Kirjoitukset avainsanalla tätä mieltä

Ryhdyin kirjoittamaan postausta sormieni nivelrikosta, joka on jälleen ilmoittanut olemassaolostaan monen vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kerroin siitä vuonna 2015. Silloiset ongelmat menivät ohi, kun pakaroiden jännevaivoja alettiin hoitaa tulehduskipulääkkeillä ja kortisonipistoksilla. Kipu tuli kuitenkin takaisin, ja tälläkin hetkellä sormiin sattuu, kun kirjoitan. Niveliä kuumottaa ja ne ovat kipeät.

Kesken naputtelun huomasin aiheeni vaihtuneen. Olinkin ryhtynyt kirjoittamaan kivun mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta, identiteettini vaihtumisesta ja tulevaisuudesta, joka minulla taas on. Huomasin siinä kirjoittaessani, miten paljon ajatteluni oli muuttunut viidessä vuodessa.

Ei minusta ole tullut terve. Iskiashermoni ilmoittavat edelleen kärkkäästi kaikesta liiasta puuhailusta, mutta yritän olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Otan särkylääkettä, kun tarvitsee. Olen jo luopunut kaikesta erityisen kuormittavasta, ja nyt vain pyrin pelaamaan niillä korteilla, jotka jäivät jäljelle.

Tapio Ojala on hoitanut kipukroonikkoja 20 vuotta, väitellyt aiheesta ja kirjoittanut kirjan Kivun kanssa, jonka Vastapaino julkaisi vuonna 2018. Hän antaa kirjassa kymmenen kohdan vinkkilistan siitä, miten parhaiten voi tulla toimeen kroonisen kivun kanssa. Huomasin, että ne kaikki toteutuvat elämässäni.

Kipu ei hallitse minua. Olen lakannut tavoittelemasta terveyttä tai edes kivuttomuutta, olen hyväksynyt, etten voi tehdä kaikkea samaa kuin ennen, olen pysynyt työelämässä ja etsinyt uusia onnen aiheita.

Lue lisää: Näin kerroin nivelvaivoistani vuonna 2015:  https://www.etlehti.fi/blogit/tietyssa_iassa/vikaa_15_nivelessa

Lue lisää: Tapio Ojalan ajatuksiin voit tutustua Yleisradion sivuilla täällä: https://yle.fi/uutiset/3-10404979

Ei tulekaan joogamummo. Tulee kukka- ja kässämummo!

Ennen kaikkea identiteettini on muuttunut. Se, että luovuin pystyvän, urheilullisen ja nuorekkaan ihmisen identiteetistä ja tulevaisuudesta jäntevänä joogamummona, oli vasta ensimmäinen askel.  Minulla ei tuolloin ollut vielä hajuakaan siitä, mihin suuntaan lopulta lähtisin kulkemaan. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään houkuttelevaa, joka olisi kutsunut luokseen. Ajattelin olevani kipupotilas, ja sillä hyvä.

Nyt tiedän taas, mitä minusta tulee isona.

Minusta olisi hienoa, jos pystyisin muutaman vuoden, ehkä jopa 10 vuoden ajan puuhaamaan puutarhassani kipujen liikaa estämättä. Olen varautunut siihen, että työskentelyjaksot ovat lyhyitä. Puoli tuntiakin on nivelilleni ja jänteilleni pitkä aika, ja on hyvä, jos pystyn heti puuhaamisen päälle harjoittamaan mindfulnessia makuulla. Tämän takia en ole voinut harkita viljelypalstan vuokraamista. Tarvitsen paikan, joka houkuttelee yhtä lailla lepoon kuin työhönkin.

Puutarhanhoidossa riittää haastetta lopuksi ikää. Jos kuitenkin sorminivelet sallivat, aion tehdä myös käsitöitä. Ihan ensimmäiseksi pitää kutoa puutarhamajaani matot. Ja onko pitsiverhojakaan tarpeeksi varastossa? Vintiltä löytyy varmasti tekstiili jos toinenkin, jotka voin nyt ottaa käyttöön. Lopuista leikkaan matonkudetta.

Voi voi kuulkaa, nyt on tekemistä vuosiksi! En minä mitenkään ehdi joogamummoksi enkä maratonille, kun pitää viherpeukaloida ja tehdä käsitöitä. Minusta tuleekin kukka- ja kässämummo. Ihan sama, milloin koronarajoitukset väistyvät, minun ei tarvitse välttämättä hievahtaa minnekään.

--

Päivän kuvat: Kesäinen hiekkatie lapsuuteni maisemista.

Kommentit (2)

Yks keski-ikäinen täti
1/2 | 

Ihanaa! On mukavaa kuulla, miten suunnittelet (uusittua) tulevaisuuttasi.

Sanon myös, että blogiasi on ilo lukea, kun kirjoitat niin hyvin ja ammattimaisesti. Teksti kulkee vaivattoman oloisesti, vaikka työstämisvaiheessa näin ei varmaan ole. Ammattitaito näkyy!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Kiitos keski-ikäinen täti,  tulevaisuuden suunnittelu on tosiaan mukavaa, kun se sisältää muutakin kuin omaa ja läheisten rappeutumista. Kirjoittaminen on minulle vaivatonta, ajatuksia joudun välillä työstämään. Välillä on vaikeaa saada joka viikko valmiiksi uutta ajatusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi 2020 alkoi lupaavasti. Olin juuri täyttänyt 60 ja pitänyt sukujuhlat Tyrvään Pappilassa, vain kivenheiton päässä paikasta, jossa parkaisin ensi kerran. Lapsuudessa syntymäpäiväni ei ollut noteerattu, mutta nyt paistattelin huomiossa, lahjoissa ja kukissa. Vuoden vaihtuessa vakuutusyhtiö alkoi maksaa minulle yksilöllistä varhaiseläkettä, jonka turvin siirryin nelipäiväiseen työviikkoon.

Ajattelin, että edessä olisi todellinen juhlavuosi. En ole mikään himoreissaaja, mutta viime vuodeksi oli kertynyt useita ihania matkoja. Ensimmäinen retki oli suunniteltu maalis-huhtikuun vaihteeseen. Kohteena olisi ollut Pazaislis-luostari Liettuan Kaunasissa. Luostarin alueella toimii hotelli Monte Pacis ja siellä on tietysti myös loistoluokan ravintola. Toukokuussa olisimme tavanneet Italiassa puolisoni tuttuja ja tutustuneet Toscanan puutarhoihin ja muihin nähtävyyksiin.

Kesäkuussa juuri ennen juhannusta minun piti lähteä unelmieni matkalle, Hurtigruten-risteilylle Bergenistä Tromssaan. Olin makustellut matkaa jo pitkään, koonnut matkapuvuston ja suunnitellut ohjelman Bergen- ja Tromssa-päiville. Jouluksi meidän piti lennähtää walesilaiseen kartanohotelliin viettämään pyhiä Downton Abbey -tyyliin. Paluumatkalla piti tavata ystäviä Manchesterin lähellä.

Lue lisää: Sukujuhlat: 5 valintaa, jotka tekivät päivästä paremman

Lue lisää: Neljän päivän kevätmatka Italiaan

Sairaus on kyllä pelottava enkä tietenkään haluaisi saada sitä, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän.

Tiedättekin jo, miten näille matkoille kävi. Kaunas putosi kokonaan to do -listalta. Italia ei todennäköisesti toteudu vuonna 2021, mutta Norjaan olen aikeissa mennä, jos saan rokotteen ennen sitä ja rajat ovat auki. Norjan-matka on maksettu kokonaan, ja Walesiin on sisällä tuntuva käsiraha. Jos näitä taloudellisia kannustimia ei olisi, pysyisin todennäköisesti vielä tämän vuoden visusti kotona.

Kuulun niihin etuoikeutettuihin, joiden elämää koronavirus on hankaloittanut vain vähän. Työnteko on siirtynyt kotiin, mutta minulla on hyvät olosuhteet ja työrauha. Työ on hieman vaikeampaa ilman tapaamisia, mutta selviydyn näinkin. Työkavereita on pieni ikävä. En silti koe varsinaisesti yksinäisyyttä enkä mielestäni jää mistään kovin tärkeästä paitsi. Elämänpiirini on pienentynyt viime vuosina muutenkin niin paljon kipujen takia, ettei korona tuonut siihen suurta muutosta.

Altistuin koronatartunnalle lokakuussa ja jouduin yhdeksäksi päiväksi karanteeniin. En silloinkaan pelännyt tartuntaa tai sairastumista. En tietenkään haluaisi saada sairautta, mutta ajattelen asiaa hyvin vähän. En ole huolissani itsestäni enkä lähipiiristäni. Noudatan suojautumisesta annettuja ohjeita muuten, mutta olen käynyt tapaamassa iäkästä äitiäni muutaman kerran, ja myös eri paikkakunnilla asuvien sisarusteni tapaamiseen on ollut vuoden mittaan aihetta.

Lue lisää: Koronavirus toi kotikissoille lokoisat olot

Lue lisää: 9 päivää koronakaranteenissa

Arvasin jo 60-vuotisjuhlia järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat.

Vuotta 2020 ei tehnyt minulle mieleenpainuvaksi pelkästään korona, vaan vielä vahvemmin isäni kuolema. Muistatte varmaan kesäkuun kovat helteet? Monisairaan isäni kunto romahti tuolloin, ja hän putosi lähes suorilta jaloilta syvään dementiaan. Vain muutamassa viikossa hänen elämänsä oli ohi.

Eihän se odottamatonta ollut. Arvasin jo 60-vuotisjuhliani järjestäessäni, että ne voisivat olla isäni viimeiset juhlat. Tämän takia kutsuin paikalle ystävieni sijasta isälleni läheisiä ihmisiä ja otatin juhlaväestä paljon valokuvia. Isäni viihtyi loppuun saakka, vaikka olimme varautuneet siihen, että hän haluaisi heti ruokailun jälkeen kotiin. Siitä jäi hyvä mieli.

Meillä ei jäänyt isän kanssa mitään kesken. Isäni ymmärsi, ettei hän ollut onnistunut isänä järin hyvin, ja pyysi sitä anteeksi. Minä käsitin, että hän teki parhaansa niistä lähtökohdista, jotka hänellä oli. Minusta kasvoi jokseenkin selväpäinen ihminen, vaikka perin isäni helposti ärtyvän ja masennukselle alttiin hermostollisen rakenteen. Tämä keskustelu käytiin jo vuosia sitten.

Silti isän menettäminen oli sokki ja sai aikaan ajatusten maanvyöryn.

Raha puhuu äänekkäämmin kuin sanat.

Olen työstänyt lapsuuteni tapahtumia terapiassa useampaankin kertaan, joten tuli yllätyksenä, että traumat aktivoituivat nyt uudelleen. Muistini pohjamudista ryömivät esiin kaikki vääryydet, vaille jäämiset, mitätöinnit, pilkat, petokset ja kaltoin kohtelut. Perheessäni ei kunnioitettu toisten rajoja, ja meininki oli ajoittain aika villiä. 

Nämä muistot olivat tuoreina mielessäni, kun aloimme pohtia perikuntana, mitä isämme omaisuudelle tehtäisiin. Useimmiten aviopuolisoiden yhteinen omaisuus pidetään jakamattomana siihen asti, että leskikin on kuollut, jolloin esimerkiksi maatila tai kiinteistö voidaan myydä kokonaisena eikä sitä tarvitse pilkkoa. Ahdistuin kuitenkin pahasti ajatuksesta, että joku muu perheenjäsen hallitsisi perintöosuuttani. En luottanut heihin tarpeeksi.

Vaadin ripeää perinnönjakoa. Perustelin toivettani sillä, että puolisoni on jäämässä eläkkeelle emmekä kumpikaan ole enää täysin terveitä. Jos haluamme vielä nauttia elämästä yhdessä, sen on tapahduttava nyt eikä 10 vuoden päästä. Selitin, että tarvitsen rahat tähän. Se on totta, vaikkei koko totuus.

Vaatimukseni toteutettiin joulukuussa osittaisena perinnönjakona. Olen edelleen äimän käkenä siitä, että perinnönjako toteutui, että se kävi näin nopeasti ja ilman riitaa. Tulkitsen, että sisarukseni sopeutuivat ja tulivat minua vastaan. Olen heille siitä kiitollinen.

Koen, että nuoruuteni kolhut on nyt paikattu. Raha puhuu joskus äänekkäämmin kuin sanat.

Mitä kaikki oikein vouhkaavat kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä.

Vuosi oli niin rasittava, että nelipäiväinen työviikko tuli tarpeeseen. En tehnyt uutena vapaapäiväni mitään, mitä kuvittelin tekeväni, koska aikani ja aivokapasiteettini kuluivat kriisien työstämiseen.

Minulla ei myöskään riittänyt energiaa esimerkiksi normaaliin myötätuntoon. Kuolema tuntui kulkevan tuossa ihan vierellä koko ajan, joten en jaksanut ymmärtää vouhkausta kasvomaskeista, tietoturvaloukkauksista ja milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Olen varmasti ollut tavallistakin itsekeskeisempi ja tylympi. Sikälikin on ehkä ihan hyvä juttu, etten ole paljon liikkunut ihmisten ilmoilla.

Vuosi osoitti myös blogin rajat. Mieleni työskenteli niin synkkien asioiden parissa, ettei niistä avautuminen tuntunut sopivan kukkakuvien ja asupostausten rinnalle. Arki sisältää iloa ja surua limittäin, eikä kaikki ole heti tai koskaan valmista blogissa julkaistavaksi. Kirjoitin isäni tilanteesta jonkin verran Dementin omainen -blogiini, kun en vielä täysin ymmärtänyt tapahtunutta. Kun mielen maanvyöry alkoi toden teolla, suljin sanaisen arkkuni.

Menetyksissä on se hyvä puoli, että ne tekevät tilaa uudelle. Vaikka vuoden 2020 tilinpäätös jäi miinukselle, uskon, että nyt  raunioille kylvetyt siemenet kantavat kauniin sadon. Suunnittelen tulevaisuutta innoissani ja olen varma, että vuodesta 2021 tulee paras vuosi ikinä.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Niinpä. Optimismin perin varmaankin äidiltäni. 

--

Päivän kuvat: Hibiscuksia eli kiinanruusuja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (2)

Käyttäjä9775
Liittynyt5.1.2021
1/2 | 

Hei!
Jälleen kauniisti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu postaus. Kuten oli edellinen postauskin koskettava. Pidän tavastasi kirjoittaa. Tiistai päiviä odotellen.

Vierailija
2/2 | 

Kiitokset kirjoituksestasi! Vaikka syviä vesiä olet kulkenut, ajatuksesi tuovat lohtua ja helpotusta. Tässä iässä +-60 olemme monet niin samanlaisissa tilanteissa kanssasi. Hyvää ja valoisaa vuotta meille kaikille! Ja kaikille ikäpolville, jokaisella omat kevyet ja raskaat haasteet!

Jos maanlaajuisen fysioterapiaketjun potilastiedot joutuisivat tietovuodossa hakkereiden käsiin, se olisi erittäin ikävä juttu. Ihmisen nimellä ja henkilötunnuksella on mahdollista tehdä petoksia ja kiusaa. Ainakin tavaran tilaaminen onnistuu melko helposti. Rikollinen esiintyy uhrina ja ohjaa tavarat itselleen, mutta laskut menevät uhrille. Tällä on nimikin, identiteettivarkaus.

Liikenne- ja viestintäministeriön kyberturvallisuuskeskus antaa verkkosivuillaan neuvoja ja ohjeita identiteettivarkauden tai tietovuodon uhreille. Neuvot löytyvät tämän linkin takaa. Ohjeissa on myös linkit palveluihin, joissa tarvittavat suojaustoimet voi tehdä. Myös Rikosuhripäivystyksen verkkosivuilla kerrotaan, mitä identiteettivarkaus on, miten siltä voi suojautua ja mitä on hyvä tehdä, jos joutuu tietomurron uhriksi. Ohjeet ovat tämän linkin takana.

Mitä kaikkea uhrin kannattaa tehdä, riippuu siitä, mitä tietoja on joutunut vääriin käsiin. Esimerkiksi luottokortteja ei tarvitse sulkea, elleivät niiden numerot ole olleet vuodetun aineiston joukossa.

Jos fysioterapiaketjun potilastietoja vuotaisi nettiin, kenellekään tuskin tulisi mieleen, että kyseessä olisi suuronnettomuus.

Fysioterapiaketjun asiakkailla on ongelma, johon he hakevat apua. Useimmat tulevat fysioterapiaan lääkärin lähetteellä ja heillä on ainakin alustava diagnoosi. Fysioterapeutilla käynnissä ei ole mitään hävettävää. Pikemminkin on hävettävää, jos saa lähetteen, muttei käytä sitä. Jos jättää fysioterapeutin määräämät harjoitteet tekemättä, on laiska luuseri, joka ei ansaitse parantua.

Fyysistä kuntoutusta pidetään yleisesti tärkeänä, ja on paljon vaivoja, joihin ei saa muuta hoitoa, ellei ole ensin käynyt fysioterapiassa. Jos fysioterapiaketjun potilastietoja vuotaisi nettiin, kenellekään tuskin tulisi mieleen, että kyseessä olisi suuronnettomuuteen verrattava kansallinen hätätilanne. Kukaan ei kummastelisi, missä ministerien myötätunnon osoitukset viipyvät eikä patistaisi vapaaehtoisia päivystämään puhelimessa ja keittämään teetä uhrien omaisille. Uhrien hätä liittyisi identiteettivarkauteen, ei siihen, että potilaskertomuksia olisi mahdollisesti vuodettu.

Fysioterapeutin potilaskertomuksilla tuskin voi kiristää, rahastaa tai tehdä kiusaa. Miksi sitten ajatellaan, että psykoterapeutin potilaskertomuksilla voisi tehdä niin? Miksi niiden mahdollinen vuotaminen julkisesti nähtäville järkyttää niin paljon – ja myös ulkopuolisia?

Psykoterapia-asiakkaat ovat tavallisia ihmisiä, eivät vapisevia hermoraunioita.

Psykoterapiaketjun asiakkailla on ongelma, johon he hakevat apua. Osa tulee terapiaan lääkärin lähetteillä ja heillä on ainakin alustava diagnoosi. Heidän terapiansa maksaa Kela tai esimerkiksi sairaala ostopalvelusopimuksella. Diagnoosina saattaa olla esimerkiksi masennus tai ahdistus, ja sen taustalta saattaa terapiassa löytyä esimerkiksi vanha trauma, koti- tai koulukiusaamista tai fyysistä, seksuaalista tai henkistä väkivaltaa.

Valtaosa psykoterapiapotilasta on tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä eivätkä vapisevia hermoraunioita. Harva heistä on sairauslomallakaan. Kun terapeutti ja potilas tulevat ovesta ulos, et pysty erottamaan, kumpi on kumpi. Potilaat ovat keskimäärin samanlaisia ihmisiä kuin fysioterapiassa käyvät. Osa heistä on jopa ihan samoja ihmisiä. Itsekin olen tarvinnut sekä fysioterapiaa että psykoterapiaa samaan aikaan.

Osalla (en osaa sanoa, miten suurella osalla) psykoterapeuttien asiakkaista ei ole diagnoosia eikä maksusitoumusta. He hakeutuvat terapiaan ennaltaehkäisevästi selviytyäkseen vaikeasta elämäntilanteesta. Niin olen itsekin tehnyt, jopa useaan otteeseen. Olen ollut mukana myös terapiaryhmässä, minkä koin erittäin antoisaksi.

Joskus psykoterapiana pidetään vain pitkäkestoista ja intensiivistä psykoanalyyttistä terapiaa, mutta se on väärinkäsitys. Nykyään psykoterapiaa on monenlaista. Ratkaisukeskeinen psykoterapeutti saattaa antaa kotitehtäviä tai käyttää työnsä apuna mielikuvaharjoitteita. Traumaattisia tapahtumia voidaan käsitellä EMDR:n eli silmänliiketerapian avulla. Terapian kesto voi olla mitä tahansa parista käynnistä vuosiin, mutta uskoisin, että lyhyet terapiat ovat tällä hetkellä yleisempiä kuin pitkät.

Joskus potilas ajattelee käyvänsä vain keskustelemassa, mutta hänkin saa hoitoa. Hänkin on terapiassa. Ammattilainen osaa kysyä kysymyksiä ja tehdä huomioita, jotka voivat johtaa oivalluksiin ja uusiin näkökulmiin. Potilaan solmu alkaa aueta ja taakka kevenee. Ero on sama kuin jumpan ja fysioterapian: moni kokee harjoitteita tehdessään vain jumppaavansa, mutta ammattilaisen suunnittelemat ja opettamat täsmäliikkeet toimivat hoitona potilaan vaivaan (jos toimivat).

Tosiasiassa tietomurron uhrit saattavat olla psyykkisesti vahvempia kuin säälittelijänsä.

Tietovuodon uhreista on puhuttu herkkinä ja haavoittuvina ihmispoloina, jotka eivät mitenkään tule kestämään tilannetta ainakaan ilman massiivisia tukitoimia. Tosiasiassa he saattavat olla psyykkisesti vahvempia kuin säälittelijänsä.

Vuonna 2018 psykoterapiaketjun palveluja käyttäneet ovat todennäköisesti tänä vuonna jo paremmissa voimissa. Jos käyntien aiheena on ollut kuormittava elämäntilanne, tuo tilanne on jo mennyt ohi. Jos taas ongelmana ovat olleet psyykkiset oireet, kuten masennus, ne ovat todennäköisesti hellittäneet hoidon tuloksena. Kaikkien potilaiden itsetuntemus on terapian seurauksena parantunut.

Uskon, että entisillä potilailla on kaikki edellytykset selviytyä kriisistä, jonka terapiayrityksen potilastietojen vuotaminen ja sitä mahdollisesti seurannut kiristysyritys aiheuttaa. Valtaosa uhreista on todennäköisesti täysin toimintakykyisiä. Tukea on saatavana. Kansallista hätätilaa ei tarvitse julistaa.

Mielestäni uhrien säälittelyssä mennään samalla tavalla liian pitkälle kuin joskus seksuaalisen hyväksikäytön uhreista puhuttaessa. Pahimmillaan uhrin asema voi aiheuttaa pysyvää vahinkoa, mutta ei pidä unohtaa, että traumoista voi myös selvitä. On väärin uhriuttaa kovia kokeneet loppuiäkseen. Terapian jälkeen nuo tapahtumat ovat vain yksi raita elämän kirjavassa matossa.

Traumoista nimittäin selvitään nimenomaan psykoterapian tuella. Siinä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Se on hoitoa ihan niin kuin fysioterapiakin.

Terapeuttien ja heidän taustayhteisöjensä kannattaisi nyt avata kirjaamiskäytäntöjään ja tietoturvatoimiaan.

En tiedä, mitä tietoja entisistä potilaista on netin pimeälle puolelle ladattu. Valvira ohjeistaa täällä psykoterapeutteja tekemään terapiakäynneistä kirjaukset, jotka keskittyvät potilaan vointiin, oireisiin, toimintakykyyn ja hoitosuunnitelmaan sekä näiden muutoksiin. Siis terapiaprosessin etenemiseen eikä sen sisältöön. Minusta tällaisessa tiedossa ei pitäisi olla mitään arkaluontoisempaa kuin tiedoissa fysioterapian etenemisestä ja käytetyistä harjoitteista.

Valviran ohjeissa ei kehoteta kirjaamaan esimerkiksi, keistä potilas puhuu terapiassa ikävään sävyyn tai paljastamaan näiden ihmisten henkilötietoja. Minusta tuntuu, ettei järkevä terapeutti sisällyttäisi potilastietoihin yksityiskohtia, joiden avulla potilasta voitaisiin kiristää. ”Maksa heti 200 bitcoinia, tai kerron miehellesi Matti Mattilalle, että olet pettänyt häntä Jussi Jussilan kanssa, kuten kerroit terapeutille.” Aika kaukaa haetulta kuulostaa.

Terapeuttien ja heidän taustayhteisöjensä kannattaisi nyt avata sekä kirjaamiskäytäntöjään että tietoturvatoimiaan, jottei pelko tietojen vuotamisesta estäisi avun tarpeessa olevia hakeutumasta terapiaan.

Vielä jonakin päivänä on yhtä luonnollista huikata työpaikalla poikkeavansa psykoterapeutilla kuin fysioterapeutilla. Potilaskertomusten julkaisemisella ei silloin voi kiristää, koska ne eivät hävetä ketään. Odotan sitä päivää.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, onko pitkäaikainen mielialalääkitys tuhonnut kykyni tuntea myötätuntoa, kun en ole kovin huolissani tietovuodon uhrien voinnista. Pitäisikö mennä terapiaan?

--

Lisäys: Katleena Kortesuon blogissa on tähän asti selkein esitys siitä, miten tietovuodon uhrin kannattaa toimia ja mistä hän saa apua. Blogi löytyy täältä.

--

Muokkaus 27.10.: Lyhensin fysioterapiaa koskevaa kohtaa, koska kirjoituksen aihe ei varsinaisesti ole fysioterapia.

--

Päivän kuva: Levisioita, kuvattu Pionien Kodissa kesäkuun lopulla.

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Ihan hyvä näkökulma. Mutta nykymaailmassa kun trollit ovat joukolla maalittamassa ihmistä vaikka silloin, kun tämä kritisoi persua somessa, niin nyt vuotaneet tiedot mahdollistavat aivan uudenlaisen väkivallan. Terapian potilastietoihin kirjataan taatusti esim itsemurhayritykset, mahdollinen päihteidenkäyttö yms., jolla pahantahtoinen taho voi tuhota ihmisen uran ja vaikeuttaa elämää ihan huomattavasti.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/3 | 

Olet ihan oikeassa, vierailija. Olen itsekin ollut tilanteessa, jossa mikä tahansa tieto yksityiselämästäni olisi ollut ase pahantahtoiseen käteen. Sellaisesssa tilanteessa tietovuoto tuntuisi pahimmalta painajaiselta. Tässä blogissa toin kuitenkin esiin toisen näkökulman. Monisyinen asia.

Vierailija
3/3 | 

Hyvä kirjoitus, jonka voisit mielellään lähettää vaikka sanomalehteen mielipidesivulle.

Huomasin 10 päivää sitten sunnuntaina iltapäivällä, että pomo oli yrittänyt soittaa. Puhelimeni oli äänettömällä, kuten aina. Laitoin hänelle tekstarin: Oliko taskupuhelu? En nimittäin uskonut, että hänellä voisi olla minulle mitään asiaa. Panin kuitenkin äänet päälle.

Kului puolisen tuntia, ja hän soitti uudelleen. Flunssainen työkaveri oli käynyt koronatestissä ja saanut positiivisen tuloksen. Kuuluin altistuneisiin, koska olin ollut sairastuneen kanssa samassa tilassa useiden tuntien ajan sinä aikana, kun hän saattoi olla oireeton tartuttaja.

Emme työskennelleet yhdessä, joten olimme koko ajan vähintään kolmen metrin päässä toisistamme. Toimistolla on hyvä ilmanvaihto. Minulla ei ollut mitään oireita enkä uskonut, että olisin sairastunut. Hiukseni nousivat kuitenkin pystyyn, kun mietin, missä olin edellisenä päivänä.

Olin juuri sellaisissa juhlissa, joista viranomaiset varoittavat.

Olin juuri sellaisissa juhlissa, joista viranomaiset varoittavat. Paikalla oli koko suku ja melkoinen joukko muita. Laskin nopeasti, että meitä oli vähintään yhdeksältä paikkakunnalta, ja riskiryhmään kuuluvia oli kymmenkunta.

En kätellyt juhlissa ketään enkä muista, että olisin muutenkaan koskettanut muita kuin puolisoa. Näin kuitenkin muutamia reippaita halauksia, eikä ruokajonossa välttämättä noudatettu turvavälejä. Käsidesiä ja kertakäyttökäsineitä oli tarjolla. Itsekin otin käsidesiä ja kävin pari kertaa pesemässä kädet.

Taudin tarttumista ajatellen olisi ollut järkevintä istua niissä seurueissa, joissa tulimme paikalle. Osittain tämä toteutui, osittain ei. Omassa pöydässäni taisi olla suurin hajonta: väkeä viideltä paikkakunnalta. Olinko tartuttanut heidät kaikki?

Ilmoitin illalla altistumisestani pikaviestillä juhlien emännälle. Muistutin, että juhlaväki tulkittaisiin altistuneiksi vasta, jos sairastuisin. Arvelin, ettei hän ylireagoisi, ja olin oikeassa.

Maanantai: viranomainen soittaa ja asettaa karanteenin

Aamun videopalaverissa pari leukaa loksahti, kun pomo kertoi altistumisesta. Meillä oli ollut sääntönä, että toimistolle sai halutessaan tulla, mutta turvatoimia piti noudattaa huolellisesti, ja pientenkin flunssaoireiden takia piti ehdottomasti jäädä kotiin. Systeemissä oli oireettoman koronan kantajan mentävä aukko. Nyt olimme kaikki etätöissä: terveet karanteenin takia ja loput flunssaoireiden (vähän kärjistettynä).

Ensimmäinen altistuneista sai soiton sairaanhoitopiiristä kolmen aikaan iltapäivällä. Hänet määrättiin karanteeniin, muttei koronatestiin, koska hän oli oireeton.

Tein normaalin työpäivän etänä. Seitsemän aikaan illalla minullekin viimein soitettiin. Jäljittäjä luetteli Covid-19:n oireet ja kysyi, onko minulla ollut mitään niistä. Ei ollut ollut. Minutkin määrättiin karanteeniin, kunnes kaksi viikkoa olisi kulunut altistushetkestä. Jäljittäjä lupasi soittaa seuraavana päivänä uudestaan ja kysellä tarkemmin tilanteestani.

Karanteeni koskee vain altistunutta. Perheenjäsenet voivat jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, joten he voivat käydä kaupassa ja asioilla myös altistuneen puolesta. Onneksi olin käynyt runsailla viikko-ostoksilla torstaina.

Karanteeniohjeissa yllätti määräys yksin nukkumisesta ja huoneen tuulettamisesta ennen ja jälkeen nukkumisen. Sain jäädä omaan vuoteeseeni, ja puoliso yöpyi vierashuoneessa. Olimme kuitenkin sitä ennen loikoilleet sängyllä vierekkäin jo monta tuntia samaa ilmaa hengittäen, joten enpä tiedä, mitä hyötyä ohjeesta oli.

Kerroin sosiaalisessa mediassa, että olen altistunut virukselle. Altistus on sairastumiseen verrattuna pikku juttu. Silti postaukseni herätti jonkin verran huomiota – etenkin tietysti niissä, jotka olivat olleet mukana viikonlopun juhlissa.

Tiistai: En voi enää tartuttaa ketään

Sain sairastuneelta puolivahingossa tärkeän tiedon: tartuttavuuden lasketaan alkavan 48 tuntia eli kaksi vuorokautta ennen kun oireet alkavat. Olin edelleen oireeton, ja juhlista oli kulunut jo yli kaksi vuorokautta. Vaara ohi! Vaikka nyt saisin oireita ja positiivisen testituloksen, juhlaväkeä ei enää määriteltäisi altistuneiksi.

Ja koska olin pysytellyt jo kaksi vuorokautta kotona ja karanteeni jatkui, en ylipäätään voisi enää tartuttaa muita kuin puolisoni. Lehtitietojen mukaan useimmat potilaatkin tartuttavat korkeintaan yhden henkilön. Supertartuttajat ovat ihan erikseen.

En ole missään vaiheessa ollut kovin huolestunut omasta puolestani. Se olisi kuitenkin rankkaa, jos paljastuisi, että olen tartuttanut taudin johonkin toiseen, joka sitten saisi vakavan tautimuodon. Tällaisenkin tiedon kanssa tällä hetkellä moni suomalainen elää. Tuskin siinä pystyisi olemaan tuntematta syyllisyyttä, vaikka oikea syyllinen on tietenkin virus. Ei meistä kukaan sitä ole tänne kutsunut enkä usko, että kukaan sitä tahallaan tartuttaisi toiseen ihmiseen. Elämässä ja kuolemassa on paljon sattumaa.

Kerroin sairastuneelle, etten syytä häntä tilanteesta. Olisin voinut altistua monessa muussakin paikassa. Minähän kuljin bussillakin päivittäin.

Sairaanhoitopiirin jäljittäjä soitti uudestaan ja kyseli muun muassa sairauksistani ja lääkkeistäni. Hän varmisti, että olin saanut ohjeet ja muistutti, että jos saan oireita, minun pitää soittaa ohjeissa kerrottuun numeroon. Keskustelimme hiukan sieniallergiastani, joka aiheuttaa silmien vetisyyttä ja nenän tukkoisuutta. Hän kehotti kiinnittämään huomiota etenkin uusiin oireisiin, ei niinkään niihin, joita minulla on ollut jo elokuusta saakka.

Keskiviikko: Koronavilkku pysyi hipihiljaa

Karanteeniin määrätyistä kenenkään Koronavilkku-sovellus ei hälyttänyt edes viiveellä. Se ei ole mikään ihme,  koska se olisi edellyttänyt 15 minuutin oleskelua korkeintaan kahden metrin etäisyydellä sairastuneesta. Pidimme selvästi isommat turvavälit.

Keskiviikon kohokohta oli tulppaanin sipulien saapuminen nettikaupasta. Puoliso kävi hakemassa paketin läheisen kioskin pakettiautomaatista, minähän en saanut mennä kioskille. Hypistelin sipuleita innoissani. Mikä ihana kukkaloisto niistä syntyisikään keväällä parvekkeelle! Pitäisi vain saada kesäkukat lopettamaan kukintansa, jotta sipuleille vapautuisi tilaa.

Soitin iäkkäälle äidilleni ja kerroin, että olin altistunut tartunnalle ja olin karanteenissa, mutta en ollut voinut tartuttaa sukujuhlissa ketään.

Torstai: Äitini luuli, että olen sairastunut koronaan

Pitkä työpäivä kostautui, enkä saanut torstaiyönä unta. Puoliso oli nukahtanut jo yhdeksän maissa makuuhuoneeseen. Kun  kömmin lopulta kolmen jälkeen nukkumaan, mies heräsi ja siirtyi vuorostaan olohuoneeseen valvomaan. Karanteenin määräykset täyttyivät. Nukuimme kyllä samassa huoneessa, mutta emme yhtä aikaa.

Päivällä tätini otti yhteyttä ja halusi tietää, onko minulla tosiaan korona, kuten äitini oli kertonut. Äitini oli sekoittanut altistumisen ja sairastumisen ja luuli, että olen sairastumisen takia karanteenissa. No, onneksi en ollut. Sairastunut nimittäin kertoi, millaisia oireita hänellä on. Kuulosti melkein samalta kuin keuhkokuume, joka minulla oli muutama vuosi sitten, paitsi vielä hiukan vakavammalta. Minä jaksoin sentään olla tunninkin jalkeilla lepojaksojen välillä. Häneltä onnistuu 10 minuuttia. Aika hurja tauti.

Olin järkyttävän väsynyt, koska olin nukkunut huonosti jo kahtena yönä peräkkäin. Onneksi oli torstai eli viikon viimeinen työpäivä. Otin nokoset heti kun pystyin.

Päivän uutinen oli karanteeniaikojen lyhentyminen. Minunkin karanteenini päättyisi huomiseen, jos uudet suositukset olisivat jo voimassa. Oireettomien altistuneiden karanteeni kestää jatkossa vain kymmenen päivää kahden viikon asemesta.

Pitkä viikonloppu: Altistunut, mutta onnellinen

Meistä karanteeniin määrätyistä vain yhdellä oli ollut flunssaoireita. Hän sai perjantaina testituloksen, joka oli negatiivinen. Kukaan altistuneista ei siten saanut tartuntaa.

