Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

Yksi fiksuimmista päätöksistäni ikinä on ollut se, kun ehdotin työnantajalleni eläkediiliä 20 vuotta sitten. Palkankorotuksen sijasta työnantaja maksoi vakuutusyhtiölle tietyn summan vuosittain sijoitettavaksi valitsemallani tavalla. 20 vuoden kuluttua vakuutusyhtiö alkaisi maksaa minulle ylimääräistä eläkettä, jonka määrä riippuisi sijoitusten tuotosta. Eläkettä maksettaisiin viiden vuoden ajan siitä lähtien, kun täyttäisin 60 vuotta.

Kuulun siihen ikäpolveen, jonka eläkerimaa on siirretty useaan kertaan. Kun aloitin työurani, oli monilla aloilla tavallista jäädä eläkkeelle 60-vuotiaana, vaikka virallinen vanhuuseläkeikäraja oli muistaakseni 65. Varhennetun vanhuuseläkkeen alaikäraja oli 20 vuotta sitten 61 vuotta, mutta vuonna 2005 se nostettiin 62 vuoteen. Vuoden 2017 eläkeuudistuksessa varhennettu vanhuuseläke poistettiin kokonaan. Niinpä minun ikäluokkani pääsee vanhuuseläkkeelle aikaisintaan 64 vuoden 4 kuukauden iässä.

Kun sopimusta eläkevakuutuksesta tehtiin, eläkeikä tuntui olevan vielä tosi kaukana. Ajattelin, etten varmaankaan olisi silloin (enää) rahapulassa, vaan ylimääräinen eläke toisi miellyttävää kultareunaa ensimmäisiin eläkevuosiin. Matkustelisin ja nauttisin elämästä, kun kerrankin olisi aikaa ja rahaa.

Mieleeni ei tullut ollenkaan, että minulla voisi olla 60-vuotiaana vielä asuntolainaa. Tai etten olisikaan silloin enää täysin terve. Puhumattakaan siitä, että jatkaisin työelämässä käytännössä koko ylimääräisen eläkkeen maksamisen ajan.

Niin tässä kuitenkin on käymässä.

Sijoitukseni tuottivat yllättäen erittäin hyvin.

Toisaalta oli oikein hyvä, että lähdin niin soitellen sotaan. Määrittelin vakuutusyhtiölle riskinottovalmiuteni luvulla 3, kun asteikko oli 1-4. Olin valmis ottamaan keskimääräistä enemmän riskiä, koska ajattelin tulevani tarvittaessa toimeen ilmankin vakuutusrahoja. Minua ei haittaisi, vaikka menettäisin osan niistä.

Määräsin, että 75 prosenttia varoista sijoitettaisiin osakerahastoon, jonka sijoitusperiaatteissa korostui vastuullisuus. Ympäristöarvoja ja vastuullista toimintaa ei siihen aikaan sijoittajapiireissä otettu vielä kovin vakavasti, ja tämä oli yksi ensimmäisistä vastuulliseen liiketoimintaan erikoistuneista rahastoista. Loput 25 prosenttia ohjasin rahastoon, joka sijoittaa Euroopan 50:een kulloinkin menestyvimpään yritykseen.

Yllättäen sijoitukseni tuottikin erittäin hyvin. Ei se Eurooppa, vaan se vastuullinen. Kun rahat laskettiin sijoituskauden päättyessä viime vuoden lopussa, kävi ilmi, että jokainen työnantajan maksama satanen oli kasvanut 250 euroksi.

Sain valita, aletaanko eläkettä maksaa heti vai lykätäänkö maksamista.

Muistin tietenkin, että sijoituskausi päättyy ja eläkekausi alkaa vuoden 2020 alussa. Kävin syksyn mittaan vakoilemassa vakuutusyhtiön verkkosivuilta, mitä siellä sanottaisiin eläkkeen hakemisesta. Sain tietää, että minulle lähetettäisiin kotiin tietoa tilanteesta ja eläkehakemus 1-2 kuukautta ennen kuin eläkkeen maksamisen pitäisi alkaa.

Odotin malttamattomana. Kahden kuukauden raja oli jo rikki, mutta vieläkään postiluukku ei kolahtanut! Olin aikeissa siirtyä eläkkeen turvin nelipäiväiseen työviikkoon, mutten voinut tehdä sopimusta osa-aikatyöstä ennen kuin tiesin, että eläkettä todella alkaa tipahdella tilille.

Marraskuun lopulla huomasin viimein verkkosivulla, että tietoihini oli lisätty linkki eläkehakemukseen. Jipii! Täytin hakemuksen välittömästi. Siinä ei ollut mitään monimutkaista. Sain valita, aletaanko eläkettä maksaa heti vai lykätäänkö maksamista. Lisäksi sain valita, jatketaanko sijoittamista vai siirrytäänkö loppuajaksi varat säilyttävään toimintaan – en muista, miten se oli virallisesti muotoiltu. Tietenkin piti myös ilmoittaa tilinumero, jolle eläke maksettaisiin.

Teen vähemmän töitä, mutta tilille rapsahtaa enemmän rahaa. Mikäs sen mukavampaa!

Hakemuksen liitteeksi tarvittiin eläketulon verokortti. Verottajaa piti pyytää toimittamaan se suoraan vakuutusyhtiöön. Tässä kohtaa pääni löi hetken aikaa tyhjää. Vakuutusyhtiö vaatii eläketulon verokortin, mutta entä työnantaja sitten? Verotettaisiinko minua eri tavalla työ- ja eläketulosta? Vai olisiko minulla pelkästään eläkeläisen verokortti?

Vero.fi-nettisivuilta löytyi onneksi vastaus helposti. Minulle tulisi kaksi verokorttia, toinen eläke- ja toinen työtulolle. Sitä ei missään sanottu selvästi, että molempia kortteja haetaan samalla lomakkeella. Sekin tuli yllätyksenä, ettei verokortteja voinut vielä marraskuussa ollenkaan hakea vuodeksi 2020.

Vakuutusyhtiö vaati verokorttia viimeistään kuukautta ennen eläkkeen maksamisen alkamista, mutta vero.fi lupasi aloittaa seuraavan vuoden verokorttien kirjoittamisen vasta joulukuun puolivälissä. Pyysin ja sain vakuutusyhtiöltä lisäaikaa.

Koska siirryin samalla osa-aikatyöhön ja palkkani laski, myös palkkatyön verokorttini laskettiin uudestaan. Verokorteistani tuli käytännössä identtiset – veroprosentti on sama niin eläke- kuin palkkatulollekin. Laitoin rastin ruutuun, että eläketulon verokortti menee suoraan vakuutusyhtiöön, ja työnantajan version latasin itselleni sähköisenä ja tulostin palkanlaskijalle.

Eläkkeen maksaminen on jo alkanut ja uuden työsopimuksen mukaisesti olen tätä nykyä töissä maanantaista torstaihin. Teen vähemmän töitä, mutta tilille rapsahtaa enemmän rahaa. Mikäs sen mukavampaa!

Todennäköisesti jatkan näin viralliseen eläkeikään saakka. Siihen mennessä saan asunto- ja remonttilainat maksetuiksi ja kenties kerätyksi pienen vararahaston siirtymään liittyviä kuluja varten.

Ai että miten eläkkeellä muuten sujuu? Kiitos kysymästä, vallan mahtavasti! Nelipäiväinen työviikko on täysin eri asia kuin viisipäiväinen.

--

Päivän kuvat: Iirikset ovat kukassa parvekkeellani.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seisoin nuoremman työkaverin kanssa bussipysäkillä Ruissalossa – olimme molemmat karanneet firman bileistä varhain. Ihastelin, miten hiljainen metsä oli. ”Etkö kuule enää heinäsirkkojen siritystä?”, kysyi hän.

Ällistyin. Onhan minulla vasemmassa korvassa ollut aina kuulon alenema ylä-äänien kohdalla, mutta mielestäni kuuntelin sirkkojen soittelua vielä juhannuksen aikaan. Ja nytkö olin menettänyt hyönteisten hyrinän?

Niin se oli ymmärrettävä, sillä hän vakuutti, että heinikossa sirisi.

En enää kuule heinäsirkkoja, joten mitähän muuta minulta jää kuulematta? Hyttysten ininä kenties? Ja olisiko niin, ettei puoliso olekaan alkanut mutista hiljaa, vaan minä olen lakannut kuulemasta tarkasti?

Tarkan näön alueeni on alkanut rappeutua

Sain viime viikolla taas silmätulehduksen. Silmäluomet olivat turvoksissa ja etenkin silmien sisänurkkia pisteli, kutitti ja särki. Aamulla silmät piti pestä rähmästä auki. Olin varma, että Meibomin rauhaset ne siellä taas kiukuttelevat.

Päivystyksen sijasta päädyinkin työterveyslääkärille, kun hänellä sattui olemaan vapaa aika samana aamuna. Marisin, että tämä on jo kolmas kerta tänä vuonna, kun tarvitsen kortisonitippoja. Olimme yhtä mieltä, että olisi aika hakeutua silmälääkärin vastaanotolle siltä varalta, että jokin on vakavammin vialla.

Silmälääkärillä oli sattumalta vapaa aika 10 minuutin kuluttua, joten eikun oven taakse.

Sain saman tien täydellisen silmien terveystarkastuksen. Uusia silmälaseja en tarvitse, vaan vanhat toimivat yhä riittävän hyvin. Silmänpaineeni olivat normaalit. Minulla ei havaittu varsinaisesti kuivasilmäisyyttä, joskin kyynelnestekerros oli ohuehko. Sain kiitosta säännöllisestä kosteuttavien silmätippojen käytöstä ja kehotuksen jatkaa samaan malliin.

Silmänpohjien tutkiminen tuotti havainnon, että oikeassa silmässäni oli tarkan näön alueella hieman kalvomaista muodostelmaa. Jos ymmärsin oikein, siellä saattaa olla pientä kudostuhoa. En ole kuitenkaan mitenkään välittömästi menettämässä näköäni, vaan riittäisi, kun silmänpohjat tutkittaisiin seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Tarkan näön alueen rappeuma on tyypillinen ikämuutos, joka etenee yleensä hyvin hitaasti.

Olen allerginen sienten itiöille

Ja miksi sitten silmäni ovat kipeät? Lääkärin mielestä Meibomin rauhaset olivat nyt aivan rauhalliset, ja luomissani oli turvotuksen lisäksi vain pientä atopiaan viittaavaa ihottumaa. Kielsin, kun hän kysyi, onko minulla atopiataipumusta. Ei mielestäni ole – ihoni on laadultaan rasvoittuva, enkä ole saanut ihottumia helposti.

Sitten hän käänsi yläluomeni esiin. ”Täällähän on muhkea allerginen reaktio!”, hän ilmoitti, ja kysyi allergiataustastani. Kerroin, että keväisin minulla on koko allergialääkkeiden arsenaali säännöllisessä käytössä eli antihistamiini, nenäsuihke ja silmätipat. En kuitenkaan tiennyt, että olisin allerginen muulle kuin lepälle ja koivulle, todennäköisesti myös kissalle.

Nyt sitten tiedän. Silmäsairauksien erikoislääkärin mukaan olen suurella todennäköisyydellä allerginen myös sienten itiöille. Home- ja muiden sienten itiöitä seilaa kuulemma suurin määrin ilmassa tähän aikaan vuodesta. ”Kun lumi sataa maahan, alkaa helpottaa”, hän lohdutti.

Olenkin aina inhonnut sieniä. Nyt voin hyvällä syyllä sanoa, että olen niille allerginen.

Uudet silmälääkkeet vaativat vakaata silmää ja kättä

Lääkäri määräsi uudet silmälääkkeet. Kortisonitipaksi tuli nyt Softacort kerta-annospipeteissä ja allergisten silmäoireiden hoitoon säilöntäaineeton Lecrolyn Sine.

Lecrolyn on tippapullossa, jonka korkin keskellä on pikku nuppi, josta tipat puristetaan esiin. Tähtääminen tylpällä pullolla alaluomen alle on niin vaikeaa, että ensimmäiset neljä tippaa menivät poskille. Silmän ja käden täytyy olla täsmälleen oikeassa asennossa, jotta pullo ei koske silmää, mutta lääke putoaa oikeaan paikkaan. Minulla ei ole ollut aikaisemmin tämäntyyppistä pulloa käytössä, enkä enää ihmettele, ettei silmätippojen laittaminen onnistu kaikilta omin päin.

Laitan nyt molempia tippoja silmiin aamuin illoin, mutta lopetan Softacortin heti, kun silmät rauhoittuvat. Kortisonilääkkeitä ei todellakaan ole tarkoitus käyttää ”niin kauan kuin potilas jaksaa”, vaikka aiemmin saamassani silmäluomitulehduksen hoito-ohjeessa virheellisesti niin sanottiin. Päinvastoin, hoitoajan pitää olla niin lyhyt kuin mahdollista.

Allergiasilmätippoja sen sijaan lääkäri määräsi valmiiksi myös ensi kevättä varten. En tullut kysyneeksi, mikä Lecrolynissä on parempaa kuin Zaditenissa, jota olen aikaisemmin käyttänyt. Vaikuttava aine niissä ainakin on eri: Zaditenissa on antihistamiini ketotifeenia, kun taas Lecrolynissä on natriumkromoglikaattia, jonka on tarkoitus estää histamiinin vapautumista. Lecrolyniä voi käyttää ennaltaehkäisevästi toisin kuin Zaditenia.

Juuri nyt Lecrolyn tuntuu minusta lievemmältä hoidolta kuin Zaditen, mutta ensi keväänä nähdään, miten se toimii, kun histamiinihyökkäys on maksimaalinen.

Minulla ei sittenkään ole kilpirauhasen vajaatoimintaa

Kun tässä terveysuutisten parissa ollaan, niin menköön saman hintaan tämäkin: toisin kuin oletin ja toivoin, minulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaa – ainakaan vielä. Elokuussa tehtyjen laboratoriokokeiden tulokset asettuivat siististi tavoitearvojen sisälle. Koska kevään tulokset kuitenkin viittasivat vajaatoimintaan, työterveyslääkäri päätti, että seuraavat kokeet otetaan ensi keväänä. Viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu!

Myös kolesteroliarvoni mitattiin, ja ne olivat erinomaiset. Syön sen verran paljon eläinrasvoja, että tässä(kin) ovat varmasti geenit pelissä. Minulla on geneettinen alttius korkeaan verenpaineeseen, muttei korkeaan kolesteroliin.

Verenpaineen lääkehoito on tehonnut, ja arvoni ovat tällä hetkellä oikein hyvät.

Mitä krooniseen pakaraperäiseen iskiakseeni eli hamstring-syndroomaani eli deep gluteus -syndroomaani tulee, olen jälleen ottanut pienen edistysaskeleen. Jänteeni kestävät istumista entistä paremmin, joten olen jo pari kertaa syönyt kotona pöydän ääressä, ja istun tälläkin hetkellä sohvalla. Aikaisemmin olen viettänyt aikani kotona pääasiassa joko mahallani rahilla tai selälläni vuoteessa, koska jänteeni eivät ole kestäneet työpäivän jälkeen enempää istumista.

Tulen edelleen kipeäksi heti, kun yritän harrastaa liikuntaa. Vain kävely onnistuu. Minusta on kuitenkin tulossa laiska. Vielä vähän aikaa sitten kävelin joka päivä töistä kotiin, mutta nyt otan usein bussin. Aina on jokin tekosyy: sade, kiire tai painava kantamus.

Fyysinen vanheneminen etenee väistämättä. Vastaan haraamisessa ei ole minusta mitään mieltä, joten tänne vaan, krempat ja nyrjähdykset. Sisäpuolelta olen yhä minä.

--

Päivän kuvat: Kosmoskukkia Ruissalossa.

