”Minä hoidan sen sitten itse”, sanoi sisuuntunut fysiatri. Hän oli juuri saanut tietää, että vuorossa oleva radiologi ei suostunut pistämään takapuoleeni kortisonipiikkejä ultraääniohjauksessa. Nähtävästi radiologia kiinnostivat onnesta huokailevat tulevat äidit ja heidän sikiönsä enemmän kuin keski-ikäiset, isoperseiset akat, jotka pitävät ääntä, kun heille tuottaa kipua. Toinen, vähemmän nirso radiologi ei ollut työvuorossa.

Marssimme peräkanaa toimenpidehuoneeseen. Fysiatri ei saanut ultraäänilaitetta päälle. ”Isot pojat ja heidän isot koneensa - ostan ensi tilistä itselleni kannettavan ultran”, hän mutisi puoliääneen ja pyysi minua odottamaan mahallani toimenpidepöydällä sillä aikaa, kun hän noutaisi hoitajan apuun.

Hoitaja näytti käynnistysnamikan, ja fysiatri pääsi työhön. Hän sekoitti kortisoni- ja puudutecocktailin tottuneen tuntuisesti ja pyyhki pakarani, kuten asiaan kuului.

Tiesimme molemmat, että juuri siinä kohtaa pakarassa kulkee suuri määrä jänteitä, lihaksia ja pehmytkudoksia, ja jossakin siellä kaiken keskellä luikertelee iskiashermo. Vaarana oli, että piikki osuisi kaikista varotoimenpiteistä huolimatta hermoon. ”Sano sitten heti, jos tuntuu läpilyöntikipua, koska silloin on osuttu hermoon”, lääkäri sanoi.

Huh huh! Päätin luottaa häneen. Ei minulla ollut mitään menetettävää. Minulle oli tehty hampaan juurihoito ilman puudutusta. Tiesin ihan tarkkaan, miltä tuntuu, kun neula osuu paljaaseen hermoon, ja tiesin, että siitä selviää hengissä. Fysiatri ei tiennyt, että minä tiesin. Hän huolestui joka kerta, kun hieman älähdin piikin osuessa kipeästi kudokseen.

Ei hän osunut hermoon.

Tämä oli jo neljäs kerta, kun sain kortisonia. Piikityksen jälkeen olin aina erittäin kipeä pari-kolme päivää, mutta sen jälkeen kiteinen kortisoni oli ehtinyt liueta ja sen täysi hoitovaikutus alkoi kehittyä saavuttaakseen huippunsa noin viikon kuluessa. Minun piti saada piikkini juuri tuona päivänä, jotta pystyisin istumaan muutaman tunnin lentokoneessa myöhemmin samalla viikolla. Olisi myös suotavaa, että pystyisin perillä kävelemään edes hieman.

Miettiikö joku nyt, mitä otsikkoni tarkoittaa? Muistatte kai, kun olimme koululaisia 1970-luvun alussa ja algebrassa alettiin opettaa yhtälöitä. Pahat pojat huvittelivat näyttämällä piirtämäänsä kaavaa kilteille tytöille ja pyytämällä sanomaan ääneen, mitä siinä lukee. Kun kiltti tyttö punastui ja kieltäytyi, poika riemuitsi, että sehän on tietysti kaks kertaa pii kaa per see see. Tuskin kukaan koko porukasta ymmärsi, mistä puhui, vaikka luuli tajuavansa.

Kortisonipiikit tuskin olivat olleet kaavan kehittäjän mielessä.

--

Päivän kuvat: Liljan nuppuja ja kukkia parvekkeelta.

Kommentit (3)

Tuulikki
1/3 | 

Maija, toivotan sinulle voimia ja jaksamista näiden sairauksiesi kanssa! Omat sairauteni tuntuvat vähäisiltä kun luen blogiasi. Olen kiitollinen niistä nuoruusvuosista, jolloin ei vielä ollut mitään sairauksia ja sai elää tervettä lapsuutta ja nuoruutta. Läheltä olen joutunut seuraamaan vammaisena ja muutoin sairaana syntyneitä lapsia. Se on sydäntäsärkevää. Koko elämä sairaana. Mutta eihän se tietysti lohduta kun on kyseessä oma elämä ja omat sairaudet.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Äläs nyt Tuulikki, minähän olen täysin terve :) Tai ainakin työkykyinen. Mitä nyt vähän p-että pakottaa! Blogi ei ole koskaan koko totuus.

Tuulikki
3/3 | 

Hienoa, että tunnet olevasi työkykyinen. Omasta asenteestahan se on loppujen lopuksi kiinni.  Toisaalta työkykyisyys tuntuu nykyaikana olevan veteen piirretty viiva. Työelämässä on paljon ihmisiä, jotka ovat tosi, tosi sairaita mutta eivät pääse sairauseläkkeelle ja joutuvat sinnittelemään töissä puolikuntoisina ja olemaan jatkuvasti sairauslomilla.  Eihän se voi olla vaikuttamatta työyhteisöön vaikka ymmärtämistä löytyisikin työtovereiden taholta.

Blogisi on mielenkiintoinen. Vaikea näin ulkopuolisena tietää kuinka paljon siinä on totuutta.

Ystävällisin terveisin Tuulikki

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016