Vuosi 2020 alkoi lupaavasti. Olin juuri täyttänyt 60 ja pitänyt sukujuhlat Tyrvään Pappilassa, vain kivenheiton päässä paikasta, jossa parkaisin ensi kerran. Lapsuudessa syntymäpäiväni ei ollut noteerattu, mutta nyt paistattelin huomiossa, lahjoissa ja kukissa. Vuoden vaihtuessa vakuutusyhtiö alkoi maksaa minulle yksilöllistä varhaiseläkettä, jonka turvin siirryin nelipäiväiseen työviikkoon.

Ajattelin, että edessä olisi todellinen juhlavuosi. En ole mikään himoreissaaja, mutta viime vuodeksi oli kertynyt useita ihania matkoja. Ensimmäinen retki oli suunniteltu maalis-huhtikuun vaihteeseen. Kohteena olisi ollut Pazaislis-luostari Liettuan Kaunasissa. Luostarin alueella toimii hotelli Monte Pacis ja siellä on tietysti myös loistoluokan ravintola. Toukokuussa olisimme tavanneet Italiassa puolisoni tuttuja ja tutustuneet Toscanan puutarhoihin ja muihin nähtävyyksiin.

Kesäkuussa juuri ennen juhannusta minun piti lähteä unelmieni matkalle, Hurtigruten-risteilylle Bergenistä Tromssaan. Olin makustellut matkaa jo pitkään, koonnut matkapuvuston ja suunnitellut ohjelman Bergen- ja Tromssa-päiville. Jouluksi meidän piti lennähtää walesilaiseen kartanohotelliin viettämään pyhiä Downton Abbey -tyyliin. Paluumatkalla piti tavata ystäviä Manchesterin lähellä.

Lue lisää: Sukujuhlat: 5 valintaa, jotka tekivät päivästä paremman

Lue lisää: Neljän päivän kevätmatka Italiaan

Sairaus on kyllä pelottava enkä tietenkään haluaisi saada sitä, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän.

Tiedättekin jo, miten näille matkoille kävi. Kaunas putosi kokonaan to do -listalta. Italia ei todennäköisesti toteudu vuonna 2021, mutta Norjaan olen aikeissa mennä, jos saan rokotteen ennen sitä ja rajat ovat auki. Norjan-matka on maksettu kokonaan, ja Walesiin on sisällä tuntuva käsiraha. Jos näitä taloudellisia kannustimia ei olisi, pysyisin todennäköisesti vielä tämän vuoden visusti kotona.

Kuulun niihin etuoikeutettuihin, joiden elämää koronavirus on hankaloittanut vain vähän. Työnteko on siirtynyt kotiin, mutta minulla on hyvät olosuhteet ja työrauha. Työ on hieman vaikeampaa ilman tapaamisia, mutta selviydyn näinkin. Työkavereita on pieni ikävä. En silti koe varsinaisesti yksinäisyyttä enkä mielestäni jää mistään kovin tärkeästä paitsi. Elämänpiirini on pienentynyt viime vuosina muutenkin niin paljon kipujen takia, ettei korona tuonut siihen suurta muutosta.

Altistuin koronatartunnalle lokakuussa ja jouduin yhdeksäksi päiväksi karanteeniin. En silloinkaan pelännyt tartuntaa tai sairastumista. En tietenkään haluaisi saada sairautta, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän. En ole huolissani itsestäni enkä lähipiiristäni. Noudatan suojautumisesta annettuja ohjeita muuten, mutta olen käynyt tapaamassa iäkästä äitiäni muutaman kerran, ja myös eri paikkakunnilla asuvien sisarusteni tapaamiseen on ollut vuoden mittaan aihetta.

Lue lisää: Koronavirus toi kotikissoille lokoisat olot

Lue lisää: 9 päivää koronakaranteenissa

Arvasin jo 60-vuotisjuhlia järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat.

Vuotta 2020 ei tehnyt minulle mieleenpainuvaksi pelkästään korona, vaan vielä vahvemmin isäni kuolema. Muistatte varmaan kesäkuun kovat helteet? Monisairaan isäni kunto romahti tuolloin, ja hän putosi lähes suorilta jaloilta syvään dementiaan. Vain muutamassa viikossa hänen elämänsä oli ohi.

Eihän se odottamatonta ollut. Arvasin jo 60-vuotisjuhliani järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat. Tämän takia kutsuin paikalle ystävieni sijasta isälleni läheisiä ihmisiä ja otatin juhlaväestä paljon valokuvia. Isäni viihtyi loppuun saakka, vaikka olimme varautuneet siihen, että hän haluaisi heti ruokailun jälkeen kotiin. Siitä jäi hyvä mieli.

Meillä ei jäänyt isän kanssa mitään kesken. Isäni ymmärsi, ettei hän ollut onnistunut isänä järin hyvin, ja pyysi sitä anteeksi. Minä käsitin, että hän teki parhaansa niistä lähtökohdista, jotka hänellä oli. Minusta kasvoi jokseenkin selväpäinen ihminen, vaikka perin isäni helposti ärtyvän ja masennukselle alttiin hermostollisen rakenteen. Tämä keskustelu käytiin jo vuosia sitten.

Silti isän menettäminen oli sokki ja sai aikaan ajatusten maanvyöryn.

Raha puhuu äänekkäämmin kuin sanat.

Olen työstänyt lapsuuteni tapahtumia terapiassa useampaankin kertaan, joten tuli yllätyksenä, että traumat aktivoituivat nyt uudelleen. Muistini pohjamudista ryömivät esiin kaikki vääryydet, vaille jäämiset, mitätöinnit, pilkat, petokset ja kaltoin kohtelut. Perheessäni ei kunnioitettu toisten rajoja, ja meininki oli ajoittain aika villiä. 

Nämä muistot olivat tuoreina mielessäni, kun aloimme pohtia perikuntana, mitä isämme omaisuudelle tehtäisiin. Useimmiten aviopuolisoiden yhteinen omaisuus pidetään jakamattomana siihen asti, että leskikin on kuollut, jolloin esimerkiksi maatila tai kiinteistö voidaan myydä kokonaisena eikä sitä tarvitse pilkkoa. Ahdistuin kuitenkin pahasti ajatuksesta, että joku muu perheenjäsen hallitsisi perintöosuuttani. En luottanut heihin tarpeeksi.

Vaadin ripeää perinnönjakoa. Perustelin toivettani sillä, että puolisoni on jäämässä eläkkeelle emmekä kumpikaan ole enää täysin terveitä. Jos haluamme vielä nauttia elämästä yhdessä, sen on tapahduttava nyt eikä 10 vuoden päästä. Selitin, että tarvitsen rahat tähän. Se on totta, vaikkei koko totuus.

Vaatimukseni toteutettiin joulukuussa osittaisena perinnönjakona. Olen edelleen äimän käkenä siitä, että perinnönjako toteutui, että se kävi näin nopeasti ja ilman riitaa. Tulkitsen, että sisarukseni sopeutuivat ja tulivat minua vastaan. Olen heille siitä kiitollinen.

Koen, että nuoruuteni kolhut on nyt paikattu. Raha puhuu joskus äänekkäämmin kuin sanat.

Mitä kaikki oikein vouhkaavat kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä.

Vuosi oli niin rasittava, että nelipäiväinen työviikko tuli tarpeeseen. En tehnyt uutena vapaapäiväni mitään, mitä kuvittelin tekeväni, koska aikani ja aivokapasiteettini kuluivat kriisien työstämiseen.

Minulla ei myöskään riittänyt energiaa esimerkiksi normaaliin myötätuntoon. Kuolema tuntui kulkevan tuossa ihan vierellä koko ajan, joten en jaksanut ymmärtää vouhkausta kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Olen varmasti ollut tavallistakin itsekeskeisempi ja tylympi. Sikälikin on ehkä ihan hyvä juttu, etten ole paljon liikkunut ihmisten ilmoilla.

Vuosi osoitti myös blogin rajat. Mieleni työskenteli niin synkkien asioiden parissa, ettei niistä avautuminen tuntunut sopivan kukkakuvien ja asupostausten rinnalle. Arki sisältää iloa ja surua limittäin, eikä kaikki ole heti tai koskaan valmista blogissa julkaistavaksi. Kirjoitin isäni tilanteesta jonkin verran Dementin omainen -blogiini, kun en vielä täysin ymmärtänyt tapahtunutta. Kun mielen maanvyöry alkoi toden teolla, suljin sanaisen arkkuni.

Menetyksissä on se hyvä puoli, että ne tekevät tilaa uudelle. Vaikka vuoden 2020 tilinpäätös jäi miinukselle, uskon, että nyt  raunioille kylvetyt siemenet kantavat kauniin sadon. Suunnittelen tulevaisuutta innoissani ja olen varma, että vuodesta 2021 tulee paras vuosi ikinä.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Niinpä. Optimismin perin varmaankin äidiltäni. 

--

Päivän kuvat: Hibiscuksia eli kiinanruusuja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (2)

Käyttäjä9775
Liittynyt5.1.2021
3/2 | 

Hei!
Jälleen kauniisti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu postaus. Kuten oli edellinen postauskin koskettava. Pidän tavastasi kirjoittaa. Tiistai päiviä odotellen.

Vierailija
4/2 | 

Kiitokset kirjoituksestasi! Vaikka syviä vesiä olet kulkenut, ajatuksesi tuovat lohtua ja helpotusta. Tässä iässä +-60 olemme monet niin samanlaisissa tilanteissa kanssasi. Hyvää ja valoisaa vuotta meille kaikille! Ja kaikille ikäpolville, jokaisella omat kevyet ja raskaat haasteet!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016
Sisältö jatkuu mainoksen alla