Kirjoitukset avainsanalla tätä mieltä

Minulla tuli äskettäin 20 vuotta täyteen samassa työpaikassa, kuten olen jo tainnut kertoakin. Luvassa oli merkkipäivälahja. Perinteisesti se on ollut matka nimettyyn kohteeseen, mutta se voisi olla muutakin työnantajan valitsemaa. Verottaja nimittäin edellyttää, ettei lahjaa saa valita itse. Voisin kuitenkin antaa pomolle hyviä vinkkejä. Mutta millaisia? Siinäpä pulma.

Ensin luulin, ettei minulta puutu mitään, mutta sitten toiveita alkoikin pulpahdella pintaan. Lahjalistastani tuli niin järkyttävän pitkä, että tuskin kehtaan laittaa sitä tähän. Ehkä luetteloni voi kuitenkin antaa vihjeitä niille, jotka muuten kyselisivät keskustelupalstoilla, mitä äidille, anopille tai tädille voisi hankkia merkkipäivälahjaksi.

Haluan myös kumota sen käsityksen, ettei tietyssä iässä oleva enää voisi tarvita tai toivoa mitään. Minun ikäpolvessani moni on elänyt varsin köyhän lapsuuden, opiskellut käytännössä täysin velaksi ja sen jälkeen maksanut ensiasuntonsa lainasta 12 prosentin korkoa. Jollakulla voi olla kaikkea, mutta itselläni on yhä asunto- ja remonttilainaa.

Jos esimerkiksi koti on laitettu 20-30 vuotta sitten, tekstiilien uusiminen voi olla jo ihan aiheellista. Kaikki kuluu. Uusi kodintekniikka säästää energiaa ja on monasti myös turvallisempaa kuin vanha - tosin järeää Miele-pesukonettani en kyllä konmarita ennen kuin on pakko.

No niin, pulinat pois ja lista esiin!

Jotakin kaunista kotiin?

Pöytälamppu. Tv-tasolla nököttää tällä hetkellä valaisin, joka on oikeastaan joulukoriste. En ole vain viitsinyt viedä sitä pois, kun sen tilalle ei ole parempaakaan. Jokin simppeli design-valaisin olisi mukava.

Muuto Restore -tarjottimia. Nämä tehdään kierrätyshuovasta. Väreistä dusty green, hiekka ja harmaa ovat mieluisimmat. Vanhat korit, joissa pidän posteja ja muita papereita, joutaisivat polttokelpoiseen jätteeseen.

Laatumatto. Viiden pennin Ikean matto huoneiston paraatipaikalla näyttää jo kahden vuoden kulutuksen jälkeen ikälopulta. Iso, kaunis, laadukas matto maksaa maltaita enkä usko, että tulen koskaan hankkineeksi sellaista omalla rahalla.

Uudet verhot. Nykyiset ovat lähes 20 vuotta vanhat eikä niissä vielä ole koinsyömiä reikiä, mutta kaipaan vaihtelua. Lahjakortti Eurokankaaseen ajaisi asian.

Vaihtopäälliset ruokapöydän tuoleihin. Tarkoittaa käytännössä lahjakorttia verhoilijalle, koska vanhoihin tuoleihin ei saa valmiita päällisiä. Koko on ”väärä”.

Jos sittenkin kodintekniikkaa?

Energiaasäästävä ja hiljainen pakastin. Pieni, vapaasti seisova ja hyllyillä varustettu, kiitos. Voisin kärrätä nykyisen sähkösyöpön takaisin kierrätyskeskukseen. (Paitsi että ei kai kukaan saa haluta lahjaksi PAKASTINTA!)

Kirkasvalolamppu. Pienehkö malli, jonka voisi jättää pöydälle päivän ajaksi eli mielellään himmennettävä.

Ilmastointilaite. Itse en oikeasti halua tätä, koska en usko, että sen asentaminen onnistuisi siististi, mutta olen varma, että härveli olisi mukana monen muun lahjalistalla heti siellä timanttitiaaran jälkeen. Auringonsuojapinnoite etelän ja lännen puoleisiin ikkunoihin olisi ihan jees minullekin.

Robotti-imuri. Tiedätte kyllä, miksi.

Monitoimikone. Edellinen monitoimikone hajosi viitisen vuotta sitten, ja luulin pärjääväni jatkossa sauvasekoittimella. Kalan hienontaminen mureketta varten on sillä aika hankalaa. Ei minulla kyllä ole blenderiäkään.

Kun nyt tuli puheeksi, niin stereoni hajosivat yli 10 vuotta sitten, enkä ole hankkinut mitään tilalle. Minulla on vain radio ja ikivanha kannettava cd-soitin. Kasetit olen heittänyt pois, cd-levyjä ja lp-levyjä vielä löytyy. Minulla ei ole hajuakaan, minkälaisilla välineillä kodeissa nykyään kuunnellaan musiikkia. Puolison mielestä riittää, kun on hyvät kaiuttimet, mutta en ole huomannut, että ne alkaisivat soida itsestään.

Yhtä ja toista muutakin tekisi mieli

Älykello. En harrasta liikuntaa, mutta omaan napaan tuijottaminen kiinnostaa aina. Seuraisin älykellon avulla askeleita ja nukkumista. Oura-sormus ei kuulemma toimi kovin hyvin Android-puhelimen kanssa, muuten olisin halunnut sen. Tämä olisi ihan puhtaasti lelu. Oikeastaan tarvitsisin myös ihan tavallisen rannekellon, josta voisi katsoa aikaa myös öisin.

Puutarhamatka. Mieluiten aika rennolla ohjelmalla kävelyvaikeuksien takia. Vaikka voisi kai sitä makoilla nurmikollakin tai pistäytyä pubissa sillä välin, kun muut matkalaiset koluaisivat päivän neljättä puutarhaa. Kohteena vaikkapa Englanti, Italia tai Hollanti. Keukenhof on edelleen matkatoivelistalla. 

Ruokamatka. Olisi ihanaa laittaa ruokaa jossakin kauniissa ympäristössä ja nauttia herkut oliivi- tai appelsiinpuun alla.  Ruuasta puheen ollen myös lahjakortti Kaskikseen kelpaisi mainiosti.

Hulavanne. Se kuntoiluväline, jonka väitetään kaventavan vyötäröä, kun säännöllisesti pyörittää. 

Kirjoja. Vaikka kaikki syksyn puhutuimmat romaanit. Viihteellisemmältä puolelta tykkään esimerkiksi apteekkari Melchiorista, Flavia de Lucesta ja Mma Ramotswesta. Äänikirjoja en kuuntele.

Neulepuikkosetti. Sellainen, missä on pyöröpuikkojen kaapelit ja päät erikseen. Ei tarvitsisi olla joka koon puikkoja erikseen, kun päitä voisi vaihtaa.

Untuvatakki. Olen käynyt sovittelemassa muhkeita Joutsenen untuvatakkeja, mutta päätynyt ostamaan kevytuntsan muualta. Kokoni on XXL, mieluisin malli Kide ja väri hopeanharmaa.

Vaatelainaamon jäsenyys. Kokeilisin sitä mielelläni, vaikka luulen, että lainaamossa on liian vähän tarpeeksi isoja vaatteita. Minun olisi tosin lähes mahdotonta päästä joka viikko uusimaan lainojani, joten ehkä ei sittenkään.

Minkä tahansa vaatekaupan lahjakortti kelpaa aina. Vaatteethan ovat ei-niin-salainen paheeni. 

Joudun toteuttamaan ensi kesänä pitkäaikaisen unelmani

Melkoinen toiveiden tynnyri, vaikka itse sanonkin. Mihin lopulta päädyttiin? 

Ensin ajattelin mattoa, ja sain luvan valita tietyntyyppisen maton tietystä liikkeestä. Löysin ihastuttavan kasmirkuvioisen, mutta modernin maton, joka olisi sopinut olohuoneeseen kuin nenä päähän. Se ehdittiin kuitenkin myydä nokkani edestä ennen kuin pomo ehti paikalle luottokortteineen. Mikään muu matto ei minulle enää kelvannut, kun olin jo nähnyt sen täydellisen.

Niinpä joudun ensi kesänä toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani Hurtigruten-laivamatkasta Bergenistä Tromssaan. Ja minä kun yritin olla omaperäinen ja valita jotakin muuta kuin matkan! Enhän minä edes tykkää matkustelusta vaan viihdyn parhaiten kotona. 

Koetan kestää.

Ylläoleva lista on näin ollen lista tavaroista, joita voisin haluta, mutta joita ilman olen ajatellut jatkossakin tulla toimeen. Vai alkaisinko sittenkin toteuttaa toiveitani yksi kerrallaan ihan omalla rahalla? Aloittaen lopusta? Ääh, ehkä sittenkin vain lyhennän asuntolainaa.

--

Päivän kuvat: Tsinnioita.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Kommentit (4)

Topi62
2/4 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Tuuletar
3/4 | 

Oli ilo lukea tekstisi! Rakastan oikeakielisyyttä pilkunviilaamiseen asti, mutta tykkään silti leikkiä sanoilla. Ainakin opetustyössä ja kustannustoimittajan hommissa tästä on ollut hyötyä. Toki tunnistan myös tuon myötähäpeän nykyisten sanomalehtien ja somekeskustelujen kieliasun vuoksi. Pitäisi malttaa tehdä asiatarkastus ja kielenhuolto, niin vältyttäisiin monelta väärinkäsitykseltä. 

Elän nyt sitku-elämää. Huomaan ajattelevani tosi monista asioista, että ryhdyn niihin sitten, kun. Sitten ensi vuonna, kun kaikki on toisin. Sitten, kun alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa. Sitten, kun olen 60. Lasken kuukausia, viikkoja ja päiviä. Kun tuo hetki koittaa, silloin:

1. Vähennän työntekoa.

Juuri nyt teen tarvittaessa pitkää päivää ja nappaan muutaman tunnin viikonlopustakin, jos tilanne vaatii. Mutta heti ensi vuonna lopetan ylettömän ylitöiden haalimisen. Lyhennän työviikkoa ja opettelen pitämään edes joitakin rajoja.

2. Nukun hyvin joka yö.

Tällä hetkellä nukun hyvin noin joka toinen yö. Melkein joka toinen yö valvon pikkutunneille riippumatta aamuherätyksestä. Nelipäiväinen työviikko antaa lisätilaa levolle ja vähentää stressiä, mikä toivottavasti vakiinnuttaa unirytmini.

3. Lisään liikuntaa.

Pystyisin luultavasti kävelemään kivutta hiukan enemmän päivittäin kuin mitä nyt kävelen, joten voisin lisätä sitä hieman. Joogaa ja pilatesta en voi ottaa ohjelmaan nykyistä enempää, koska kipeydyn niistä edelleen hyvin nopeasti. Viime yönäkin piti taas käydä Panacod-purkilla, kun olin tehnyt pari pakaraliikettä liikaa.

4. Laitan useammin ruokaa.

Saan Osuuspuutarhasta satokaudella jatkuvasti herkullisia, luomulaatuisia kasviksia, mutten jaksaisi millään valmistaa niistä ruokia. Hävikki vähenisi, kun aikaa ja jaksamista olisi hieman enemmän, ja ruokavaliosta tulisi tasapainoinen kuin itsestään.

5. Laihdun laihduttamatta.

Yllä olevien kohtien seurauksena laihdun väistämättä. En pane vastaan. Pienempiä vaatteitakin on vielä jäljellä pahvilaatikoittain.

6. Luen enemmän kirjoja.

En aio käyttää uutta vapaa-aikaani netissä roikkumiseen, vaan luen sivistäviä ja viihdyttäviä kirjoja. Minusta tulee jälleen kerran kirjaston vakioasiakas.

7. Elvytän vanhoja harrastuksia.

Olen jo hankkinut värejä valmiiksi ja vähän kokeillutkin niitä. En vielä yhtään tiedä, mitä alan sutia ja kynäillä, mutta sen näkee sitten ensi vuonna. Voisin myös ommella vaatteen tai pari, tai edes verhot.

8. Alan opiskella.

Aloitin kesälomalla verkkokurssin digitaalisen markkinoinnin perusteista ja muistin taas, kuinka hauskaa opiskelu on. Ehkäpä opiskelen seuraavaksi koodaamisen alkeita.

9. Tapaan ystäviä.

Siitä on jo monta vuotta, kun lupasin eräällekin ystävälle, että otan yhteyttä heti, kun pystyn taas istumaan tuolilla. Tarvitsen kyllä edelleen istuinpehmustetta, mutta mutta… Muistaakohan sekään kaveri enää, kuka olen?

10. Alan laskea vuosia eläkkeeseen.

Sillä ei kai yksi lisävapaapäivä viikossa millään voi riittää tuohon kaikkeen.

--

Päivän kuvat: Aamusumu hälvenee nopeasti. Huominen on pian jo tänään.

Kommentit (0)

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina keskusteltu 50 vuotta täyttäneistä työnhakijoina. Henna Mikkilä aloitti keskustelun twitterissä, ja on siihen tarttunut Taloussanomatkin. Pistänpä minäkin lusikkani soppaan ja kerron omat näkemykseni.

1. Yli 50-vuotiaita ei kutsuta työhaastatteluihin

TOTTA. Näin olen itsekin kokenut. Alle 50-vuotiaana sain kutsun haastatteluun joka kerta, kun hain jonnekin, mutta 50 vuotta täytettyäni kutsuja on kertynyt nolla. Hakukertoja ei ole ollut useita, koska minulla on koko ajan ollut työ, jossa viihdyn, mutta trendi on kyllä nähtävissä.

2. Yli 50-vuotiaiden arvoa ei ymmärretä työpaikoilla

TARUA. Se, että yli 50-vuotiaita ei kutsuta haastatteluihin, ei johdu siitä, ettei työpaikoilla ymmärrettäisi kokeneiden työntekijöiden arvoa. Syy on muualla. Koska yli 50-vuotiaiden työmarkkinat eivät toimi, kokeneet kehäketut jämähtävät helposti sinne, missä sattuvat olemaan 50 täyttäessään. Koska heitä on jo, heitä ei tarvita lisää. Ikädiversiteetti ei nimittäin ole sitä, että palkataan yli 50-vuotiaita, vaan sitä, että työpaikalla on eri-ikäisiä, eri sukupolvia edustavia työntekijöitä, joilla on erilaisia näkökulmia asioihin.

Miksi työmarkkinat eivät toimi? Siihen en osaa suoralta kädeltä vastata, mutten usko, että työnantajien nihkeys olisi ainoa syy. Voi siinä olla vähän sitäkin, että tietyssä iässä työpaikan vaihtaminen ei enää kiinnosta pelkän vaihtelun vuoksi. On kaivettu itselle sopiva kolo organisaatiosta, eikä haluta enää aloittaa alusta muualla. Ei ole vetoa eikä työntöä. Kun kukaan kokenut ei lähde, ketään kokenutta ei voida ottaa tilalle. 

3. 50-vuotias on parhaassa työiässä

TOTTA. Useimmat 50-vuotiaat ovat elämänsä huipulla: hyväkuntoisia fyysisesti ja henkisesti, pystyviä ja osaavia. Lapset ovat jo isoja tai muuttaneet pois kotoa, eivätkä vanhemmat ehkä ihan vielä tarvitse jokapäiväistä hoivaa. Millään ikäryhmällä ei ole keskimäärin yhtä hyvät edellytykset antaa huippuluokan työpanos kuin 50-vuotiailla. Huipulta on kuitenkin vain yksi suunta: alaspäin.

4. Yli 50-vuotias työntekijä on riski

TOTTA. Milloin alamäki alkaa, on yksilöllistä. Sitä ei pysty kukaan ennustamaan vielä 50-vuotiaana, eikä sen olemassaoloa hevin usko, ennen kuin sen kokee itse. Yksi tasapainoilee 55-vuotiaasta saakka sairauksien ja jaksamisvajeen kanssa, toinen on 60-vuotiaana jo kuollut, kun taas kolmas pääsee terveenä eläkkeelle 68-vuotiaana. Työnantajan kannalta ikääntyvä on riski, sillä sairauslomat tulevat kalliiksi.

Riskejä liittyy kuitenkin kaikenikäisiin työntekijöihin. Nuoresta ei voi vielä tietää, mihin asti hänen siipensä kantavat. Lapsiperheiden vanhemmilla on usein mustat silmänaluset ja äkillisiä poissaoloja lasten sairastuessa, ja he saavat itsekin flunssan tai pari joka vuosi. Perhevapaat eivät ole työnantajille täysin ilmaisia, jos olen oikein ymmärtänyt.

Työntekijä on aina yritykselle riski, mutta koetapa tulla toimeen ilman.

5. Yli 50-vuotiaat eivät tule toimeen tekniikan kanssa

TARUA. Nykyiset 50-vuotiaat ja useimmat sitä vanhemmatkin ovat kokeneet isompia teknisiä murroksia kuin se, että ohjelmisto tai käyttöjärjestelmä vaihtuu toiseen. Itse aloitin toimittajan työn kirjoituskoneella, kolmikymppisenä käytin PC:tä ja Macia vuorotellen, ja nyt 60. ikävuoden lähestyessä olen saanut perehtyä sähköisen julkaisemisen saloihin. Valmiuteni omaksua uusia ohjelmia ja järjestelmiä ei ole kadonnut. Oppiminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, vaikka ehkä hivenen hitaampaa. Yksilöllistä vaihtelua on kaikissa ikäluokissa. Myös diginatiivit ovat välillä sormi suussa tekniikan kanssa, ja tekoälyn tuoman työn murroksen kanssa olemme kaikki samalla viivalla. 

6. Yli 50-vuotiaiden kielitaito ei ole riittävällä tasolla

TOTTA. Kun 60. ikävuosi lähestyy, väite pitää aika usein paikkansa. Otan taas esimerkin läheltä: olen kielellisesti lahjakas ja kirjoitin kielistä aikanani 5 laudaturia, mutta en silti solahtaisi vaikeuksitta työyhteisöön, jonka arkikieli on englanti. Niitähän on Suomessakin jo paljon.

En ole kasvanut vieraiden kielten keskellä, kuten nykynuoret. En ollut vaihto-oppilaana, kielikurssilla Englannissa tai kesätöissä ulkomailla. Käytän tällä hetkellä työssäni englantia päivittäin, mutta suullista kielitaitoa vaativissa tehtävissä olen heikoilla jäillä, enkä tietenkään kirjoita natiivitasoista asiatekstiä englanniksi. Jo nykyiset 50-vuotiaat ovat kielitaidon suhteen hieman eri asemassa, nuoremmista puhumattakaan.

Toisaalta suomen kieleni on niin puhdasta englannin vaikutuksista, että nuoret yltävät samaan vain harvoin.

5. Yli 50-vuotiaat ovat hankalia johdettavia

TOTTA. Kokeneet työntekijät ovat nähneet jo useita esimiehiä ja organisaatioita ja ymmärtävät, etteivät muutokset johda väistämättä parannuksiin. Siinä voi yli 50-vuotiaalle iskeä muutosväsymys: taasko tätä, vastahan tätä kokeiltiin 15 vuotta sitten. Kyseenalaistaminen toimii työyhteisön parhaaksi, koska se toivottavasti karsii pahimmat ylilyönnit. Toppuuttelijoita tarvitaan – ja on heitä nuoremmissakin, mutta kokeneemmilla oi olla enemmän uskallusta sanoa asiat ääneen.

Yli 50-vuotiaasta voi tehdä hankalan johdettavan myös se, että hän ymmärtää saavuttaneensa uransa huipun. Ei ole helppoa nähdä nuorempien ajavan vierestä ohi, vaikka on itse pätevämpi. Niin kuitenkin tapahtuu, koska myös esimiestehtäviin halutaan diversiteettiä. Alalla, jossa ostopäätöksen tekevät asiakkaat ovat nuoria tai kaiken ikäisiä, ei ole järkevää, että kaikki pomot ovat senioreja.

Kun ammattitaitonsa huipulla oleva 50-vuotias ohitetaan nimityksessä, hänestä saattaa tulla nuorelle esimiehelle erittäin hankala johdettava. Koin tämän itse kolmikymppisenä. Olin täysin valmistautumaton ja ihan pihalla. Kokeneella ammattilaisella voi olla paljon vaikutusvaltaa työpaikalla myös ilman pomon natsoja tai englanninkielistä titteliä.

Toisaalta nuoret voivat olla hankalia johdettavia tavoilla, jotka eivät tulisi kokeneemmille mieleenkään. Mutta se on jo toinen juttu.

--

Blogin julkaisun jälkeen sain toimittaja, kolumisti ja tietokirjailija  Asta Lepältä vinkin Jyrki Kasvin blogitekstistä, jossa Jyrki selittää, miksi ikäsyrjintä kannattaa. Minulla oli itsellänikin mielikuva, että työkyvyttömyyseläkemaksut liittyvät asiaan jotenkin, mutta henkinen laiskamato iski, enkä jaksanut kaivaa faktoja esille. Jyrkin teksti löytyy täältä

--

Päivän kuvat: Lupiineja kesäyössä jossakin Keski-Suomessa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016