Kirjoitukset avainsanalla tätä mieltä

Olen päättänyt, että amaryllikset eivät ole joulukukkia vaan talvikukkia. Tarkemmin sanoen keskitalven kukkia.

Siitähän on vain muutama vuosi, kun jouluvalot olivat kaikkien mielestä vain ja ainoastaan jouluvaloja. Niille naureskeltiin, jotka ripustivat valosarjat pihapuihin jo marraskuussa. Nyt puhutaan kaamosvaloista tai talvivaloista, ja on itsestään selvää, että niillä valaistaan pimeitä iltoja joulun molemmin puolin.

Ritarinkukat, amaryllikset tai oikeammin hippeastrumit ansaitsevat saman. Ne ovat upeimpia kukkia, mitä keskitalvella voi kasvattaa, ja on tylsää, jos niiden kausi kestää vain muutaman päivän. Ansaitsemme pidemmän amarylliskauden! Se voi vallan hyvin alkaa marraskuusta ja päättyä vasta pääsiäiseen.

Onneksi mikään ei estä pidentämästä amarylliskautta oman käden oikeudella. Sipulit voi olla parasta ostaa syksyllä, kun niitä helpoimmin saatavissa. Niitä voi kuitenkin pitää pimeässä ja viileässä valitsemansa ajan ja hyötää erissä niin, että saa pitkän kukkivan kauden.

Ulkomailta tilaamalla sipuleja saa tälläkin hetkellä, ilmeisesti sillä ajatuksella, että ne kukitettaisiin keväällä tai kesällä ulkona. Joissakin myymälöissä otetaan jo vastaan varauksia ensi syksyksi. En ole varannut enkä tilannut, mutta jonakin vuonna saatan tehdä senkin.

Luulin, että amarylliksiä on vain joulunpunaisia, valkoisia, raidallisia ja vaaleanpunaisia. Silmäni aukesivat pari vuotta sitten Chelsea Flower Showssa Lontoossa, jossa näin koko joukon ennennäkemättömiä ritarinkukkia. Ymmärsin, ettei mahdollisimman iso ja pörheä kukkapallo sittenkään ehkä ole se juttu.

Hippeastrumeja tuskin on yhtä monia lajikkeita kuin orkideoja, mutta ajatus on ihan sama: on erikseen kaupallisia tarkoituksia varten kehitetyt turbolajikkeet ja erikseen pienemmät ja mahdollisesti myös aidommat, herkemmät ja kauniimmat kasvit.  Eivätkä kaikki tavallisesta joulukukasta poikkeavat edes ole pienempiä, vaan erilaisia.

Jos haluat kokeilla jotakin uutta, valitse ensi syksynä hämähäkkiamaryllis eli cybister-lajike. Cybisterejä kasvaa luonnonvaraisina Etelä-Amerikassa, ja niistä on risteytetty kaupallisia lajikkeita Yhdysvalloissa 1960-luvulta saakka. Niiden terälehdet ovat kapeita ja jopa nauhamaisia, ja kukat ovat harvoin yksivärisiä.

Ensimmäinen cybisterini on Bogota, jonka kukan alemmat terälehdet ovat väriltään muita vaaleammat. Bogota ei ole erityisen silmiinpistävän erilainen amaryllis, mutta hyvä alku.

Cybisterit eivät kuulemma tarvitse lepokautta, vaan niitä voi pitää ikkunalla kautta vuoden, ja ne kukkivat kun kukkivat. Tavalliset jouluamarylliksethän pitää pakottaa lepoon ja pitää viileässä ja pimeässä vähintään pari kuukautta, jotta ne kehittävät uudet kukkavanat.

Amaryllikset jaetaan kolmeen kokoluokkaan. Minulla on aikaisemmin ollut vain jättikokoisia. Nyt löysin aatonaattona puutarhamyymälän alennuskorista surkean pienen näköisiä sipuleita, jotka pelastin säälistä parilla eurolla ostoskoriin. Niistä kehittyi Hippeastrum Christmas Star ja Hippeastrum Top Choice.

