Väitetään, ettei sellaista tilannetta olekaan, jossa liikunta ei olisi hyväksi. Ja että liikunta sopii ihan jokaiselle. Väärin, väärin! Professori O. sanoi, että olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan aloittanutkaan liikuntaharrastuksiani. Ja nyt minun viimeistään pitäisi ne lopettaa.

Minähän tunnetusti harrastin juoksemista ja joogaa. Lisäksi olen aina kävellyt paljon, koska elämäntapani on ollut pääasiassa autoton. Työpaikkani porraskäytävää olen pitänyt ilmaisena stepperinä, jonka työnantaja on tarjonnut käyttööni. Hissiin en ole koskenut, paitsi joskus, jos on ollut paljon tavaraa mukana. Matkoilla olen nauttinut erityisesti patikkaretkistä, joilla on mielellään saanut olla myös korkeuseroja. Eihän maisemia näe kunnolla, ellei ole korkealla.

Tämä kaikki on nyt jätettävä taakse. Professorin sanoma on yksiselitteinen: ei enää koskaan pitkänmatkanjuoksua, joogaa eikä pilatesta. Ei mitään muutakaan, missä juostaan tai venytellään. Ei myöskään lajeja, jossa hypitään tai potkitaan. Ei siis palloilulajeja, kamppailu-urheilua, aerobiciä eikä muita ryhmäliikuntoja. Ei patikointia, johon liittyy paljon ylämäkiä, epätasaista maastoa tai portaita. Näihin kaikkiin rapsahti elinikäinen kielto.

Näillä perintöreisillä ei olisi ylipäätään koskaan pitänyt tehdä mitään noista, jos olisi halunnut pysyä terveenä ja kivuttomana. Mutta mistäs minä sen olisin tiennyt. Ei sitä olisi tiennyt lääkärikään. Jos keski-ikäinen tulee varmistamaan, voiko hän aloittaa juoksuharrastuksen turvallisesti, ei häntä lähetetä ensin porrastreeniin ja sen jälkeen suoraan magneettikuvaan. Purasen-Oravan testistä toki olisi voinut jotakin päätellä, mutta kukapa senkään olisi älynnyt minulle teettää tai oikein tulkita.

Toistaiseksi saan ainoastaan kävellä lyhyissä jaksoissa ja polkea hieman kuntopyörää ilman vastusta sekä kokeilla varovasti vesiliikuntaa. Jos pakarani alkavat kestää enemmän, suorituksen kestoa saa pidentää. Eipä ole kyllä ollut mitään tarvetta, koska jo 30 minuutin yhtäjaksoinen kävely tietää kolmea peräkkäistä kivuliasta yötä.

Sitten joskus, jos ja kun olen taas terve, saan pyöräillä, käydä kuntosalilla ja harrastaa vesiliikuntaa. Kävelläkin saan, mutta vain tasaisessa maastossa. Voin ottaa muutaman varovaisen hölkkäaskeleen, mutta missään tapauksessa en saa treenata puolimaratonille tai edes viitoselle. Ei minkäänlaista rehkimistä eikä tietenkään mitään hiit-treenejä!

Tähän päättyi urheilullinen elämänvaiheeni.

”Tämä on ikävä ammatti, kun pitää kieltää potilailta kaikki kiva”, murehti professori O. Urheilulääkärinä hän tietää hyvin, että liikunnasta voi tulla ihmiselle henki ja elämä. Hänen vastaanotollaan on käynyt monia, joiden hartain toive on ollut päästä nopeasti takaisin juoksemaan. Sitähän minäkin alun perin toivoin. Kaikkien toiveet eivät kuitenkaan täyty.

Juokseminen ja jooga eivät sitten olleetkaan harrastuksia, jotka sopivat kaikille. Enkä minä ollutkaan se, joka juoksee eläkkeelle. Ei minusta myöskään tule joogamummoa, jonka notkeus säilyy satavuotiaaksi. Ehei. Nykytilanteeni ennustaa tyystin toisenlaista, huomattavasti lyhyempää tulevaisuutta.

Voi geenit, miksi petitte!

Toistanko muka itseäni? Ehkä tarvitsen toiston, että ymmärtäisin. Tämähän on niin vastoin kaikkea, mitä minulle on opetettu. Tiedotusvälineistä saa joka päivä lukea ja kuulla jotain ihan muuta. Olen itsekin levittänyt tietona tätä valetta, että ihminen on luotu liikkumaan. Satun kuulumaan niihin, joita ei ole.

--

Päivän kuvat: Heräteostos puutarhamyymälästä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram