Olisin tarvinnut uuteen kylpyhuoneeseeni tukikahvoja ennen kuin luulinkaan. Puolisolla oli perjantaina kova työ taluttaa minun vessaan ja auttaa ylös istuimelta, koska en pystynyt ollenkaan varaamaan vasempaan jalkaani. Johan tässä liikkuminen olikin jonkin aikaa sujunut ihmeen hyvin. Nyt olisi kyynärsauva ollut jälleen tarpeen.

Yritimme laittaa kotia siihen kuntoon, että nuorisolaiset voisivat majoittua vierashuoneeseen, joka oli ollut remontin ajan suljettuna. Sen ikkuna ja lattia oli pesty. Matto oli juuri noudettu pesulasta, ja kellarista oli tuotu säkeittäin vuodevaatteita. Vielä piti saada verhot ikkunoihin, ja sitten runkopatjat voitaisiin kumota seinältä alas petaamista varten.

Olin jo noussut ripustamista varten tuolille, kun tajusin, että joku oli ottanut nipsut pois verhojen mukana, kun huonetta oli keväällä purettu. Minä se en ollut, se on varmaa. Nipsujen ujuttaminen verhotankoon kuuluu vaivalloisimpiin puuhiin, mitä keskimittainen ihminen voi kotona tehdä. Harmista puhisten palasin olohuoneeseen etsimään siistiä paikkaa, johon voisin laskea vastasilitetyt verhot käsistäni.

Pölynimurin letku ja mopin varsi liittoutuivat minua vastaan.

Ja silloin se tapahtui. Keskellä lattiaa kiemurteleva pölynimurin letku ja mikrokuitumopin varsi liittoutuivat minua vastaan. En nähnyt jalkoihini, mutta ensin kuului kolinaa ja sitten kompastuin johonkin. Silityslauta oli vaarassa kaatua niskaani, ja vähältä piti, etten kaatunut matolle ja kolauttanut päätäni sohvapöydän reunaan. Myös kuuma silitysrauta oli ihan lähellä.

Ulisin kivusta. Vasempaan jalkapöytään sattui, mutta koska olin yhtenä kappaleena ja nuorten juna oli jo saapumassa asemalle, palasin nopeasti sisustushommiin.

Seuraavan kerran huomasin jalkani olemassaolon noin viisi tuntia myöhemmin, kun nousin ruokapöydästä vatsa täynnä mansikkakakkua. Käveleminen oli hivenen vaikeaa. Sinnittelin vielä vajaan tunnin verran, mutta sitten kipu yltyi niin kovaksi, että oli pakko nilkuttaa etsimään kipugeeliä. Sivelin jalkapöydän iholle paksun kerroksen, mutta jomotus vain koveni. Jokin pieni jalkapöydän kudos oli ilmeisesti sittenkin venähtänyt, kun etsin tasapainoa kompastumisen jälkeen.

Jalka oli täysin käyttökelvoton, joten minua piti puolittain kantaa.

Puolison mielestä jalka näytti ihan hirveältä. Olihan se kieltämättä turvoksissa. Muistini uumenista sukelsi esiin hokema ”Kylmä, koho ja kompressio”, joten pyysin puolisoa noutamaan kylmäpakkauksen ja astiapyyhkeen. Menin rahille selälleni ja nostin jalan seinää vasten. Puoliso piti pientä kylmäpakkausta kevyesti kipeän kohdan päällä.

Noin vartti kylmää ja kohoasentoa riitti helpottamaan tilannetta sen verran, että saatoin ajatella siirtymistä makuuhuoneeseen. Jalka oli täysin käyttökelvoton, joten minua piti puolittain kantaa.

Vuoteessa siirsin tyynyt jalkopäähän ja nostin jälleen jalan ylös, tällä kertaa sängynpäätyä vasten. Kipu oli niin kova, että olin varma, etten nukkuisi sinä yönä sekuntiakaan. Laitoin lisää kipugeeliä. Kipulääkkeitä en uskaltanut ottaa, koska olin juhlistanut iltaa kuohuviinillä. Itkin ääneen.

Kumma kyllä, ei kestänyt enää kuin puolisen tuntia, kun kipu alkoi hellittää otettaan. Nukahdin lopulta sikeään uneen kaksi tyynyä jalkojen alla.

