Myin tänään juoksukenkäni, aidot Hoka One Onet. Tilasin ne vuosi sitten Englannista Hokan nettikaupasta, koska niitä ei Suomesta saa. Ne ovat erityisen hyvin vaimennetut ja niiden kärki on muotoiltu siten, että jalan rullaus isovarpaan tyvinivelen yli helpottuu. Ajattelin, että kun paranen, käytän niitä. En tiennyt, etten juoksisi enää koskaan.

Muistan viimeisen lenkkini hyvin, koska tilanne oli erityinen. Oli kaunis keväinen aamu kaksi vuotta sitten näihin samoihin aikoihin. Sunnuntai. Mieheni puhelin soi kello 9. Anoppini hoitopaikasta soitettiin ja kerrottiin, että hänet on juuri siirretty saattohoitohuoneeseen. Tieto pörhensi ihokarvat, vaikkei sen olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Tiesimme, ettei hän enää juuri syö.

Päätimme toteuttaa aiemman suunnitelmamme ja lähdimme lenkille. Oli aivan jumalaisen kaunista. Kielot olivat jo kukassa, satakielet lauloivat ja koukkuiset, vanhat tammet vihersivät vienosti. Ajatukseni harhailivat kuitenkin muualla. Mitä saattohoito käytännössä tarkoitti? Miten paljon voisin ottaa vapaata töistä? Tiesin, että halusin sitoutua saattamaan häntä, mutta minkä verran pystyisin ja jaksaisin?

Olisi ollut mahtavaa kokea vielä kerran se, kun jokirannan nurmikon sadettimet käynnistyvät kello 7 juuri, kun olen juoksemassa niiden ohi.

Kävin omaisemme luona päivittäin. Koska tämä tarkoitti noin 1,5 tuntia kävelyä joka päivä, en lenkkeillyt sen lisäksi. Reitti sisälsi mennen tullen melko jyrkän ylämäen. Kun olin kaksi viikkoa tarponut tätä matkaa edestakaisin ja lisäksi istunut tuntikausia jännittyneenä kuolevan vuoteen vierellä, pakarani olivat niin kipeät, ettei juokseminen enää tuntunut hyvältä ajatukselta. Varasin ajan lääkärille, ja siitä alkoi tämä päättymätön tutkimus- ja hoitokierre.

Luulin pitkään, että kun paranisin, jatkaisin juoksemista. Vasta professori O. takoi kallooni, ettei ihmisen, jolla on takareidet näin kireällä ja bursat näin lähellä reisien jänteitä, kannata juosta. Eikä varsinkaan kovalla alustalla. Eli vaikka paranisinkin, juoksemiset on nyt juostu.

Hokat ovat tosi hienot juoksukengät. Olisi ollut mahtavaa kokea vielä kerran se, kun jokirannan nurmikon sadettimet käynnistyvät kello 7 juuri, kun olen juoksemassa niiden ohi. Tai palata pitkältä lenkiltä Halistenkosken suunnasta juuri, kun tuomiokirkon kellot alkavat soida. Siksi epäröin luopua kengistä. Mitä jos sittenkin, edes kerran?

Laitoin tossut myyntiin kahdelle Facebook-kirpputorille, ja ne löysivät ostajan samana päivänä. Kenkien uusi omistaja asuu niin lähellä, että hän todennäköisesti juoksee myös samassa jokirannassa kuin minä ennen.

Kepeitä lenkkejä!

--

Päivän kuva: Näillä kengillä en koskaan juossut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016