Voi olla, että joku heistä uskoikin, mitä sanoi. Kyllähän minun oikeasti olisi pitänyt parantua jo ajat sitten.

Minä uskoin heitä ja ostin uudet lenkkitossut. Aloin ajaa niitä sisään kävelemällä, jotta ne olisivat valmiina sitten, kun pystyisin taas juoksemaan. Tilasin ne itse asiassa Englannista saakka, kun Suomesta ei saanut juuri sopivia. Samanlaisia ei heti tulisi vastaan jokirannassa. Ne tuottivat minulle iloa jo nyt.

 

Ehkä minunkin pitäisi hyväksyä karu totuus: en ole juoksija. Olen joku muu.

Keskustelut psykologin kanssa saivat minut kuitenkin näkemään itseni hieman toisin. Aloin ymmärtää, että minäkuvani oli valheellinen. En ollut pystynyt ottamaan juoksuaskelta yli vuoteen, eikä ollut mitään takeita, että koskaan enää juoksisin. Ja miksi pitäisikään? Miksi juuri minun pitäisi olla teräsnainen? Haluanko oikeasti piiskata itseäni, kunnes makaan mahallani maassa?

Itse asiassa minähän makasin jo maassa. Enhän pystynyt vapaa-aikanani juuri muuhun kuin lojumaan mahallani rahin päällä. Selässäni ei ollut tikareita, mutta ei paljon puuttunutkaan. En pystynyt liikkumaan yhtään paremmin kuin mies siinä kortin kuvassa.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi joku viisas. Ehkä minunkin pitäisi lakata kyselemästä, milloin saan juosta, ja hyväksyä karu totuus. En ole juoksija. Olen joku muu. Saadakseni uuden identiteetin minun pitää hellittää vanhasta ja päästää se menemään.

Tein psykologin kanssa NLP-tempun tai pari. Luovuin juoksijan identiteetistä. Samalla tajusin, että olin saanut minuuteeni uuden, vielä hennon puolen. En ollut edes huomannut sen tuloa.

Olin kipupotilas. Olinhan kärsinyt kivuista jo vuosia, eikä tämänhetkisten kipujeni syytä edes tiedetty. En ollut diabeetikko, selkäsairas enkä reumaatikko, vaan kipupotilas.

Kipupotilas tietää kivusta enemmän kuin muut. Hänessä on aivan omanlaistaan voimaa, jota kivun hallinta tuottaa. Hän tietää, ettei hänellä ole enää pelättävää kivussa. Hän on kokenut sen jo. Hän ei kysele lääkäreiltä, saako hän juosta. Hän ottaa vastuun terveydestään omiin käsiinsä.

Viimeinkin tiesin, mitä vastata, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.

Nimeni on Maija. Olen kipupotilas.

--

Päivän kuvat: Lumikuvia Ruissalosta.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram