Kirjoitukset avainsanalla tätä mieltä

Syyskuun alussa minulla tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. 

Merkkipaalu on herättänyt minussa ajatuksia. Olen miettinyt, mitä annettavaa minulla vielä on työyhteisössäni viimeisinä vuosina ennen eläkkeelle jäämistä. Olen myös pohtinut, vieläkö kannattaa opiskella uusia tietoja ja taitoja, joita en enää ehdi käyttää kovin pitkään.

Sekin on käynyt mielessä, mitä työpaikaltani aikanaan poistuu minun mukanani. Miten helposti minut voi korvata? Vai olenko dinosaurus, jonka kaaduttua koko ekologinen lokero lakkaa olemasta?

En osaa vastata kaikkeen. Yhden kuitenkin tiedän: minulla on suomen kielen taito ja sen seurauksena kirjoittajan ja editorin ammattitaito, jollaista kukaan ei voi enää saada itselleen. Minunlaisiani ei tehdä enää, koska elin nuoruuteni ja opin ammattini olosuhteissa, jotka eivät ole enää olemassa eivätkä ne palaa.

Minulle kehittyi hyvä kielikorva.

Lapsuuteni oli läpikotaisin suomenkielinen. En kuullut natiivin puhuvan vierasta kieltä muualla kuin koulun kielinauhoilla ennen kuin olin täysi-ikäinen. En ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, kun hain opiskelemaan Turun kieli-instituuttiin vuonna 1978. En tietenkään päässyt sisään, koska useimmat muut hakijat olivat olleet vaihto-oppilaina tai kielikursseilla. Minä en tuossa vaiheessa edes tuntenut ketään, joka olisi oleskellut ulkomailla.

Meillä ei ollut kotona televisiota. En tiedä syytä – se ei liittynyt uskontoon eikä tekniikanvastaisuuteenkaan, olihan meillä esimerkiksi astianpesukone ensimmäisenä koko kylällä. Mutta se tarkoitti, etten viettänyt nuoruuttani Peyton Placea ja Bonanzaa katsoen vaan kirjoja ja lehtiä lukien.

Minulle kehittyi noina vuosina hyvä kielikorva. Tiedän, miten sanat kirjoitetaan oikein, osaan panna välimerkit melkein aina kohdilleen ja tunnen vakiintuneet sanonnat. Voin tarvittaessa kertoa, mitä eroa on tippumisella ja putoamisella, isolla ja suurella tai pistämisellä ja panemisella.

Kun koululaisena epäröin oikeinkirjoituskokeessa, kysyin itseltäni, miten tämä lukisi kirjassa. Päädyin yleensä oikeaan vastaukseen, koska kirjat olivat vielä siihen aikaan huolellisesti toimitettuja ja oikoluettuja. Myös lehtitaloissa oli tuolloin vielä oikolukijoiden ammattikunta.

En todellakaan ollut ylpeä yksikielisestä nuoruudestani. Minähän olen hävennyt sitä aivan näihin vuosiin asti. Oli tosi noloa kasvaa peräkylällä pullossa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty.

En silti hakeutunut vielä opiskeluaikanakaan ulkomaille. Opiskelijavaihtoa ei tunnettu, mutta kaverit lähtivät kyllä kesätöihin Tukholman sairaaloihin ja jäätelötehtaisiin. Sillä välin minä pestauduin maakuntalehtiin hankkimaan oman alani työkokemusta. Siellä toimitussihteerit viimeistelivät mallioppimisen tulokset. Jos käsikirjoituksessa oli jokin vialla, toimitussihteeri huusi isoon ääneen kirjoittajan nimen, minkä jälkeen seurasi kirjoittamisen oppitunti hänen työpöytänsä ääressä.

Minulla oli onni varttua kirjoittamisen ja editoinnin ammattilaiseksi sanoma- ja aikakauslehtien kultakaudella. Etenin alueellisista valtakunnallisiin lehtiin ja sain koko ajan valmennusta kokeneemmilta. En ole varma, onko tuota urapolkua enää olemassa.

Lehtityö opetti, ettei teksti ole valmis ennen kuin se on käsitelty. Toimituksissa tiedettiin, että paraskin kirjoittaja tekee virheitä. Toimitussihteeri tai muu käsittelijä korjaa lyönti- ja pilkkuvirheet, huolehtii kongruenssista, karsii kielen maneerit ja oikoo mahdolliset epäloogisuudet.

Nykyään tekstin ajatellaan usein olevan valmis heti, kun se lähtee näppäimiltä. Nuoret voivat pitää outona ajatusta, että somepäivitys pitäisi tarkistaa ja oikolukea ennen julkaisua. Sehän on vastoin somen spontaania ideaa.

Tunnen välillä myötähäpeää päivityksiä ja blogeja lukiessani. Yksityinen ihminen saa toki julkaista mitä haluaa, mutta jos rivit julkaistaan yrityksen tai laitoksen nimissä, niiden tulisi olla hyvää, selvää ja oikein kirjoitettua suomea. Useimmiten ne toki ovatkin, koska joku minunkaltaiseni on kirjoittanut tai editoinut ne. Mutta miten kauan se on mahdollista?

Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen ammattitaito minulla ja muilla ikäisilläni kirjoittamisen ammattilaisilla on. Se, mitä häpesin, onkin ylpeyden aihe.

Nuorten suomen kieli on harvoin yhtä puhdasta kuin meidän dinosaurusten, koska se ei voi olla. Useimmat ovat eläneet lapsesta saakka englanninkielisen puheen ja musiikin ympäröiminä. Monikaan ei ole lukenut yhtä paljon kuin me entiset nuoret, koska meillä oli vähemmän muita harrastuksia eikä nettiä ja somea ollut keksitty.

Nuorten kielikorva ei läheskään aina kerro, mitkä sanonnat ja rakenteet ovat käännettyä englantia ja mitkä suomea. He eivät enää tiedä, miten asiat sanotaan eivätkä he aina ymmärrä kirjoittavansa sekakieltä. Väärin kirjoitetut yhdyssanat ovat tähän verrattuna pikkuasia.

Kirjoittamaan oppiminen voi olla työlästä, jos vahva kielen taju puuttuu, mutta on se mahdollista. Valmennusta voi saada meiltä dinosauruksilta. Mutta onko työelämässä kohta enää ketään, joka pystyy opettamaan?

Jaa että miksi pitäisi osata kirjoittaa? Sen takia, että hyvin kirjoitettu teksti tulee ymmärretyksi ilman lisäselityksiä. Se taas säästää kaikilta aikaa ja vaivaa.

Toisaalta jos olemme siirtymässä kirjoitetun sanan aikakaudesta takaisin puhutun viestinnän ja nuotiotarinoiden valtakauteen, mitäpä sillä on väliä. Meidän jälkeemme vedenpaisumus.

--

J.K. Unohdin kokonaan pikkuserkkuni Julien. Hän poikkesi vanhempiensa kanssa meillä, kun olin noin 15-vuotias, ja hän puhui aitoa amerikanenglantia. Koulussa oli myös silloin tällöin vaihto-oppilas, muttei koskaan minun luokallani.

--

Päivän kuvat: Daalioita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Topi62
2/3 | 

Minulle tuli tuosta 20 vuodesta mieleen ajatuksia kokemuksen ilmaisemiseen liittyvistä vaikeuksista. Maailmassa, jossa kehityksen vauhti on huima, kokemusta arvostetaan yhä vähemmän. Kymmenen vuoden kokemuksen kehtaa vielä mainita, mutta jo 20 vuoden kokemuksesta puhuminen saa etenkin nuoremman keskustelukumppanin silmät kapenemaan. Onko tuo enää kiinni tässä päivässä ja ymmärtääkö uusista jutuista yhtään mitään? Itse en kehtaa enää asiakkaille ääneen sanoa olleeni alalla 30 vuotta. Olen mielestäni erittäin hyvin ajan valtimolla ja perillä kaikista alani virtauksista, jopa nettimeemeistä ja nuorisoslangista, mutta jos keskustelukumppanini alkaa laskea vuosikymmeniä taaksepäin, hän näkee mielessään minut tekemässä töitä päreen valossa tai kivityökaluilla. Ei suoranaisesti mielikuva, jonka toivoisi liitettävän omasta mielestään vielä täydessä iskussa olevaan ammattilaiseen. 
Kiitos osuvasta kirjoituksesta :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elän nyt sitku-elämää. Huomaan ajattelevani tosi monista asioista, että ryhdyn niihin sitten, kun. Sitten ensi vuonna, kun kaikki on toisin. Sitten, kun alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa. Sitten, kun olen 60. Lasken kuukausia, viikkoja ja päiviä. Kun tuo hetki koittaa, silloin:

1. Vähennän työntekoa.

Juuri nyt teen tarvittaessa pitkää päivää ja nappaan muutaman tunnin viikonlopustakin, jos tilanne vaatii. Mutta heti ensi vuonna lopetan ylettömän ylitöiden haalimisen. Lyhennän työviikkoa ja opettelen pitämään edes joitakin rajoja.

2. Nukun hyvin joka yö.

Tällä hetkellä nukun hyvin noin joka toinen yö. Melkein joka toinen yö valvon pikkutunneille riippumatta aamuherätyksestä. Nelipäiväinen työviikko antaa lisätilaa levolle ja vähentää stressiä, mikä toivottavasti vakiinnuttaa unirytmini.

3. Lisään liikuntaa.

Pystyisin luultavasti kävelemään kivutta hiukan enemmän päivittäin kuin mitä nyt kävelen, joten voisin lisätä sitä hieman. Joogaa ja pilatesta en voi ottaa ohjelmaan nykyistä enempää, koska kipeydyn niistä edelleen hyvin nopeasti. Viime yönäkin piti taas käydä Panacod-purkilla, kun olin tehnyt pari pakaraliikettä liikaa.

4. Laitan useammin ruokaa.

Saan Osuuspuutarhasta satokaudella jatkuvasti herkullisia, luomulaatuisia kasviksia, mutten jaksaisi millään valmistaa niistä ruokia. Hävikki vähenisi, kun aikaa ja jaksamista olisi hieman enemmän, ja ruokavaliosta tulisi tasapainoinen kuin itsestään.

5. Laihdun laihduttamatta.

Yllä olevien kohtien seurauksena laihdun väistämättä. En pane vastaan. Pienempiä vaatteitakin on vielä jäljellä pahvilaatikoittain.

6. Luen enemmän kirjoja.

En aio käyttää uutta vapaa-aikaani netissä roikkumiseen, vaan luen sivistäviä ja viihdyttäviä kirjoja. Minusta tulee jälleen kerran kirjaston vakioasiakas.

7. Elvytän vanhoja harrastuksia.

Olen jo hankkinut värejä valmiiksi ja vähän kokeillutkin niitä. En vielä yhtään tiedä, mitä alan sutia ja kynäillä, mutta sen näkee sitten ensi vuonna. Voisin myös ommella vaatteen tai pari, tai edes verhot.

8. Alan opiskella.

Aloitin kesälomalla verkkokurssin digitaalisen markkinoinnin perusteista ja muistin taas, kuinka hauskaa opiskelu on. Ehkäpä opiskelen seuraavaksi koodaamisen alkeita.

9. Tapaan ystäviä.

Siitä on jo monta vuotta, kun lupasin eräällekin ystävälle, että otan yhteyttä heti, kun pystyn taas istumaan tuolilla. Tarvitsen kyllä edelleen istuinpehmustetta, mutta mutta… Muistaakohan sekään kaveri enää, kuka olen?

10. Alan laskea vuosia eläkkeeseen.

Sillä ei kai yksi lisävapaapäivä viikossa millään voi riittää tuohon kaikkeen.

--

Päivän kuvat: Aamusumu hälvenee nopeasti. Huominen on pian jo tänään.

Kommentit (0)

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina keskusteltu 50 vuotta täyttäneistä työnhakijoina. Henna Mikkilä aloitti keskustelun twitterissä, ja on siihen tarttunut Taloussanomatkin. Pistänpä minäkin lusikkani soppaan ja kerron omat näkemykseni.

1. Yli 50-vuotiaita ei kutsuta työhaastatteluihin

TOTTA. Näin olen itsekin kokenut. Alle 50-vuotiaana sain kutsun haastatteluun joka kerta, kun hain jonnekin, mutta 50 vuotta täytettyäni kutsuja on kertynyt nolla. Hakukertoja ei ole ollut useita, koska minulla on koko ajan ollut työ, jossa viihdyn, mutta trendi on kyllä nähtävissä.

2. Yli 50-vuotiaiden arvoa ei ymmärretä työpaikoilla

TARUA. Se, että yli 50-vuotiaita ei kutsuta haastatteluihin, ei johdu siitä, ettei työpaikoilla ymmärrettäisi kokeneiden työntekijöiden arvoa. Syy on muualla. Koska yli 50-vuotiaiden työmarkkinat eivät toimi, kokeneet kehäketut jämähtävät helposti sinne, missä sattuvat olemaan 50 täyttäessään. Koska heitä on jo, heitä ei tarvita lisää. Ikädiversiteetti ei nimittäin ole sitä, että palkataan yli 50-vuotiaita, vaan sitä, että työpaikalla on eri-ikäisiä, eri sukupolvia edustavia työntekijöitä, joilla on erilaisia näkökulmia asioihin.

Miksi työmarkkinat eivät toimi? Siihen en osaa suoralta kädeltä vastata, mutten usko, että työnantajien nihkeys olisi ainoa syy. Voi siinä olla vähän sitäkin, että tietyssä iässä työpaikan vaihtaminen ei enää kiinnosta pelkän vaihtelun vuoksi. On kaivettu itselle sopiva kolo organisaatiosta, eikä haluta enää aloittaa alusta muualla. Ei ole vetoa eikä työntöä. Kun kukaan kokenut ei lähde, ketään kokenutta ei voida ottaa tilalle. 

3. 50-vuotias on parhaassa työiässä

TOTTA. Useimmat 50-vuotiaat ovat elämänsä huipulla: hyväkuntoisia fyysisesti ja henkisesti, pystyviä ja osaavia. Lapset ovat jo isoja tai muuttaneet pois kotoa, eivätkä vanhemmat ehkä ihan vielä tarvitse jokapäiväistä hoivaa. Millään ikäryhmällä ei ole keskimäärin yhtä hyvät edellytykset antaa huippuluokan työpanos kuin 50-vuotiailla. Huipulta on kuitenkin vain yksi suunta: alaspäin.

4. Yli 50-vuotias työntekijä on riski

TOTTA. Milloin alamäki alkaa, on yksilöllistä. Sitä ei pysty kukaan ennustamaan vielä 50-vuotiaana, eikä sen olemassaoloa hevin usko, ennen kuin sen kokee itse. Yksi tasapainoilee 55-vuotiaasta saakka sairauksien ja jaksamisvajeen kanssa, toinen on 60-vuotiaana jo kuollut, kun taas kolmas pääsee terveenä eläkkeelle 68-vuotiaana. Työnantajan kannalta ikääntyvä on riski, sillä sairauslomat tulevat kalliiksi.

Riskejä liittyy kuitenkin kaikenikäisiin työntekijöihin. Nuoresta ei voi vielä tietää, mihin asti hänen siipensä kantavat. Lapsiperheiden vanhemmilla on usein mustat silmänaluset ja äkillisiä poissaoloja lasten sairastuessa, ja he saavat itsekin flunssan tai pari joka vuosi. Perhevapaat eivät ole työnantajille täysin ilmaisia, jos olen oikein ymmärtänyt.

Työntekijä on aina yritykselle riski, mutta koetapa tulla toimeen ilman.

5. Yli 50-vuotiaat eivät tule toimeen tekniikan kanssa

TARUA. Nykyiset 50-vuotiaat ja useimmat sitä vanhemmatkin ovat kokeneet isompia teknisiä murroksia kuin se, että ohjelmisto tai käyttöjärjestelmä vaihtuu toiseen. Itse aloitin toimittajan työn kirjoituskoneella, kolmikymppisenä käytin PC:tä ja Macia vuorotellen, ja nyt 60. ikävuoden lähestyessä olen saanut perehtyä sähköisen julkaisemisen saloihin. Valmiuteni omaksua uusia ohjelmia ja järjestelmiä ei ole kadonnut. Oppiminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, vaikka ehkä hivenen hitaampaa. Yksilöllistä vaihtelua on kaikissa ikäluokissa. Myös diginatiivit ovat välillä sormi suussa tekniikan kanssa, ja tekoälyn tuoman työn murroksen kanssa olemme kaikki samalla viivalla. 

6. Yli 50-vuotiaiden kielitaito ei ole riittävällä tasolla

TOTTA. Kun 60. ikävuosi lähestyy, väite pitää aika usein paikkansa. Otan taas esimerkin läheltä: olen kielellisesti lahjakas ja kirjoitin kielistä aikanani 5 laudaturia, mutta en silti solahtaisi vaikeuksitta työyhteisöön, jonka arkikieli on englanti. Niitähän on Suomessakin jo paljon.

En ole kasvanut vieraiden kielten keskellä, kuten nykynuoret. En ollut vaihto-oppilaana, kielikurssilla Englannissa tai kesätöissä ulkomailla. Käytän tällä hetkellä työssäni englantia päivittäin, mutta suullista kielitaitoa vaativissa tehtävissä olen heikoilla jäillä, enkä tietenkään kirjoita natiivitasoista asiatekstiä englanniksi. Jo nykyiset 50-vuotiaat ovat kielitaidon suhteen hieman eri asemassa, nuoremmista puhumattakaan.

Toisaalta suomen kieleni on niin puhdasta englannin vaikutuksista, että nuoret yltävät samaan vain harvoin.

5. Yli 50-vuotiaat ovat hankalia johdettavia

TOTTA. Kokeneet työntekijät ovat nähneet jo useita esimiehiä ja organisaatioita ja ymmärtävät, etteivät muutokset johda väistämättä parannuksiin. Siinä voi yli 50-vuotiaalle iskeä muutosväsymys: taasko tätä, vastahan tätä kokeiltiin 15 vuotta sitten. Kyseenalaistaminen toimii työyhteisön parhaaksi, koska se toivottavasti karsii pahimmat ylilyönnit. Toppuuttelijoita tarvitaan – ja on heitä nuoremmissakin, mutta kokeneemmilla oi olla enemmän uskallusta sanoa asiat ääneen.

Yli 50-vuotiaasta voi tehdä hankalan johdettavan myös se, että hän ymmärtää saavuttaneensa uransa huipun. Ei ole helppoa nähdä nuorempien ajavan vierestä ohi, vaikka on itse pätevämpi. Niin kuitenkin tapahtuu, koska myös esimiestehtäviin halutaan diversiteettiä. Alalla, jossa ostopäätöksen tekevät asiakkaat ovat nuoria tai kaiken ikäisiä, ei ole järkevää, että kaikki pomot ovat senioreja.

Kun ammattitaitonsa huipulla oleva 50-vuotias ohitetaan nimityksessä, hänestä saattaa tulla nuorelle esimiehelle erittäin hankala johdettava. Koin tämän itse kolmikymppisenä. Olin täysin valmistautumaton ja ihan pihalla. Kokeneella ammattilaisella voi olla paljon vaikutusvaltaa työpaikalla myös ilman pomon natsoja tai englanninkielistä titteliä.

Toisaalta nuoret voivat olla hankalia johdettavia tavoilla, jotka eivät tulisi kokeneemmille mieleenkään. Mutta se on jo toinen juttu.

--

Blogin julkaisun jälkeen sain toimittaja, kolumisti ja tietokirjailija  Asta Lepältä vinkin Jyrki Kasvin blogitekstistä, jossa Jyrki selittää, miksi ikäsyrjintä kannattaa. Minulla oli itsellänikin mielikuva, että työkyvyttömyyseläkemaksut liittyvät asiaan jotenkin, mutta henkinen laiskamato iski, enkä jaksanut kaivaa faktoja esille. Jyrkin teksti löytyy täältä

--

Päivän kuvat: Lupiineja kesäyössä jossakin Keski-Suomessa.

Kommentit (0)

Olen viime aikoina miettinyt elämääni kokonaisuutena: mitä valintoja olen tehnyt ja mihin ne ovat johtaneet. Mitä olen ehtinyt tehdä ja mitä en enää todennäköisesti tässä elämässä tee. Kun 60. ikävuoteni on meneillään ja ensimmäiset fyysiset rajoitteet ovat tosiasia, on jo mahdollista hieman ennustaakin. Jos en ole tehnyt jotakin tähän asti, en välttämättä aloita sitä enää. Tietyt asiat eivät myöskään enää ole mahdollisia.

Olen valinnut pois useita asioita, jotka kuuluvat useimpien suomalaisten elämään. Näissä viidessä kohdin olen kulkenut enemmän tai vähemmän vastavirtaan:

1. Biologiset lapset

Nykyään saatan sanoa, että tämä on ollut tärkein ympäristötekoni. Siihen verrattuna puisen hammasharjan käyttö tai jopa vegaaninen ruokavalio on pikkujuttu, koska jokainen syntyvä lapsi kuluttaa luonnonovaroja… no, paljon. Tämä oli minulle valinta, mutta tietenkään syyt eivät liity oikeasti millään tavalla ilmastonmuutokseen. 1980-luvulla puhuttiin kyllä jo kasvihuoneilmiöstä, muttei kukaan sen takia jättänyt synnyttämättä.

Biologinen lapsettomuuteni on monen motiivin summa. En itse viihtynyt yhtään lapsuudessani enkä halunnut saattaa ketään samaan tilanteeseen. Piilotajuntani varoitti minua toistuvasti lasten hankinnasta hurjilla painajaisilla, joiden takia pystyin kuvittelemaan alatiesynnytyksen liian hyvin ryhtyäkseni siihen. Ensimmäinen aviomieheni ei halunnut lapsia ja toisen aviomieheni kanssa päätimme keskittyä lapseen, joka oli. Ratkaisevinta ehkä kuitenkin oli, ettei yksikään sielu halunnut tulla maailmaan kauttani. Jos olisin tullut vahingossa raskaaksi, olisin harkinnut asiaa vakavasti. Mutta vasta silloin.

2. Omakotitalo

Kun jätin entisen elämäni pääkaupunkiseudulla ja valitsin uusperhe-elämän Turussa, moni täkäläinen piti itsestään selvänä, että ostan perheelleni talon. Mitä häh, talon! Olen pienestä lapsesta asti halunnut asua kerrostalossa ja mitä isommassa kaupungissa, sen parempi.

Minulle tuottaa turvaa, että joka puolella lähellä on ihmisiä. Seuraan kotini ikkunasta, miten hälytysajoneuvot lähtevät tehtäväänsä alle 10 sekunnissa hälytyksestä. Yhtä nopeasti he tulisivat, jos minulla olisi hätä. Jopa pikkutunneilla ikkunan alta kävelevät humalaiset ovat minulle merkki siitä, että olen täydellisessä turvassa. En pelkää susia, karhuja, kulkijoita tai muita ulkoisia uhkia, vaan sitä, mitä kodin seinien sisäpuolella voi sattua. En todellakaan halua asua eristyksissä pimeällä maaseudulla tai edes harvaan asutussa kaupunginosassa.

Voi olla, että maalaistyttönä idealisoin kaupunkielämää, mutta ei se ole tuottanut pettymystä. Minulle hyvä elämä on aina ollut sitä, että pystyy kävelemään ostoksille torille. En kaipaa edes omaa puutarhaa, vaikka tykkään kukista ja kasvatan niitä mielelläni. Parveke riittää ihan hyvin.

