Kirjoitukset avainsanalla tätä mieltä

En tuntenut tarvetta panna vastaan, kun työterveyslääkäri ehdotti mielialalääkettä kipukynnyksen nostamiseksi ja kipulääkityksen tueksi. Minulla oli silloin järkyttävän kipeä olkapää, joka puolisen vuotta myöhemmin rauhoittui jäätyneeksi. Ajattelin, ettei serotoniinin takaisinoton estäjästä olisi mitään haittaa. Luulin tietäväni, että pystyn milloin tahansa lopettamaan.

Olin aikaisemmin syönyt mielialalääkkeitä muutamia kertoja kaamosmasennuksen takia, aina korkeintaan puolen vuoden jaksoissa. Moneen vuoteen en ollut tarvinnut lääkkeitä ollenkaan, koska juokseminen piti aivojen välittäjäainepitoisuudet kunnossa ja mielialan korkealla.

Olin aikaisemmin lopettanut lääkkeiden käytön vähentämällä 10 milligramman päiväannoksen ensin puoleen ja sitten jättämällä lääkkeen kokonaan pois. En saanut minkäänlaisia vieroitusoireita. Luulin, että tämä olisi sääntö.

Kun olkapääni jäätyi kivuttomaksi, pakaroitani alkoi vuorostaan särkeä niin, etten saanut unta öisin ilman särkylääkkeitä. Mielialalääkereseptiä jatkettiin. Oikeaa diagnoosia etsittäessä vaiva ehti kroonistua niin, etten päässyt kivuistani kokonaan eroon edes leikkauspöydällä. Minusta tuli kipupotilas. Mielialalääkkeet kulkivat siinä rinnalla varmuuden vuoksi.

Viime vuoden keväällä koin kuitenkin olevani jo niin sinut tilanteeni kanssa, etten mielestäni enää tarvinnut mielialalääkkeitä. Aloin pienentää annostusta.

Aloin nähdä järkyttäviä painajaisia, joissa olen aggressiivinen ja vahingoitan muita.

Lääkärille en tietenkään hiiskunut aikeestani mitään. Olinhan aikaisemminkin lopettanut lääkkeet lupia kyselemättä, ja kaikki oli sujunut hyvin. Arvelin, että minulla oli todennäköisesti enemmän kokemusta mielialalääkkeiden lopettamisesta kuin lääkärillä. Hah, niinhän sitä luulisi.

Ensin vähensin annostuksen puoleen eli viiteen milligrammaan päivässä ja pysyttelin siinä noin kuukauden. Tämän jälkeen vähensin neljäsosa-annokseen eli noin 2,5 milligrammaan, vaikka pienten tablettien katkominen saksilla sopiviin osiin olikin hieman vaikeaa.

Kun olin jatkanut tätä jonkin aikaa, aloin saada aivan järkyttäviä painajaisia. En joka yö, mutta riittävän usein. Pahimmassa unessa tukehdutin kehoni painolla pienen lapsen, joka oli vuoteessa peiton alla.

Nostin välittömästi annoksen takaisin 5 milligrammaan ja viikon kuluttua 10 milligrammaan.

Pidän normaaleina painajaisia, joissa minua itseäni uhkaa jokin vaara. Painajaisia, joissa itse uhkaan ja jopa tapan, en mielestäni ole nähnyt koskaan muulloin kuin viime keväänä. Minusta se oli pelottavaa.

Lisäksi aloin olla aggressiivinen myös päivisin. Kimpaannuin pienistä vastoinkäymisistä kohtuuttomasti. Olin kerkeästi syyttämässä muita asioista, joihin näillä ei ollut osaa eikä arpaa. Olin itseäni ikävämpi ihminen.

En mielestäni voinut ottaa sitä riskiä, että alkaisin huutaa töissä kurkku suorana jostakin mitättömästä asiasta. Kotona sellaisen voi saada anteeksi, kun tilanne on tiedossa, mutta töissä se olisi yksiselitteisesti huonoa käytöstä. Niinpä olen jatkanut lääkkeiden syömistä tunnollisesti päivästä toiseen, vaikka minulla ei ole vuosiin ollut masennuksen oireita (tunnistaisin ne kyllä) eikä minulla ole kipujakaan enää koko ajan.

Oireiden pelko estää minua lopettamasta lääkitystä, vaikka en tarvitsisi lääkettä enää.

Mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta siinä mielessä, että annosta pitäisi nostaa, jotta saisin saman vaikutuksen. Yhden tulkinnan mukaan vieroitusoireita ei voi olla, ellei ole ollut riippuvuuttakaan. On ihan semantiikkaa, olivatko kokemani oireet vieroitusoireita, keskeyttämis- vai lopetusoireita, mutta pidän selvänä, että oireita oli ja ne liittyivät lääkkeen lopettamiseen. Nämä oireet, tai paremminkin niiden pelko, estävät minua nyt lopettamasta lääkitystä, vaikka en tarvitsisi lääkettä enää.

Joudunko syömään mielialalääkkeitä koko loppuikäni?

Se ei ole aikomukseni. En vain ole vielä päättänyt, milloin ja miten toteutan vieroituksen. Näen kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on hidas annoksen alentaminen, joka alkaisi niin, että pudottaisin kerran viikossa eli yhtenä päivänä seitsemästä annoksen puoleen eli 10 milligrammasta viiteen. Jatkaisin näin vähintään kuukauden. Sen jälkeen söisin viitenä viikonpäivänä 10 mg ja kahtena päivänä 5 mg lääkettä, ja niin edelleen. Tällä menetelmällä vieroittautuminen kestäisi vähintään 14 kuukautta. Tämän pystyisin toteuttamaan omin päin.

Tosin olen kuullut, että vieroittautuminen kannattaisi toteuttaa 10 prosenttia kerralla, ilman tuollaista sahaamista. 10 ja 5 mg ovat kuitenkin Cipralexin pienimmät tablettikoot – ei ole tarjolla esimerkiksi 9 mg:n ja 8 mg:n valmisteita. Miten ihmeessä saisin pilkottua 10 mg:n tabletin 10 osaan? Käyttäisinkö morttelia ja hankkisin timanttivaa’an, jolla punnitsisin muruset?

Helpompikin tie lienee olemassa. Lääkäri voisi kirjoittaa reseptit, joiden mukaisesti apteekki voisi suorittaa tuon murskaamisen ja punnituksen. Tietojeni mukaan nämä ex tempore -lääkkeet pakataan kapseleihin, joissa on täsmälleen haluttu määrä lääkettä. Kapselien avulla asteittainen vieroitus kävisi kätevästi. Eikä tarvitsisi vieroittautua omaehtoisesti, vaan käytettävissä olisi lääkärin tuki. Päädyn todennäköisesti tähän.

Jos olisin aloittaessani tiennyt saman kuin nyt, en ehkä olisi aloittanut kivun hoitoa mielialalääkkeellä.

Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt saman kuin nyt, en ehkä olisi aloittanut kivun hoitoa mielialalääkkeellä. Enhän tälläkään hetkellä tiedä, auttoiko lääkitys yhtään. Todennäköisesti ei, koska kipuihini tehoaa parhaiten Panacodin tasoinen lääkitys eli lievä opiaatti. Mahtaako kipukynnys ylipäätään olla nostettavissa mielialalääkkeillä?

Toki lääke varmaankin lievensi sitä megalomaanista ketutusta, jota koin, kun jouduin lopettamaan liikuntaharrastukset ja lihoin 20 kiloa. Koen silti, että melko pian jänneleikkauksen jälkeen lääkitys kävi turhaksi, koska kipuni ovat vähentyneet olennaisesti. Kun lääke lisäksi on melko kallis, minusta on järkevää luopua siitä. Jos en tee sitä nyt, teen sen jäätyäni kokoaikaisesti eläkkeelle.

Jos kuitenkin jatkossa masennun, en epäröi aloittaa lääkitystä uudelleen. 

 

Lisätietoja:

- Toimittaja Jani Kaaro kirjoittaa mielialalääkkeiden vieroitusoireista kiinnostavasti täällä.

- Iltalehti kertoi aiheesta tammikuussa näin.

- Potilaan Lääkärilehden lääketieteellinen katsaus mielialalääkkeiden lopettamiseen löytyy täältä.

- Uudessa depression käypä hoito -suosituksessa mainitaan mielialalääkkeiden vieroitusoireet kohdassa Jatkohoito. Siinä sanotaan, että jos vieroitusoireita tulee, asteittaisessa lopettamisessa on syytä edetä ”hitaammin ja potilaan tilaa seuraten”.

- Vertaistukea: Facebookin Suljettu SSRI-vieroituksen vertaistukiryhmä. Vieroittautujille ja sitä harkitseville. 

--

Päivän kuvat: Kultaköynnös selviytyy hengissä lähes pimeässä ja tekee versoja heti, kun valo vähänkin lisääntyy.

Kommentit (2)

Lääkkeen orja(ko)?
1/2 | 

Moi! Itsellä myös cipralex lääkitys ollut jo vuosia.. alunperin sain lääkkeen masennukseen 10-vuotta sitten kun olin menettänyt läheisen ihmisen, juurikin tuolla 10mg annostuksella. Masentunut en ole ollut enää vuosiin, mutta lääkkeestä en pääse kokonaan eroon .. olen kokeillut vähentämistä/lopettamista lukuisia kertoja. Kun on olen pikkuhiljaa vähentänyt ja lopettanut lääkkeen kokonaan, alkaa ahdistus, levoton olo, painajaiset ym.. Lääke on aina ollut pakko aloittaa uudelleen jotta olosta tulee siedettävä.
Nyt ollaan päästy taas siihen pisteeseen että syön 5mg jokatoinen päivä. Näin olo on nyt normaali, yritän taas lopettaa lääkkeen kokonaan.

Tsemppiä sinulle, taistellaan yhdessä irti tästä lääkkestä!!:)

Taneli325
2/2 | 

Minä sairastuin työuupumukseen ja vakavaan masennukseen. Syön näitä pahamaineisia lääkkeitä ja jatkan niiden käyttöä vielä toisen vuoden. Olen parantunut takaisin työkuntoiseksi. Se on tärkeintä. Jos vieroitus ei onnistu, se ei onnistu. Lääkkeet tulivat tarpeeseen, se on tärkeintä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Juuri nyt me kotikissat olemme oikeassa. Ei ole syytä ryntäillä ympäriinsä konserteissa, urheilukilpailuissa tai toritapahtumissa. Edes uimahalliin tai kuntosalille ei tarvitse mennä. Nyt jokainen, joka pysyy kotona, on sankari.

Olen ollut vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo pari viikkoa, ja aion jatkaa samoin. Minulla on ollut näkyviä ja kuuluvia flunssan oireita, joten en ole ollut tervetullut oikein minnekään. Kun eräänä päivänä yritin työpaikalle, sain pahoja, mutta hyvää tarkoittavia katseita. Mene pois, ne viestivät.

Lääkärin mukaan minulla on ollut tavallinen flunssa. Oireeni ovat olleet lievät, en ole käynyt viime kuukausina missään ulkomailla Italiasta puhumattakaan, enkä tietääkseni ole tavannut ketään, jolla olisi koronatartunta. Minulla on kuitenkin ollut aika hurjan kuuloinen yskä. Nyt olen jo kutakuinkin kunnossa.

Juuri näin pitäisi toimia aina. Flunssat ja influenssat eivät leviäisi, jos kaikki jäisivät kotiin heti hengitystieinfektion oireita saatuaan ja pysyisivät siellä niin pitkään, että oireet ovat ohi.

Viruksen leviämistä estää parhaiten juuri ihmiskontaktien välttäminen eli kotiin jääminen. Heti.

Koronaepidemia on vakava asia. Erittäin moni suomalainen sairastuu lähiviikkoina lievästi, moni vakavastikin. Myös kuolemantapaukset ovat todennäköisiä. Voimme kuitenkin vielä vaikuttaa viruksen etenemisvauhtiin. Jos pystymme hidastamaan epidemian leviämistä niin paljon, että hoitopaikat ja hengityslaitteet riittävät kaikille vakavasti sairastuville ja hoitajat jaksavat hoitaa, olemme onnistuneet.

Viruksen leviämistä estää parhaiten juuri ihmiskontaktien välttäminen eli kotiin jääminen. Heti. Aivan niin kuin pätevä pääministerimmekin kertoi.