Kävelemisen kannalta olisi kätevää, jos jalat olisivat aina kunnossa

Kivun yltyminen ja voimakkuus oli yhtä yllättävää kuin sen laantuminenkin. Ei ole aikaisemmin tullut mieleen, että nyrjähdyksen tai venähdyksen voisi huomata vasta tunteja tapahtuman jälkeen. Onneksi hoito tehosi.

Aamulla jalka oli jo melkein parantunut, mutta kuitenkin sen verran arka, että toriostokset ja aiotut asukuvaukset saivat jäädä toiseen kertaan. En myöskään uskaltautunut illalla väkijoukkoon ilotulitusta katsomaan. Ehkä hätävarjelun liioittelua, mutta  väsyttikin.

Kävelemisen kannalta olisi kätevää, jos jalat olisivat aina kunnossa. Kateeksi käy, kun tuttavat ja sukulaiset esittelevät sosiaalisessa mediassa upeita maisemakuvia vaelluksiltaan tai tunnelmaotoksia kaupunkilomilta, joiden aikana he ovat kävelleet kymmeniä kilometrejä. Ei enää mahdollista minulle.

Tekisi mieli jatkaa, että koska olen tietyssä iässä, mutta se ei olisi ihan totta. Monet kymmeniä vuosia minua vanhemmat pystyvät kävelemään paremmin kuin minä. Satuin saamaan pikkuvialliset, nuorena ikääntyvät koivet, ja tapaturmien ehkäisyssä voisi rauhallisemmasta luonteesta olla apua.

Mutta ei auta, sitä polkua tallataan, joka on anturoiden alla. Tämän tosiasian hyväksyminen vain näyttää vievän yllättävän pitkään. Ajattelen helposti edelleen, että minulla muka on oikeus olla terve, hyväkuntoinen ja joo, näiden seurauksena myös normaalipainoinen. Mutta ei terveys ole ihmisoikeus. Se on lahja.

--

Päivän kuvat: Katselin ilotulitusta parvekkeelta. Iltataivas oli sellaisenaan vähintään yhtä kaunis.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

JattaM
1/4 | 

Eikös ne vakuutusyhtiöt väitä että koti on maailman vaarallisin paikka? Onneksi sentään selvisit lähes säikähdyksellä, tosin kivuliaalla sellaisella. Rauhallisempaa kesän jatkoa!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

JattaM kirjoitti:
Eikös ne vakuutusyhtiöt väitä että koti on maailman vaarallisin paikka? Onneksi sentään selvisit lähes säikähdyksellä, tosin kivuliaalla sellaisella. Rauhallisempaa kesän jatkoa!

Sanos muuta :) Oikeastaan on ihme, että selvittiin näinkin pitkälle ilman haavereita, kun sentään on eletty keskellä  remontin jälkitilaa jo monta viikkoa.

Elina
3/4 | 

Minun mieleni ilahtui lauseestasi."Mieheni mieli ei näe ovien taakse" Miten ihanasti ilmaistu asia jonka kanssa joudun päivittäin tekemisiin. Mieheni väittää minun piilottelevat tavaroita, kun laitan niitä takaisin paikoilleen kaappiin.

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Elina kirjoitti:
Minun mieleni ilahtui lauseestasi."Mieheni mieli ei näe ovien taakse" Miten ihanasti ilmaistu asia jonka kanssa joudun päivittäin tekemisiin. Mieheni väittää minun piilottelevat tavaroita, kun laitan niitä takaisin paikoilleen kaappiin.

Noinhan se oli pitkään meilläkin. Avohyllyt ovat auttaneet paljon, mutta  mies on kyllä myös jo hivenen oppinut luottamaan siihen, että tavara voi löytyä oven takaakin. Esimerkisi kahvipaketti löytyy jo. Aikajänne tässä on ollut vuosikymmeniä, ei vuosia. Eikä hän sitä pakettia vielä itse laita kaappiin. Minusta tässä on kysymys neurologisesta poikkeamasta. Hän ei pysty tallentamaan mieleensä kuvia tavaroista niiden paikoilla, joten jokainen tavara, joka ei ole näköpiirissä, on hukassa ja joudutaan etsimään alusta asti uudestaan joka kerta. Sehän on kamalan turhauttavaa ja aikaavievää. Kyllä hän luopuisti tästä, jos osaisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016