Ilmastotalkoissa en kuitenkaan saa asumisestani lisäpisteitä, koska asun aivan liian leveästi.

3. Autoilu

Minun ikäluokassani ajokortin hankkiminen oli itsestään selvä aikuistumisriitti. Itsekin pidin autoa ja ajamista välttämättömänä osana aikuisen elämää, ja uskoin, että joutuisin työssäni ajamaan päivittäin paikasta toiseen. Siksi painostin isäni kustantamaan itselleni ajokortin samoin kuin muillekin sisaruksille. Kortti jäi kuitenkin pölyyntymään, koska minulla ei ollut varaa hankkia ja ylläpitää autoa yksin, eikä silloinen puolisoni ollut halukas osallistumaan kaaran kuluihin. Lisäksi löysin ammatillisen oksani toimituksista, joissa autoa ajoi työpari, valokuvaaja, eikä toimittaja. Ja kun totuin kaupunkiasumiseen ja julkisilla liikkumiseen, en enää tarvinnut autoa mihinkään. Ajotaitoni ruostui niin, etten enää uskaltanut ajaa, kun siihen tuli mahdollisuus.

Nykyään ajamisen vähentäminen ja autosta luopuminen ovat ympäristötekoja. Perheessäni on vielä tällä hetkellä auto – minä jopa omistan sen – mutta käytämme sitä varsin harvoin ja todennäköisesti luovumme siitä ennen pitkää. Luotan siihen, että vuonna 2035 huristelen sähkökäyttöisen robottiauton kyydissä, eikä minun tarvitse pelätä ajavani kenenkään päälle.

4. Lämpimät lomaparatiisit

Mikähän vuosikymmen se oli, kun ”kaikki” alkoivat lomailla Thaimaassa? 1990-luku varmaan. Minulla oli silloin meneillään niin paljon muuta, etten ehtinyt ajatella koko asiaa. En ole kertaakaan ollut perinteisellä rantalomalla. Ei minulla ole ollut mitään isompaa niitä vastaankaan, olen vain priorisoinut aikani ja rahani toisin.

Nyt en enää pysty istumaan niin pitkän paikoillani kuin kaukolento vaatisi, joten Thaimaa, Brasilia, Intia ja moni muu lomaparatiisi jää minulta näkemättä. Yhdysvalloissa olen sentään käynyt, ja kerran Japanissa. Lempikaupunkini on (luonnollisesti) New York, ja voin kuvitella vielä yhden reissun Yhdysvaltain itärannikolle. Muuten luulen, että kaukolentoni on nyt lennetty. Se vähän harmittaa, että Hong Kong on niin kaukana.

Valintani liittyy terveyteen ja rahaan, mutta saa minua pitää ekohippinäkin.

5. Kesämökki

Ne, jotka eivät reppureissaa Intian niemimaalla tai joogaa Balilla, katoavat kesäksi mökeilleen tai purjehtimaan. Siltähän se tuntuu, mutta itse en ole tehnyt mitään näistä. Luultavasti viihtyisin mökillä mainiosti ainakin jonkin aikaa, koska tykkään saunoa ja katsella vettä, mutta saisin mennä sinne yksin. Puoliso kuulemma pakotettiin lapsena mökille, eikä hän mene sinne vapaaehtoisesti.

Mökin hankinta omaksi ei ole realistista, kun asuntolainaakin on vielä jäljellä, eikä sukulaisten mökkejä ole käytettävissä. Ehkä vielä jonakin päivänä vuokraan mökin viikoksi, mutta siihen se todennäköisesti jää. Tykkään kodistani niin paljon, etten mielelläni ole sieltä pidempään poissa. Koti on taloni, mökkini ja Thaimaani.

 

Sanonta ”saat sen, mistä luovut” ei pidä minun kohdallani paikkaansa. Olen saanut sen, mitä olen tavoitellut. Minusta niin on paljon parempi.

--

Päivän kuvat: Kevätesikoita Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016