Kommentit (0)

Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Kommentit (4)

Topi62
2/4 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Tuuletar
3/4 | 

Oli ilo lukea tekstisi! Rakastan oikeakielisyyttä pilkunviilaamiseen asti, mutta tykkään silti leikkiä sanoilla. Ainakin opetustyössä ja kustannustoimittajan hommissa tästä on ollut hyötyä. Toki tunnistan myös tuon myötähäpeän nykyisten sanomalehtien ja somekeskustelujen kieliasun vuoksi. Pitäisi malttaa tehdä asiatarkastus ja kielenhuolto, niin vältyttäisiin monelta väärinkäsitykseltä. 

Elän nyt sitku-elämää. Huomaan ajattelevani tosi monista asioista, että ryhdyn niihin sitten, kun. Sitten ensi vuonna, kun kaikki on toisin. Sitten, kun alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa. Sitten, kun olen 60. Lasken kuukausia, viikkoja ja päiviä. Kun tuo hetki koittaa, silloin:

1. Vähennän työntekoa.

Juuri nyt teen tarvittaessa pitkää päivää ja nappaan muutaman tunnin viikonlopustakin, jos tilanne vaatii. Mutta heti ensi vuonna lopetan ylettömän ylitöiden haalimisen. Lyhennän työviikkoa ja opettelen pitämään edes joitakin rajoja.

2. Nukun hyvin joka yö.

Tällä hetkellä nukun hyvin noin joka toinen yö. Melkein joka toinen yö valvon pikkutunneille riippumatta aamuherätyksestä. Nelipäiväinen työviikko antaa lisätilaa levolle ja vähentää stressiä, mikä toivottavasti vakiinnuttaa unirytmini.

3. Lisään liikuntaa.

Pystyisin luultavasti kävelemään kivutta hiukan enemmän päivittäin kuin mitä nyt kävelen, joten voisin lisätä sitä hieman. Joogaa ja pilatesta en voi ottaa ohjelmaan nykyistä enempää, koska kipeydyn niistä edelleen hyvin nopeasti. Viime yönäkin piti taas käydä Panacod-purkilla, kun olin tehnyt pari pakaraliikettä liikaa.

4. Laitan useammin ruokaa.

Saan Osuuspuutarhasta satokaudella jatkuvasti herkullisia, luomulaatuisia kasviksia, mutten jaksaisi millään valmistaa niistä ruokia. Hävikki vähenisi, kun aikaa ja jaksamista olisi hieman enemmän, ja ruokavaliosta tulisi tasapainoinen kuin itsestään.

5. Laihdun laihduttamatta.

Yllä olevien kohtien seurauksena laihdun väistämättä. En pane vastaan. Pienempiä vaatteitakin on vielä jäljellä pahvilaatikoittain.

6. Luen enemmän kirjoja.

En aio käyttää uutta vapaa-aikaani netissä roikkumiseen, vaan luen sivistäviä ja viihdyttäviä kirjoja. Minusta tulee jälleen kerran kirjaston vakioasiakas.

7. Elvytän vanhoja harrastuksia.

Olen jo hankkinut värejä valmiiksi ja vähän kokeillutkin niitä. En vielä yhtään tiedä, mitä alan sutia ja kynäillä, mutta sen näkee sitten ensi vuonna. Voisin myös ommella vaatteen tai pari, tai edes verhot.

8. Alan opiskella.

Aloitin kesälomalla verkkokurssin digitaalisen markkinoinnin perusteista ja muistin taas, kuinka hauskaa opiskelu on. Ehkäpä opiskelen seuraavaksi koodaamisen alkeita.

9. Tapaan ystäviä.

Siitä on jo monta vuotta, kun lupasin eräällekin ystävälle, että otan yhteyttä heti, kun pystyn taas istumaan tuolilla. Tarvitsen kyllä edelleen istuinpehmustetta, mutta mutta… Muistaakohan sekään kaveri enää, kuka olen?

10. Alan laskea vuosia eläkkeeseen.

Sillä ei kai yksi lisävapaapäivä viikossa millään voi riittää tuohon kaikkeen.

--

Päivän kuvat: Aamusumu hälvenee nopeasti. Huominen on pian jo tänään.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016