Molemmat ovat punaisia ja saman kokoisia, mutta Christmas Starin keskusta on valkoinen ja Top Choicen tummanpunainen. Kumpaankin kehittyi kaksi kukkavanaa. Etenkin Top Choicen kukinta on erittäin runsas.

Kun vähän tutkin asiaa netistä, minulle selvisi, etteivät nämä pikkuruisina pitämäni amaryllikset suinkaan kuulu pienimpiin lajikkeisiin vaan keskikokoisiin. Vieläkin pienempiä on vaikka kuinka. Pienikukkaisimpia kutsutaan kolibriamarylliksiksi. Muuta en sitten niistä osaakaan sanoa – vielä.

Minusta tuntuu, että olen saanut hippeastrumkärpäsen pureman.

--

Päivän kuvat: Hippeastrum Bogota, H. Top Choice ja H. Christmas Star.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun lapsena koetin kuvitella, millainen elämä minulle tulisi, tutkin lehtien syntymäpäivähaastatteluja. Mistä muut olivat unelmoineet, millaisia valintoja he olivat tehneet ja mitä niistä oli seurannut? Mitä sellaista itse voisin tehdä, joka painettaisiin lehteen? Millaisia viisauksia silloin jakelisin nuoremmille?

Huomasin nopeasti, että minulta puuttui jotakin olennaista. Valtaosa 1960-luvulla paikallis- ja aluelehtiin haastatelluista päivänsankareista oli miehiä. Minulla oli munien sijasta munasarjat, joten minusta ei voinut tulla paikallista merkkihenkilöä. Oli tähdättävä korkeammalle.

Esikuvani oli ruotsalaisen hyvinvointivaltion perustajiin kuulunut Alva Myrdal. Hän oli diplomaatti, poliitikko ja kirjailija, joka toimi muun muassa YK:n korkeissa tehtävissä ja ministerinä, joten hänen nimensä mainittiin usein radiouutisissa.

Olin 12-vuotias, kun Myrdal sai Nobelin rauhanpalkinnon työstään aseistariisunnan hyväksi. Ymmärsin jo tuolloin, etten välttämättä yltäisi samaan. Olisin kuitenkin ollut todella yllättynyt, jos minulle olisi kerrottu, että yksi tärkeimmistä saavutuksistani tulisi olemaan maailmanrauhan edistämisen sijasta työ Rauhan perheen hyvinvoinnin puolesta.

Perhe ei ylipäätään kuulunut haaveisiini tai suunnitelmiini. Julistin, etten menisi koskaan naimisiin enkä varsinkaan laittaisi lapsia. Todellisuudessa olen saanut viettää häitä kahdesti. Olen rakastanut ja tullut rakastetuksi tavalla, josta en lapsena osannut haaveilla. Uskoin silloin, ettei avioliitto olisi juuri muuta kuin naisen orjuuttamisen yleisin muoto, ja siksi siitä olisi parasta pysyä kaukana. En vielä tiennyt, miten rakkaus valaisee ja lämmittää, ja miten vahvan perustan parisuhde voi antaa olemiselle ja tekemiselle.

Moni hyvä ammattivaihtoehto karsiutui pois rajoittavien uskomusteni takia.

Minulle tyypillinen tapa tehdä valintoja on poissulkeminen. Tiedän, mitä en ainakaan halua. Kun karsin pois myös lievemmin epämiellyttävät vaihtoehdot, jäljelle ei yleensä jää kovin paljon. Valitettavasti näkökenttäni oli 15-vuotiaana, lukiovalintoja tehdessä, kapeimmillaan ja tulevaisuus paksun sumun peitossa. Moni hyvä ammattivaihtoehto karsiutui pois rajoittavien uskomusteni takia.

Minusta ei tullut psykoterapeuttia, proviisoria, työmarkkinajuristia eikä mikrobiologia. Sinne meni luonnontieteiden Nobel. Olin pannut kaiken yhden kortin varaan, joten pääsin valitsemaan vain aloista, jotka hyödyntävät kielellistä lahjakkuutta. Kun Taavi-setä kysyi ylioppilasjuhlissani, minkä alan olen valinnut ja miten korkealle aion tähdätä, kerroin, että minusta tulee aikakauslehden päätoimittaja.

Pääsin kuin pääsinkin alalle ja etenin muutamassa vuodessa ison viikkolehden toimituspäälliköksi. Oli vain ajan kysymys, milloin joku tarjoaisi päätoimittajan paikkaa tai hakisin sellaista itse. Kunnianhimostani huolimatta käsitin, että tehtävä ylittäisi voimavarani. En nauttinut ollenkaan vallasta, joten en tarvinnut sitä lisää. Lisäksi minun oli vaikea luottaa muihin ja hermoilin, saavatko he työnsä tehdyiksi. Stressaannuin ja melkein paloin loppuun. Tiesin, että minusta tulisi onneton, jos saavuttaisin tuon puolihuolimattomasti ilmaan heittämäni tavoitteen.

Tervemenoa suuri journalistipalkinto! Päätin luopua urahaaveista ja tehdä jotakin aivan muuta. Vaihdoin siviilisäätyä, paikkakuntaa, työpaikkaa sekä hiusten väriä ja ryhdyin uusperheen äidiksi. Helppoa se ei ollut, rakennetaanhan uusperheet usein raunioille, jotka vielä savuavat. Minulle tilanne kuitenkin sopi: sain hyödyntää kaikkea, mitä olin siihen mennessä oppinut ja lisäksi opin paljon uutta. Bonustyttärestä kasvoi fiksu, kiva, energinen ja tasapainoinen nuori aikuinen, josta olen hyvin ylpeä. Paras valinta ikinä.

Miehen ja tyttären kylkiäisenä  sain anopin. Huolehdin, että hän sai hoitoa muistisairauteensa, toimin palkkatyön ohella omaishoitajana ja lopulta istuin hänen kuolinvuoteensa ääressä. Sitä on moni ihmetellyt, mutta itse koin, että olen vain harvoin ollut oikeammassa paikassa. 

Valitan usein rahanpuutetta, mutta silti olen perheen pankki, jolla on aina rahaa.

Taloudellinen itsenäisyys oli minulle lapsesta saakka tärkeää. Valitsin tietoisesti ammatikseni tasapainoalan, jossa työskentelee yhtä paljon miehiä ja naisia, koska halusin saman palkan kuin miehillä. En ikinä olisi uskaltanut jättäytyä miehen elätettäväksi, ja ajattelin, että minun pitäisi pystyä elättämään myös lapsi kokonaan yksin, jos tulisin äidiksi. Parempi elättää kuin olla elätettävänä. Olenkin ollut molemmissa avioliitoissani enemmän ansaitseva osapuoli.

Valitan usein rahanpuutetta, mutta silti olen perheen pankki, jolla on aina rahaa. Minulta voi saada stipendin tai lainaa autokorjaamon laskuun tai vuokravakuutta varten. Viimeksi lainasin rahaa ensiasunnon käsirahaan. Tunsin sillä hetkellä syvää tyytyväisyyttä.

Tärkein unelmani on ollut oma koti. Olen maalaistyttö, mutta olen silti aina halunnut asua reilusti maanpinnan yläpuolella. Penthouse New Yorkissa olisi ihanne, mutta käytännössä pienikin kerrostaloasunto riittäisi, kunhan sieltä olisi kävelymatka kauppatorille. Tunsin tehneeni oikean ammatinvalinnan, kun opiskelijana laskin, että toimittajan palkalla olisi mahdollista hankkia esimerkiksi yksiö Tammerkosken rannalta.

Helsingissä jämähdin kuitenkin 40 neliön kaksioon Kannelmäessä. Olisi sittenkin tarvittu rikas mies rinnalle, jos olisin halunnut toteuttaa asumisen unelmani siellä. Muutto Turkuun tarjosi ratkaisun. Täällä asuntojen hinnat ovat noin puolet Helsingin hinnoista, joten keskituloinenkin pystyy asumaan keskustassa. Minulla tosiaan on kävelymatka kauppatorille, ja kotini ikkunoista näkyivät vielä hetki sitten neljän kirkon ristit. Tuomiokirkko ei kuitenkaan enää näy, kun eteen rakennettiin uusi kerrostalo. Uskon ja toivon, että saan asua tässä lopun ikääni.

Norjan vuonot, täältä tullaan, kunhan kesä koittaa!

Näin on oikein hyvä. Koen, että tärkeimmät toiveeni ovat toteutuneet, ja lisäksi olen saanut monenlaista bonusta. Syntymäpäivähaastatteluani ei paineta lehteen, mutta blogin julkaiseminen sopiikin omaehtoiselle luonteenlaadulleni paremmin. Pääsen itse päsmäröimään rivien välejäkin.

Lapsena en osannut kuvitella elämää keski-ikää edemmäs, eikä minulla ollut vanhuutta koskevia haaveita. Luultavasti ajattelin pääseväni terveenä eläkkeelle ja puuhastelevani tyytyväisenä kukkien parissa, kuten mummini ja pappani näyttivät tekevän. Pidin selvänä, että elän yli satavuotiaaksi, kuten hekin.

Elämäni suurin pettymys on tainnut olla juuri se, mistä Tietyssä iässä -blogi kertoo. Minut on veistetty heikommasta puusta kuin luulin. Sairastuin kroonisesti jo 10 vuotta ennen eläkeikää, enkä pysty enää kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ehdin patikoida Yorkshiren nummilla vain pari kertaa, ja Hongkong jäi kokonaan näkemättä. Mutta Norjan vuonot, täältä tullaan, kunhan kesä koittaa! Hurtigruten-aluksen kyydissä ei tarvitse rasittaa jänteitään. Riittää, kun seisoo kannella ja katselee maisemaa.

---

Päivän kuva: Täytyy olla sunnuntai, koska hiukseni ovat vielä puhtaat, ja nähtävästi on käyty marjastamassa. Kädessäni on peltimukillinen kanttarelleja, jotka on todennäköisesti poiminut joku muu. Olin nirso pienestä pitäen enkä syönyt sieniä. Ensimmäisen itsenäisen päätökseni tein alle kouluikäisenä, kun kieltäydyin juomasta maitoa, vaikka elimme sentään maitotilalla. En juo sitä vieläkään. Kuvan otti tätini Pirkko Mauriala.

Kommentit (6)

Eppu
1/6 | 

Hurtigruten on kiinnostava elämys. Rauhaa ja merta. Toivotan sinulle hyvää merimatkaa, Maija ❤️.

Maija
Liittynyt15.10.2015
3/6 | 

Eppu kirjoitti:
Hurtigruten on kiinnostava elämys. Rauhaa ja merta. Toivotan sinulle hyvää merimatkaa, Maija ❤️.

Kiitos Eppu! Menen vasta juhannusviikolla, koska haluan kokea yöttömän yön Lofooteilla. Matkakertomus ilmestynee täällä aikanaan :)

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/6 | 

Tupsu kirjoitti:
Tapasi kirjoittaa on niin ihailtavan sujuvaa. Ihan kuin kirjaa lukisi. Kiitos.

Kiitos kehuista! :)

Ulla-Maija
5/6 | 

Ihana teksti, Maija! Ihan sinua: kuulin sinun äänesi. Täydesti eletyt 60 vuotta. Onnea myös eteenpäin!

