Suomalaisissa tuntuu olevan ihmeen tiukassa uskomus, että kaikki on hyvin, jos sairaus on kehossa. Arkista elämistä paljonkin rajoittava selkäkipu tai nivelvaiva on melkein ok. Onhan niitä lähes kaikilla tietyssä iässä. Tavallisia särkylääkkeitä ollaan valmiita rouskimaan kuin ranskanpastilleja. Sen sijaan jos lääkäri edes ehdottaa mielialalääkkeen kokeilua, helvetti on irti. Masennuslääkkeitä kuuluu vastustaa viimeiseen asti, koska niistä seuraa tokkura, pökkyrä, pillerihumala, elinikäinen riippuvuus ja tunteiden kuolema. Eikä  mielenterveysdiagnoosia halua kukaan.

En minä kyllä itsekään ollut itsestäni järin ylpeä, kun ensimmäisen kerran aloitin mielialalääkekuurin noin 20 vuotta sitten. Olin mennyt lääkäriin valittamaan silmätulehdusta. Sain yllättäen vakavan masennuksen diagnoosin, lääkereseptin ja viikon sairausloman. Olin niin uupunut, että purskahdin itkuun, kun lääkäri kysyi, miten voin.

Siihen aikaan puhuttiin stressipisteistä: järkyttävän isosta elämänmuutoksesta sai kai 50 stressipistettä, isosta elämänmuutoksesta 30 ja niin edespäin. Pisteitä sai myös myönteisistä muutoksista. Stressipisteeni huitelivat aivan katossa, jossakin 180:n tienoilla. Olin aloittamassa elämäni murroskautta, jonka yhteydessä vaihdoin kaupunkia, kotia, työpaikkaa, ammattia, menin naimisiin, ryhdyin äitipuoleksi, vaihdoin nimeni ja muutin hiusten väriä. Tein myös valinnat isossa remontissa ja tuin läheistäni monivuotisessa oikeudenkäynnissä. Samalla luovuin kaikesta tutusta.

Lääkäri totesi, että minähän olen kuin kävelevä lääketehtaan mainos.

Diagnoosini oli ”masennuksena ja ahdistuksena ilmenevä sopeutumishäiriö”. Sopeuduttavaa oli niin paljon, että aivot yksinkertaisesti tilttasivat. Tarvitsin aikaa muutosten käsittelyyn, ja kun en muuten pysähtynyt, välittäjäaineeni tekivät sen puolestani. Olin itkuinen etenkin aamuisin. Itku on hälytysmerkki, jonka useimmat meistä tunnistavat. Silloin on jokin pielessä ja tarvitaan hoivaa.

Hoidoksi sain mielialalääkettä ja keskustelutukea työterveyslääkärin luona kerran viikossa. Jo viikon kuluttua olin selvästi paremmalla mielellä, ja kahden viikon jälkeen jaksoin taas nauraa. Lääkäri totesi, että minähän olen kuin kävelevä lääketehtaan mainos. Kaikilla serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet eivät edes ala vaikuttaa vielä tuossa ajassa. Minulla ne toimivat esimerkillisesti. Vahvistuin niiden ja keskusteluavun ansiosta niin paljon, että pystyin viemään aloittamani muutokset loppuun, käytännössä irtisanoutumaan ihanasta työyhteisöstäni ja vastaanottamaan uuden työn toisella paikkakunnalla. Stressi alkoi väistyä, ja hiljalleen elämä asettui uusiin uomiinsa.

Cipralex vaikuttaa kaikista kokeilemistani valmisteista vähiten intiimielämään.

Ei se aivan yksinkertaista kuitenkaan ollut. Ensimmäinen kokeilemani mielialalääke nosti kyllä mielialaa, kuten pitikin, mutta sen sivuvaikutus ei oikein sopinut häitä suunnittelevan naisen elämäntilanteeseen. Kokeilin paria muutakin lääkettä, mutta niistä toinen ei auttanut mielialaoireisiin ja toinen vaikutti vielä ikävämmin intiimielämään. Palasin hetkeksi ensimmäiseen lääkkeeseen, kunnes jo sainkin lopettaa lääkekuurin.

Masennuksella on taipumusta uusiutua, mutta ensioireiden tunnistaminen helpottaa tilannetta, koska hoidon voi silloin aloittaa ajoissa. Olen oppinut tarkkailemaan mielialaani erityisesti syksyn alkaessa, koska iän myötä taipumukseni kaamosmasennukseen on tullut entistä selvemmin esiin. Olen aina alkanut voida paremmin keväällä, kun valo lisääntyy.

Kärsin kaamosmasennuksesta useana talvena ennen kuin aloitin aktiivisen, ympärivuotisen juoksuharrastuksen. Juokseminen piti serotoniinit ja endorfiinit jatkuvasti niin korkealla, etten sinä aikana tarvinnut lainkaan mielialalääkkeitä. Siksikin harmitti niin kovasti, kun juokseminen kiellettiin. Olin aika varma, että masennuskaudet tulevat takaisin ja joudun jälleen pilleripurkille.