Kahden viikon kokemuksella voin sanoa, ettei se ole ylivoimaisen vaikeaa. Olen ollut suuren osan tästä ajasta lähes normaalisti töissä. Päivittäinen yhteydenpito pomoon ja työkavereihin on sujunut pikaviesteillä, kuten avokonttorissa muutenkin – ei siellä häiritä toisia huutelemalla ääneen asioita, jotka eivät koske kaikkia. Asiakkaisiin olen ollut yhteydessä pääasiassa sähköpostitse. 

Suunnittelukokous, joka olisi tavallisesti pidetty toimistolla, hoidettiin videoneuvotteluna Googlen ilmaisella tekniikalla. Myös tiedonhankintaan liittyvät tapaamiset olen siirtänyt puhelimitse tai videolla tapahtuviksi. Toistaiseksi en ole joutunut lykkäämään tai peruuttamaan koronaviruksen takia yhtään työasiaa.

Kotona on minusta mukavampaa työskennellä kuin toimistolla. Puhelujen aikana ei tarvitse siirtyä ankeaan puhelinkoppiin, vaan soitot voi hoitaa vaikka olohuoneessa, jos haluaa. Kannettavan tietokoneen kanssa voi liikkua päivän mittaan huoneesta toiseen, ja mikrotauolla voi laittaa pesukoneen pyörimään. Juuri nyt tauko-ohjelmana on kissavieraan silitys.

Ainoa esiin tullut ongelma on liittynyt nettiyhteyteen. Nähtävästi moni muukin on viime päivinä jo siirtynyt etätyöhön. Lisääntynyt käyttö kuormittanee tietoverkkoja niin, että laajakaista on ajoittain ollut tavallista kapeampi. Kaiken olen kuitenkin saanut hoidetuksi ajallaan.

Kerrankin saa kotoilla oikein luvan kanssa, eikä tarvitse kantaa syyllisyyttä passiivisuudesta.

En ole hamstrannut ruokatarvikkeita, vessapaperia tai mitään muutakaan. Olen tottunut pitämään kotona hyvät kuivatarvike- ja säilykevarastot, ja pakastimesta löytyy aina muutamaksi päiväksi syötävää. Kipu- ja muita lääkkeitä riittää vähintään kuukauden tarpeiksi.

Vielä toissa viikolla tilasin ruokatäydennykset verkkokaupasta kotiinkuljetuksena, mutta viime torstaina se ei enää onnistunut. Ilmeisesti verkkokauppa-alusta oli kaatunut. Niinpä rikoin viikonloppuna omatekoista karanteeniani kauppareissun verran. Muistin turvavälin muihin asiakkaisiin enkä kaivellut nenää ennen kuin kotona. Minkäänlaista paniikkia en huomannut itselläni enkä muilla. Kauppa oli jopa hiljainen.

Käytänkö käsidesiä ja hengityssuojainta? Olenko desinfioinut kodin ovenkahvat ja pinnat? No en tosiaan. Niin pitkälle ei mielestäni ole tarvetta mennä. Pesen käsiäni saippualla. Poistun kotoa vain pakon edessä, ja flunssaisena pysyin täysin kotona. Nämä ovat ne olennaiset. 

Kotikissalle tämä on helppoa ja jopa nautinnollista. Kerrankin saa kotoilla oikein luvan kanssa, eikä tarvitse kantaa syyllisyyttä passiivisuudesta.

Ahdistun helposti massatapahtumissa, kuten messuilla. Minulla ei ole varattuna yhtään teatteri- tai konserttilippua enkä muutenkaan käy missään, joten en joudu luopumaan mistään. Ainoastaan kevään ja alkukesän matkojen kohtalo hieman kirpaisee. Pelargonipäivilläkin olisin saattanut poiketa, mutta siinä kaikki.

Pääsenkö juhannusviikolla suunnitellulle  Hurtigruten-reissulle? Se selviää vasta myöhemmin.

Meillä on ollut suunnitteilla matka Toscanaan, Pohjois-Italiaan, toukokuun lopulla. Lentoliput ovat Bolognaan. Pidän selvänä, ettei tämä matka toteudu. Finnair ei kuitenkaan ole vielä perunut lentojamme emmekä ole siirtäneet niitä myöhemmäksi. Sen aika on sitten, kun sen aika on.

Norja sulki rajansa juuri, kun kirjoitin tätä. Pääsenkö juhannusviikolla suunnitellulle  Hurtigruten-reissulle? Se selviää vasta myöhemmin. Vaikka Suomen, Ruotsin ja Norjan rajat olisivat auki, pitäisi myös SAS:n lentää kaikki matkasuunnitelmaani kuuluvat reitit. Lentoyhtiö on kuitenkin supistamassa toimintaansa, eikä ole tietoa, milloin se palautuu normaaliksi. Hurtigruten tarjosi mahdollisuutta siirtää matka myöhemmäksi, mutta en halua mennä enää syksyllä, kun illat ovat pimeitä. Ideana oli nimenomaan nähdä Lofootit keskellä yötä. En vielä tiedä, miten toimin, mutta ei minun tarvitsekaan tietää. 

Karanteenini aikana olen levännyt, tehnyt töitä, blogannut, vaihtanut huonekasvien mullat sekä katsonut hieman Netflixiä ja Yle Areenaa. Olen myös viimeistellyt elokuussa aloittamani neuletyön. Lukemattomia lehtiä on odottamassa vino pino, valokuvakirja viime vuoden kulusta on aivan alkutekijöissään ja kaapeissa riittäisi aina mieluisaa järjesteltävää. Voisin koota vaikka vaatekapselit koko loppuvuodeksi. 900 grammaa lankaa odottaa puikoille pääsyä. Tekemättömässä palapelissä on tuhat palaa.

Toisaalta miksi tekisin kaiken tuon nyt, kun en ole tähän astikaan ehtinyt? En näe syytä hötkyillä. Vietän kissanpäiviä niin kauan kuin niitä riittää. 

---

Päivän kuvat: Kissavieraani Lilith Serafina Silmarillion Hiisku, tuttavallisemmin Lilli.

Olipa kerran nuoripari. He olivat kokeneet myös niukkoja aikoja ja penninvenyttäminen oli heille tuttua. Toimeentulotuen varassakin oli oltu. Nyt kummallakin oli loppututkinto ja vakituinen työpaikka. Alle 30-vuotiaina heidän yhteenlasketut tulonsa olivat paremmat kuin heidän vanhempiensa. Lisäksi heillä oli hieman perittyä, sijoitettua omaisuutta sekä osakeoptioita.

Olisi luullut, että he olisivat minkä tahansa pankin ihanneasiakkaita, joiden palkkatileistä ja asuntolainaroposista kilpailtaisiin. Mutta ei se mennyt niin.

Nuoret aloittivat ASP-säästämisen tytön palkkapankkiin, koska se oli käytännöllisintä. Pojan palkka meni eri pankkiin, mutta hän maksoi asuntosäästötilille kuukausittain saman erän kuin tyttökin. Sitten he alkoivat huvikseen seurata asuntomarkkinoita.

Etenkin poikaa kiinnostivat asunnot myös sijoituksena. Hän pohti, millaisesta talosta asunto kannattaisi hankkia, vertaili hintoja, tutki myynti-ilmoituksia ja käveli katselemassa taloja. Yhdessä he alkoivat käydä asuntonäytöissä. Heille alkoi hahmottua, millaisia taloja ja asuntoja heidän kotikaupungissaan on, ja heille kehittyi käsitys unelmakodistaan.

Nuoripari ei unelmoinut omakotitalosta, kahdesta autosta ja kultaisesta noutajasta. Heidän elämäntapansa oli autoton, mutta liikkuva ja ehdottomasti urbaani.

Sitten heidän unelmakotinsa tuli myyntiin.

Se oli kulmahuoneisto 1930-luvulla valmistuneen kerrostalon ylimmässä kerroksessa nuorten aikuisten suosimassa kaupunginosassa. Siellä oli lautalattiat ja leveät ikkunalaudat sekä vasta remontoitu kylpyhuone. Olisin itsekin halunnut asua juuri sellaisessa kolmikymppisenä.

Poika ja tyttö aloittivat kumpikin lainaneuvottelut omassa pankissaan. Pojan pankissa mukava nainen myhähteli hyväksyvästi, kun kuuli, että poika kuuluu Insinööriliittoon. Lainatarjous oli edullinen ja pojan annettiin ymmärtää, että kaikki järjestyy. Hän voisi huoletta tehdä tarjouksen asunnosta.

Myyjä hyväksyi alustavasti nuorten tarjouksen. Vasta tässä vaiheessa tytön pankin virkailija tavoitti tytön puhelimeen. Ja se olikin melkoinen puhelu.

Tyttö sai elämänsä läksytyksen. Pankin täti lähti siitä olettamuksesta, että tyttö oli säästänyt asuntoa varten yksin, mutta oli nyt antamassa pojalle puolet asunnosta ilmaiseksi. Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta nainen ei antanut tytölle suunvuoroa. Asia olisi myös näkynyt tiliotteelta, mutta mitäpä sitä hyviä ennakkoluuloja tosiasioilla pilaamaan.

Naisen mielestä tytön ei  ylipäätään kannattanut hankkia isoa kaksiota (yhtiöjärjestyksessä kolmio) keskusta-alueelta, koska hän perustaisi pian perheen ja kämppä jäisi pieneksi. Ja lisäksi hän tiesi, että rakkauteen tulisi ryppyjä, joten kohta tyttö menettäisi puolet säästöistään pojalle, kun omaisuus jaettaisiin erossa omistusoikeuksien mukaisesti 50/50. 

Melkoinen ennustajaeukko!

Nuoret olivat olleet sopuisasti yhdessä jo yli kymmenen vuotta, joten suhdetta voinee pitää vakaana. Tarina ei kerro, onko heillä perheenlisäys mielessä, mutta mitä sitten, vaikka olisikin. Eivät kaikki muuta siinä tilanteessa lähiöön tai ympäryskuntiin. Jopa Helsingin Kalliossa lapsiluku alkoi Helsingin Sanomien tietojen mukaan kohota jo vuonna 2011, eikä hintojen nousukaan ole karkottanut lapsiperheitä sieltä.

Pankkivirkailija kuvitteli varmasti puolustavansa naisen oikeuksia. En minäkään olisi neuvonut tyttöä ostamaan asuntoa puoliksi, jos hän olisi ainoa, joka siihen sijoittaa rahaa. Sehän olisi todella tyhmää. Mutta kun nyt ei ollut sellainen tilanne.

Virkailija ei tiennyt nuorten omistuksista tai osakeoptioista, koska niitä hoitaa toinen taho, eikä hän kysynyt niistä. Hän halusi mieluummin säilyttää käsityksensä kahdesta tyhjätaskusta, jotka ovat matkalla kohti tuhoa, elleivät säästä kahta vuotta ASP-tilille.

Hän ei ollut valmis ottamaan selvää tosiasioista vaan totesi suoralta kädeltä, ettei pankki anna lainatarjousta.

Pankki menetti hyvän asiakkaan. Nuoripari purki ASP-sopimuksensa ja siirsi kaikki päivittäiset raha-asiansa pojan pankkiin.

Tarina on tosi.

--

Päivän kuva: Rakennustyömaa Turussa Eerikinkadun puutalojen tontilla. Okranvärinen rakennus on tehty puretun puutalon paikalle betonista niin, että sen kadunpuoleinen julkisivu on samanlainen kuin puretun talon. Pihan puolelta näkymä on erilainen.

Olen päättänyt, että amaryllikset eivät ole joulukukkia vaan talvikukkia. Tarkemmin sanoen keskitalven kukkia.

Siitähän on vain muutama vuosi, kun jouluvalot olivat kaikkien mielestä vain ja ainoastaan jouluvaloja. Niille naureskeltiin, jotka ripustivat valosarjat pihapuihin jo marraskuussa. Nyt puhutaan kaamosvaloista tai talvivaloista, ja on itsestään selvää, että niillä valaistaan pimeitä iltoja joulun molemmin puolin.

Ritarinkukat, amaryllikset tai oikeammin hippeastrumit ansaitsevat saman. Ne ovat upeimpia kukkia, mitä keskitalvella voi kasvattaa, ja on tylsää, jos niiden kausi kestää vain muutaman päivän. Ansaitsemme pidemmän amarylliskauden! Se voi vallan hyvin alkaa marraskuusta ja päättyä vasta pääsiäiseen.

Onneksi mikään ei estä pidentämästä amarylliskautta oman käden oikeudella. Sipulit voi olla parasta ostaa syksyllä, kun niitä helpoimmin saatavissa. Niitä voi kuitenkin pitää pimeässä ja viileässä valitsemansa ajan ja hyötää erissä niin, että saa pitkän kukkivan kauden.

Ulkomailta tilaamalla sipuleja saa tälläkin hetkellä, ilmeisesti sillä ajatuksella, että ne kukitettaisiin keväällä tai kesällä ulkona. Joissakin myymälöissä otetaan jo vastaan varauksia ensi syksyksi. En ole varannut enkä tilannut, mutta jonakin vuonna saatan tehdä senkin.

Luulin, että amarylliksiä on vain joulunpunaisia, valkoisia, raidallisia ja vaaleanpunaisia. Silmäni aukesivat pari vuotta sitten Chelsea Flower Showssa Lontoossa, jossa näin koko joukon ennennäkemättömiä ritarinkukkia. Ymmärsin, ettei mahdollisimman iso ja pörheä kukkapallo sittenkään ehkä ole se juttu.

Hippeastrumeja tuskin on yhtä monia lajikkeita kuin orkideoja, mutta ajatus on ihan sama: on erikseen kaupallisia tarkoituksia varten kehitetyt turbolajikkeet ja erikseen pienemmät ja mahdollisesti myös aidommat, herkemmät ja kauniimmat kasvit.  Eivätkä kaikki tavallisesta joulukukasta poikkeavat edes ole pienempiä, vaan erilaisia.

Jos haluat kokeilla jotakin uutta, valitse ensi syksynä hämähäkkiamaryllis eli cybister-lajike. Cybisterejä kasvaa luonnonvaraisina Etelä-Amerikassa, ja niistä on risteytetty kaupallisia lajikkeita Yhdysvalloissa 1960-luvulta saakka. Niiden terälehdet ovat kapeita ja jopa nauhamaisia, ja kukat ovat harvoin yksivärisiä.

Ensimmäinen cybisterini on Bogota, jonka kukan alemmat terälehdet ovat väriltään muita vaaleammat. Bogota ei ole erityisen silmiinpistävän erilainen amaryllis, mutta hyvä alku.

Cybisterit eivät kuulemma tarvitse lepokautta, vaan niitä voi pitää ikkunalla kautta vuoden, ja ne kukkivat kun kukkivat. Tavalliset jouluamarylliksethän pitää pakottaa lepoon ja pitää viileässä ja pimeässä vähintään pari kuukautta, jotta ne kehittävät uudet kukkavanat.

Amaryllikset jaetaan kolmeen kokoluokkaan. Minulla on aikaisemmin ollut vain jättikokoisia. Nyt löysin aatonaattona puutarhamyymälän alennuskorista surkean pienen näköisiä sipuleita, jotka pelastin säälistä parilla eurolla ostoskoriin. Niistä kehittyi Hippeastrum Christmas Star ja Hippeastrum Top Choice.

Molemmat ovat punaisia ja saman kokoisia, mutta Christmas Starin keskusta on valkoinen ja Top Choicen tummanpunainen. Kumpaankin kehittyi kaksi kukkavanaa. Etenkin Top Choicen kukinta on erittäin runsas.

Kun vähän tutkin asiaa netistä, minulle selvisi, etteivät nämä pikkuruisina pitämäni amaryllikset suinkaan kuulu pienimpiin lajikkeisiin vaan keskikokoisiin. Vieläkin pienempiä on vaikka kuinka. Pienikukkaisimpia kutsutaan kolibriamarylliksiksi. Muuta en sitten niistä osaakaan sanoa – vielä.

Minusta tuntuu, että olen saanut hippeastrumkärpäsen pureman.

--

Päivän kuvat: Hippeastrum Bogota, H. Top Choice ja H. Christmas Star.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016