Maija
Liittynyt15.10.2015
6/6 | 

Ulla-Maija kirjoitti:
Ihana teksti, Maija! Ihan sinua: kuulin sinun äänesi. Täydesti eletyt 60 vuotta. Onnea myös eteenpäin!

Mihinkäs minä äänestäni pääsisin :D Sain niin hyvän 60 vuotta sitten, ettei ole tarvinnut väkisin vaihtaa.  Kiitos onnitteluista!

Tietyssä iässä nainen voi jo päättää itse, minkä verran viettää joulua ja millä tavoin sen tekee. Jos joulunaika tuntuu kestävän liian pitkään tai ajatuskin lanttulaatikosta ahdistaa, suosittelen seuraavaa:

1. Säästä jouluruuat jouluun.

Kinkkua ei ole ihan pakko paistaa pikkujouluksi. Possua voi pursuta jouluna jo korvistakin, jos sitä on syönyt koko adventtiajan. Kun jouluruuat valmistaa vasta jouluaaton aterialle, ne tulevat helposti syödyiksi ennen välipäiviä. Kahdelle hengelle ei myöskään tarvitse hankkia seitsemän kilon kinkkua.

2. Tee perinneruokaa vain tarvittava määrä.

Meidän taloudessa voi huoletta valmistaa jouluksi kaksinkertaiset annokset porkkana- ja lanttulaatikkoa. Tiedän, että ne syödään loppuun. Mutta jos aiempi kokemus on se, että jouluruokia pyörii vielä pääsiäisenäkin pakastimessa, paras ratkaisu on rajoittaa valmistusmääriä. Laatikoita on mahdollista tehdä myös puoliannoksina, jolloin ne voi lykätä vaikka kaikki kerralla uuniin.

3.  Laita muun maan jouluateria.

Jos suomalainen joulueines kyllästyttää, muissa kulttuureissa riittää valinnanvaraa. Miten olisi kalkkuna tai jouluhanhi? Lintujen lisäkkeet tietenkin poikkeavat laatikkolinjasta. Meidän joulupöytään on jäänyt kalkkuna-aterioista vakioksi raikas appelsiini-puolukkasalaatti, jota tarjoan myös kinkun kanssa. 

4. Pidä radio ja televisio kiinni.

Joululaulut voivat ärsyttää ja kyllästyttää. En osaa sanoa, miten paljon ne soivat joukkotiedotusvälineissä, koska kuuntelen radiosta vain aamu-uutiset ja telkkarista katson tuskin muuta kuin Midsomerin murhat. Tiedän, että heliseviltä kulkusilta voi halutessaan välttyä lähes täysin. Minusta se on ikävää, koska tykkään joululauluista. Last Christmasiakaan en ole vielä kuullut kuin minuutin pätkän tänä vuonna.

5. Tilaa ruokaostokset kotiinkuljetuksena.

Marraskuun alun jälkeen en ole kertaakaan tehnyt viikko-ostoksia tavalliseen tapaan ruokakaupan käytävillä harhaillen, koska minulla ei ole ollut siihen aikaa eikä voimia, ja autokin on ollut telakalla. Tilaamalla supermarketin verkkokaupasta kotiinkuljetuksen olen välttynyt myös ruuhkilta ja taustamusiikilta. En myöskään ole voinut ärsyyntyä ruokakauppojen mahdollisista joulusuklaavuorista ja vastaavista, koska en ole nähnyt niitä.

6. Hanki lahjat netistä tai pitkin vuotta.

Jos kauppojen jouluryysis nostaa verenpainetta, voi lahjat hankkia vähitellen pitkin vuotta tai käyttää tähänkin verkkokauppoja.

7. Matkusta jouluksi ulkomaille.

Olen viettänyt muutamia jouluja Espanjan aurinkorannikolla ilman jouluvalmisteluja ja -kiireitä. Jouluvaloja ei voi siellä välttää, mutta muuten juuri mikään ei muistuta joulusta. Jouluaterialla olen nauttinut tapaksia appelsiinipuun alla. Ei siinä juuri joulutunnelma kohoa, mutta muuten on mukavaa. 

 

Jos kuitenkin jouluvalitus on mieluisa tapa eikä todellinen ongelma, siitä kannattaa ottaa ilo irti ja kieriskellä kuin Jukolan veljekset tuvan pahnoilla.

--

Päivän kuvat: Sininen hyasintti.

 

Kommentit (0)

Viime päivinä on taas syyllistetty kuluttajia siitä, että nämä hankkivat ostoshuumassa turhia tavaroita. Moni on kiillottanut sädekehäänsä toteamalla, ettei todellakaan ostanut mitään mustana perjantaina, kybermaanantaista puhumattakaan. Pari viimeaikaista tapahtumaa on saanut minut kyseenalaistamaan tätä ajattelua. Onkohan tarpeettomia tavaroita ja ostoskiimaa olemassakaan?

Kollegojen kesken piti tuoda pikkujouluun kierrätyslahja eli käytetty tavara, jota ei itse enää tarvitse, mutta josta vielä olisi iloa vastaanottajalle. Meitä oli siinä koko pöydällinen eläkeikää lähestyviä naisia, jolla oli ollut vaikeuksia löytää taloudestaan yhtään esinettä, joka täyttäisi vaatimukset. Kaikki vanha tavara oli joko yhä omassa käytössä eli tarpeellista tai niin rakasta tai niin kulunutta, ettei sitä tuntunut hyvältä kääriä lahjapaperiin.

Yli puolet porukasta sai paketeistaan kirjan. Olin itsekin katsellut kirjahyllyäni sillä silmällä. En kuitenkaan pystynyt luopumaan anopin Successful Entertaining -kirjasta, vaikka se olisi varmasti tuottanut iloa saajalle. Minulla on takavuosien karsinnan jälkeen jäljellä vain kirjoja, jotka aion lukea (uudestaan), paitsi pari uudehkoa pokkaria. Sitä paitsi ajattelin, että kirjalahja olisi kirjoittajille liian ilmeinen valinta.

Mistäpä sitä tietää, mikä lopulta on tarpeetonta?

Availin kaappien ovia ja mittailin tavarakokoelmiani. Minulla on tarpeettoman monta lautasta ja juomalasia, mutta kerääkö joku oikeasti eriparisia astioita? Kolhiintuneita Savonia-aterimiakin löytyisi. Juustohöyliä on kaksi, paketoisinko toisen? Kakkuvuokia on tarpeettoman monta vähäiseen käyttöön nähden, mutta kai niitä on kaikilla muillakin. Ja voihan olla, että sitten eläkkeellä innostun paistamaan tiikerikakkuja.

Eniten minulla on pieneksi jääneitä vaatteita. Nuorempi sukupolvi ilahtuu vetäessään rupuisista pahvilaatikoista esiin merinomekkoja ja kasmirpaitoja kuin sadun ehtymättömistä satulalaukuista. Ne näyttävät hänen yllään paljon paremmilta kuin minun päälläni, ja moni on kysynyt häneltä, mistä sellaisia saa, mikä tuottaa minulle paljon mielihyvää. Olisi kuitenkin iso riski, ettei koko olisi satunnaiselle vastaanottajalle sopiva. Mieluummin pidän vaatteet myynti- ja lahjoitusreservinä.

Ainoa aito 1990-luvun iltalaukkuni oli jo päätymässä pakettiin, kun tartuin vielä viimeiseen oljenkorteen ja kysyin puolisolta, löytyisikö hänen kätköistään jotakin sopivaa. Hän tarvitsi vain muutaman minuutin paikallistaakseen täydellisen pikkujoululahjan: 1980-luvun rannekellon, jossa on punainen kellotaulu ja hihna. Kellotaulun keskellä oli vieläpä pientä glitteriä. Oikein tyylipuhdas ja hauska esine, joka sopi sekä miehelle että naiselle. Siihen hetkeen asti se oli tarpeeton tavara, mutta eipä ollut enää.

En mielestäni ole paha hamsteri, mutta käytän kankaisia lahjanauhoja joka joulu uudestaan. Olen myös luopunut kertakäyttöisistä pakasterasioista ja hankkinut noin kuutiometrin verran kestäviä muovirasioita. Uudelleen käyttäminen on ekologista, mutta edellyttää tavaroiden varastointia. Ja mistäpä sitä tietää, mikä lopulta on tarpeetonta. Luulen, että aika moni konmaritus on kilpistynyt tähän kysymykseen.

Eikö ole ylimielistä ajatella, että minun roskani olisi jonkun toisen aarre?

Entä ostoshuuma sitten? Onko tuttua?

Aika lähellä sitä kieltämättä olin viime viikolla Kampin Mujissa. Ex-mieheni oli niin suuri Japanin ystävä, että avioliittomme päättyi siihen – hän löysi sieltä uuden suunnan elämälleen. Olen sulkenut japanilaisen kulttuurin ja estetiikan mielestäni noin 30 vuoden ajaksi, mutta Mujissa tuntui oudosti kotoisalta. Olisin voinut ostaa melkein kaiken.

OIen kuullut yllättävän monia happamia kommentteja Mujista. Se on sellainen aikuisten Glitter. Ei siellä ole oikeasti paljon mitään. Kuka niitä tavaroita muka tarvitsee? No minä! Minusta on ihanaa, kun tavaroille on paikat, ja Mujissa on paikkoja tavaroille.

Esimerkiksi yöpöytäni on pieni, ja sille kertyy paljon tavaraa lehdistä käsivoiteeseen ja nappikuulokkeisiin. Kun illalla riisun silmälasini, ne liukuvat lehtien välissä tavoittamattomiin. Kun sitten aamulla kopeloin niitä käsiini, ne joko putoavat lattialle tai ainakin saavat sormenjälkiä. Nyt minulla on sänkyni vieressä varta vasten silmälaseille suunniteltu pieni, harmaa kaukalo, jossa lasit säilyvät turvallisesti aamuun. Ei elintärkeä, mutta tarpeellinen esine.

Luulen, että ostoshuuma ja turhat tavarat ovat enimmäkseen jotakin, mitä on muilla, ei niinkään itsellä. Jos on koko elämänsä ajan pystynyt hankkimaan tarvitsemansa, ei ehkä hullaannu kovin helposti ostamisesta, ja sitä on helppo paheksua. Mutta jos on pitkä kokemus vaille jäämisestä, voi tuntua mahtavalta, että kerrankin pystyy ostamaan vaikka useamman kappaleen samaa tavaraa. Kaksi yhden hinnalla!  Eihän sitä koskaan tiedä, toistuuko tilanne enää.

Minun on helpompi ymmärtää tarjoushaukkoja kuin ostamisen paheksujia. En ihmettelisi yhtään, vaikka jäämistöstäni löytyisi läjä käyttämättömiä villakerrastoja. 

Vintiltä ja kellarista löytyy myös tarpeetonta, mutta on vaikea keksiä, kenelle se olisi tarpeellista ja kuka sen vielä haluaisi. Eikö ole ylimielistä ajatella, että minun roskani olisi jonkun toisen aarre? Jonkun alempiarvoisen ehkä?

Maapallo ei kestä tällaista ostamista. Tiedän sen kyllä. Mitä johtopäätöksiä tiedosta pitäisi vetää, onkin jo vaikeampi juttu. Siksi tässäkään tarinassa ei ole kunnollista päätä eikä häntää.

--

Päivän kuvat: Mujin paperikassi kastui marraskuisessa sateessa.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 60. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016