Ennen juoksemisen aloittamista ehdin kokeilla vielä kahta SSRI-lääkettä: markkinoille hiljattain tullutta Cipralexiä ja erästä rinnakkaisvalmistetta. Syystä tai toisesta rinnakkaisvalmiste ei toiminut minulla ollenkaan, vaan oli pakko palata kieltämättä melko kalliiseen Cipralexiin. Se vaikuttaa kaikista kokeilemistani valmisteista vähiten intiimielämään. Siis ei käytännössä ollenkaan.

Mielialalääke ei kokemukseni mukaan salpaa myönteisiä tunteita, vaan raivaa niille tilaa.

En ole kokenut, että lääkkeet olisivat salvanneet myönteisiä tunteita. Päinvastoin lääkkeet ovat raivanneet tunteille tilaa. Ei ole tarvinnut enää itkeskellä jatkuvasti, ja on jaksanut tehdä jotakin tilanteensa parantamiseksi. Mielestäni väitteet, että lääkkeet turruttavat tunteita, ovat vahvasti liioiteltuja.

Ne eivät myöskään ole tehneet tokkuraista oloa enkä ole kokenut riippuvuutta niihin. Olen aina jättänyt lääkkeet pois heti, kun lääkäri on antanut luvan, usein jo vähän ennen sitä. En oikein usko, että kukaan haluaisi napsia lääkkeitä vain huvikseen. Eihän niillä saa minkäänlaista euforiaa. Cipralexiä tuskin myydään kadulla eivätkä sen käyttäjät pyöri kulmilla pillerihumalassa.

Tiedän kyllä, mitä tokkuraisella ololla tarkoitetaan. Olen saanut sen kahdesta pitkäaikaisten kipujen hoitoon määrätystä lääkkeestä, Ketipinorista ja Lyricasta. Ketipinorin kohdalla pelästyin outoa oloa sen verran, että lopetin lääkkeen käytön ennen kuin sivuvaikutus ehti mennä ohi. Lyricaa söin sivuoireista huolimatta niin kauan, että ne kuukauden käytön jälkeen päättyivät. Lopetin lääkkeen käytön, koska se ei auttanut kipuihini. Riippuvuutta en kokenut kumpaankaan.

Minusta sillä ei ole mitään väliä, onko lääke kehitetty kehon vai mielen parantamiseen.

Olen nyt syönyt Cipralexiä lähes yhtäjaksoisesti pidempään kuin koskaan ennen eli yli kahden vuoden ajan. Sitä määrättiin minulle nostamaan kipukynnystä, kun olkapääkipuni olivat pahimmillaan. Jäätyessään olkapäästä tuli lähes kivuton, mutta silloin alkoivat pakarakivut, joiden hoidon osa mielialalääke nyt on.

Minusta sillä ei ole mitään väliä, onko lääke kehitetty kehon vai mielen parantamiseen. Pääasia, että se auttaa. Uusin aivotutkimus todistaa, että henkinen, esimerkiksi suuren menetyksen aiheuttama kipu näkyy aivokuvissa samalla alueella kuin fyysinen kipu. Niillä ei ole niin suurta eroa kuin perinteisesti on ajateltu.

En osaa sanoa ihan varmasti, millainen Cipralexin teho kipujen hoidossa on. Sen vain tiedän, että kun viime kesänä jätin sen pois, kivut pahenivat, ja lääkärin kehotuksesta aloitin uudestaan. Kipuihini ja niiden kokemiseen vaikuttavat kuitenkin niin monet asiat, etten osaa kovin hyvin arvioida yksittäisten hoidon osien vaikutusta. Minähän käytän tälläkin hetkellä useita eri lääkkeitä ja lääkkeettömiä hoitoja.

Olen jatkanut mielialalääkkeen käyttöä, koska koen sen itselleni turvalliseksi ja pidän mahdollisena, että se auttaa. Olen niin kipeä, että haluan käyttää kaikki keinot. Nykyisellä hoidolla pysyn työkykyisenä veronmaksajana, mitä pidän hyvänä asiana sekä omalta että yhteiskunnan kannalta.

Minun mielestäni mielialalääkkeitä kannattaa käyttää, jos siihen on tarvetta. Voi olla, etteivät ne auta kaikille, mutta ihan varmaa on, etteivät ottamatta jätetyt lääkkeet auta. Kaikkein hölmöintä olisi jättää lääkkeet hakematta sen takia, että joku muu, esimerkiksi elämänkumppani tai sukulainen, pelkää niitä. Niitä voi huoletta kokeilla. Jos olo tuntuu oudolta, siitä kannattaa kertoa lääkärille. Lääkitystä vaihdetaan, jos tietty lääke ei sovi.

Jokaisella on oikeus myös jättäytyä hoidotta. Olisi kuitenkin sääli, jos näin kävisi ennakkoluulojen takia.

--

Päivän kuvat: Saniaisia.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram