Täytän tänään 65 vuotta ja siirryn virallisesti vanhusväestöön. Tarkoitan, että viranomaisten silmissä olen ikäihminen ja oikeutettu esimerkiksi kotikaupunkini ja hyvinvointialueeni senioripalveluihin. Olen asiain tilasta mielissäni. Minulle sopii olla vanhus.
Kaupungin verkkosivuilta on tosin vanhukset siivottu pois ja puhutaan hienommin senioreista ja ikääntyneistä. Minulle on se ja sama, mitä nimitystä muut itsestään ja toisistaan haluavat käyttää. Pääasia, että voin huomenna ostaa paikallisliikenteen vuosikortin kelpo alennuksella.
Olen valinnut asuinpaikkani vanhuspalveluihin nähden strategisesti hyvin. Ikäihmisten hyvinvointikeskus (entinen palvelutalo) on ihan vieressä ja lähin terveysasema kolmen korttelin päässä. Mitä palveluja niissä enää oikeasti on jäljellä, jää nähtäväksi.
Hyvinvointialue on kuulemma lopettanut hyvinvointikeskuksen palvelut, ja sen ovet pidetään nykyisin lukittuina. Vielä hetki sitten talon aulakahvilassa pystyi käymään kuka tahansa kupposella, ja ruokalasta saivat 65 vuotta täyttäneet lounasta muutamalla roposella. Liikuntatilat ja uima-allas olivat järjestöjen kautta ahkerassa käytössä.
Kaupunki on syksyn aikana käynnistänyt palvelutalon ohjelmaa järjestöjen avulla. Tiedot ohjelmasta julkaistaan ilmoitustaululla, mutta miten sitä pääsee katsomaan, kun ovi on lukossa? Minua kiinnostaisi eniten uima-allas, joka kuitenkin on nettitietojen mukaan ollut jo pidemmän aikaa tyhjillään. Samaan aikaan kaupunki pohtii uimahallin rakentamista. Eihän tässä ole päätä eikä häntää, jos tavoitteena on panostaa ennaltaehkäiseviin terveyspalveluihin.
No, toisaalta en ole kärsinyt tekemisen puutteesta tähän astikaan. On mahdollista, että keksin viihdykettä vastedeskin ihan itse. Olen vanhus siinä mielessä, että ikääntyminen on vienyt minulta osan liikuntakyvystä ja kivut määräävät toimintani rajat. Toimintakyvytön en kuitenkaan ole.
Siirtolapuutarhapalsta on kokonaisvaltainen kuntosalini
Toimintakykyni lukko on siirtolapuutarhapalstani Villa Palanen, jonka hankin vuoden 2021 talvella. Nautin erityisesti raskaista puutarhatöistä, kuten kasvimaan kääntämisestä, perunanistutuksesta kuokalla ja kompostin tyhjennyksestä. Nostelen multasäkkejä kevyemmin kuin vielä muutama vuosi sitten, joten lihaskuntoni täytyy olla parantunut.
Viisi vuotta sitten, kun täytin 60, pidin sukujuhlat ja summasin siihenastista elämääni blogitekstissä näin:
60 vuotta elämää – miten meni omasta mielestä?
Kirjoitus pitää muuten edelleen täysin paikkansa, mutta en osannut ennustaa. En arvannut, että vanhuusikää koskeva haaveeni toteutuisi ja pian puuhastelisin tyytyväisenä kukkien parissa isovanhempieni tavoin. En pitänyt sitä mahdollisena, koska se oli ristiriidassa toisen, tärkeämmän tavoitteeni kanssa. Lähdin nuorena toteuttamaan sitä toista.
Olen aina ollut kiinnostunut kukista ja puutarhanhoidosta, mutta en ole halunnut asua omakotitalossa vaan kerrostalossa ja vieläpä kaupungin keskustassa ja mahdollisimman korkealla. Keskusta-asuminen on niin kallista, ettei erillinen vapaa-ajan asunto ole tullut kysymykseen.
Sitten yhtäkkiä kesällä 2020 oivalsin, että on olemassa kaupunkilainen tapa hoitaa puutarhaa, ja sitä kutsutaan siirtolapuutarhaksi. Oman palstan hankkiminen onnistui isäni kuoleman jälkeen. Kun korona sulki rajat, puutarhanhoito tuntui järkevimmältä, mitä ihminen voi tehdä perintörahalla.
Olisin tietysti voinut ostaa mummonmökin maalta, mutta silloin olisi pitänyt hankkia myös auto, ja siihen eivät rahkeeni riittäneet. Nyt, kun minulla kohta on se vuosikorttikin, pääsen siirtolapuutarhalle entistä edullisemmin bussilla.
Olen onnellinen nainen. Vaikka en pysty enää kaikkeen, puutarhalla pystyn tekemään, mitä haluan. Ja jos en pysty, löydän jonkun toisen tekemään sen. Parasta on kuitenkin, että saan yrittää ja erehtyä, oppia ja oivaltaa koko ajan. Neljän vuoden jälkeen olen siirtolapuutarhurina vielä noviisi, aivan alussa. Sellainen pitää vanhuksen virkeänä.
Lue lisää: Minulla on taas tulevaisuus
Lue lisää: Tämä siirtolapuutarhamökki on Villa Palanen, ja se on nyt minun
---
Tulossa ensi viikolla: Villa Palasen vuosikatsaus 2024