Jos en olisi karanteenissa, olisin varmaan käynyt torilla ja kaupassa. Nyt lastasin jääkaappiin ruuat, jotka taksikuski toi viiden korttelin päästä supermarketista. Vaihdoin lakanat ja pyyhkeet, mutta muuten vain lepäsin. Ihan tavallinen vapaa perjantai. Olin tosi hyvällä mielellä, jopa niin onnellinen, että mietin, pitäisikö mielialalääkitystä vähentää.

Perjantai-iltana erehdyin polkemaan viiden minuutin ajan kuntopyörää kolmosvastuksella, siis hyvin kevyesti. Iskiashermoni ärtyivät kuitenkin tästä niin, että lääkkeiden vaikutusta odotellessa valvoin pikkutunneille. Nukahdin rahille olohuoneeseen. Hyvä niin, koska puoliso miehitti aviovuodetta.

Lauantai kului kevyessä puuhastelussa ja yleisessä lorvailussa (lue: nettipelien parissa). Sunnuntaina oli kaunis syyspäivä. Hoidin kirjeenvaihtoa, lueskelin, tein kirjanpidon ja kudoin vähän. Suunnittelin pelargonien talvetuspaikkaa. Parveke oli edelleen niin kaunis, etten malttanut vielä luopua ränsistyneimmistäkään kukista, vaikka ehkä olisi pitänyt.

Koronaa en pohtinut. Voi silti olla, että kotoisten puuhien tyydyttävyys korostui pandemian taustaa vasten. Nautin kiireettömyydestä ja kuljeskelin huoneesta toiseen hymy huulilla. En ollut käynyt ulkona kertaakaan sen jälkeen, kun palasin kotiin edellisen lauantain juhlista. Onneksi en ole yhtään ulkoilmaihminen. 

Jos olisin ajatellut koronaa, olisin ajatellut, ettei kuolema, oma tai toisten, ole pahinta, mitä voi tapahtua. Pahinta on kärsimys. Planeettamme kannalta pandemia on siunaus, sillä se antaa aikalisän siirtymiselle vihreämpään tuotantoon ja kulutukseen. Luova tuho on aina ennenkin johtanut uuteen kukoistukseen. Luotan siihen myös nyt.

Jos joku muu haluaa ajatella koronaa, niin voin ehdottaa lukemista. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi keväällä eri alojen asiantuntijoilta lausunnot, joista se koosti kesäkuussa monipuolisen raportin Covid-19-pandemian hyvistä ja huonoista seurauksista lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Siinä on myös hyvä yhteenveto. Raportti löytyy tämän linkin takaa.

Maanantai: Varokaa raitista ilmaa!

Puolison mukaan olen kuorsannut karanteenin aikana poikkeuksellisen paljon. Olen huomannut sen itsekin. On ollut vaikea nukahtaa, koska nielun rentoutuessa hengitysteistä on tullut ahtaat. Tämän seurauksena olen alkanut kuorsata, mihin olen sitten herännyt. Maanantaiyönä tämä alkoi potuttaa toden teolla. Mikä nyt on muka eri tavalla kuin ennen?

No, tuuletus on eri tavalla. Emme tavallisesti tuuleta makuuhuonetta juurikaan, etteivät allergeenit pääse sisään. Ilmanpuhdistuslaite hurisee meillä vuoden ympäri myös liikenteen pienhiukkasten takia. Mutta karanteenisääntöjen takia olen tuulettanut 15 minuuttia juuri ennen nukkumaanmenoa. Ikkunasta tulevat homesienten itiöt ovat tuntuneet silmissä kirvelynä, ja onhan ihan loogista, että ne voivat turvottaa myös nielua. "Raitis" ulkoilma, sehän on vaaroista näkymättömin.

Onneksi minulla oli avaamaton pullo allergisen nuhan oireita lievittävää Dymistaa. Sitä nokkaan, ja johan helpotti. 

Arvatkaa, mikä on ensimmäinen paikka, johon menen karanteenin jälkeen keskiviikkona? Lankakauppa. Tarvitsen lyhyen pyöröpuikon kokoa 2,5. Muuten ei alpakkaneule etene.

--

Selvennys: Karanteenissa oleva saa ulkoilla, jos pitää turvavälit. Se, etten käynyt ulkona ollenkaan, oli oma valintani. Asun niin keskellä kaupunkia, ettei jalkakäytävillä ole mahdollista pitää kahden metrin turvavälejä paitsi kenties keskiyöllä. Enkä muutenkaan juuri ulkoile, koska pystyn kävelemään vain välttämättömän.

--

Päivän kuvat: Karanteeniviikolla en käynyt kertaakaan ulkona. Nämä kuvat ovat kahden viikon takaa Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty kävelemään pitkiä matkoja, ja minulla on usein jännekipuja hamstring-syndrooman takia. Niinpä minusta ei tullutkaan maraton- eikä joogamummoa, vaan kukkamummo ja siirtolapuutarhuri. Päivitän blogia harvakseltaan, koska minulla on tällä erää vain vähän sanottavaa muusta kuin puutarhanhoidosta.

Olen Maija Rauha, 65-vuotias ja eläkkeellä. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016