Kirjoitukset avainsanalla kulttuuri

Minulta toivottiin jo kauan sitten postausta siitä, mitä olen lukenut viime aikoina. Luen mielelläni, mutta olen viime vuoden aikana lukenut niin surkean vähän, ettei siitä ole oikein riittänyt aiheeksi. Nyt olen kuitenkin hivenen terhentynyt lukijana. Syyllinen on työkaverini Pirkko Soininen, jolta on ilmestynyt alkuvuonna peräti kaksi kirjaa: taidemaalari Ellen Thesleffistä kertova romaani Ellen ja Eppu Nuotion kanssa kirjoitettu taidedekkari Sakset tyynyn alla. Onhan ne ollut ihan pakko lukea.

Minulta on myös kysytty, miltä se tuntuu, kun työkaveri saa ensin palkinnon runoistaan ja sitten häneltä julkaistaan kirja toisensa jälkeen. Hän esiintyy messuilla, antaa haastatteluja ja loistaa kirjallisten seurueiden keskipisteenä. Kuinka paljon käy kateeksi?

En tiedä, uskooko kukaan, kun sanon, ettei yhtään.

Pirkko on tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kun kirjoittaa työkseen, on aika selvää, että kavereissa ja työkavereissakin on kirjoittajia, ja aika moni kirjoittaja lopulta kirjoittaa myös kirjan. Mitä useampi toteuttaa unelmansa, sitä parempihan se on. Ei se ole minulta poissa. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan ja vain ihan vähän kade.

Ehkä senkään takia ei kaivele liikaa, että itse en ole elätellyt haaveita romaanin kirjoittamisesta. Minulla ei ole riittävää paloa henkilöhahmojen kehittelyyn ja oman maailman luomiseen sanoilla. Minulla on enemmän pilkkuihin liittyvää kuin sanataiteellista kunnianhimoa. Jokin hupaisan nokkela chick lit saattaisi luonnistua, mutta kuka sellaista kaipaa? En usko, että minulla olisi kaunokirjallisuudelle omaperäistä annettavaa.

Minulla ei ole myöskään kirjailijan identiteettiä. Vahva toimittajan identiteetti minulla on ollut, ja oli erittäin kova paikka, kun jouduin 20 vuotta sitten luopumaan pressikortistani vaihtaessani alaa.

Pirkon tiedän tehneen pitkäjänteistä työtä kirjailijan uran luomiseksi. On ihan oikein, että hän menestyy. Hän ei ole mikään yhden kirjan ihme, vaan tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kirjani syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Pikkuhippusen luulen osaavani eläytyä kirjailijan uran kohokohtiin. Tiedän, miltä tuntuu innostua aiheestaan, tarjota käsikirjoitusta julkaistavaksi, saada myönteinen vastaus ja allekirjoittaa kustannussopimus. Kirjoittamani kevyt tietokirja Äitipuolen käsikirja julkaistiin muistaakseni vuonna 2003. Se syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Jotakin tiedän myös kirjoittajan arjesta. Senkin, ettei kirjan kirjoittaminen työn ohella ole vaikeaa, jos motivaatio on kunnossa. On täysin mahdollista nipistää arkipäivisin kaksi tuntia illasta ja viikonloppuisin 7-8 tuntia kirjoittamiselle. Itse kirjoitin, kun koululainen oli mennyt nukkumaan. Moni käyttää saman ajan muihin harrastuksiinsa.

Kirjan kirjoittaminen vie tiedonhankinnan jälkeen tuolla ajankäytöllä kolmisen kuukautta, jos sitäkään. Sen ajan pystyy kyllä olemaan katsomatta tv-sarjoja tai näpertelemättä sukankutimen parissa. Tuossa ei tosin ole vielä korjailuvaihe mukana, mutta se voi olla myös lyhyt.

Kirjani julkkareissa olisin luultavasti piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Kirjan kirjoittaminen oli huisin hauskaa. Se ei kuitenkaan päättynyt ihan sellaisiin riemujuhliin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Kirjani esittely ehti kustantajan katalogiin vasta jälkeenpäin. Julkkareita ei järjestetty, eikä kustannustoimittajani kutsunut minua kustantajan puutarhajuhliin. Minut pyydettiin kaikkiaan kolmeen paikkaan puhumaan. Yhteen niistä en voinut mennä, koska en pystynyt ottamaan vapaapäivää töistä, ja olisin joutunut maksamaan matkani toiselle puolelle Suomea itse. Kirjamessuilla esiinnyin aamupäivän toiseksi ensimmäisenä puhujana noin viidelle kuulijalle. Valtaosa palkkiostani kului siihen, kun ostin kustantajalta 20 kappaletta omia kirjojani jaellakseni niitä kirjan tekemiseen osallistuneille sekä sukulaisille ja ystäville.

Kirjan julkaisu ei tuonut ystäviä, vaikutusvaltaa, mainetta tai kunniaa, rahaa ei sitäkään vähää. Niinpä kun mieleni valtasi seuraava aihe, josta minulla oli sanottavaa, en kirjoittanut kirjaa. Aloitin blogin.

Dementin omainen -blogini on aiheen rajauksen puolesta verrattavissa kirjaan. Sillä on ollut kaikkiaan noin 130 000 lukijaa, ja sitä käy edelleen lukemassa noin 1 500 henkeä kuukaudessa, vaikken ole päivittänyt sitä vuosiin. Äitipuolen käsikirjasta otettiin 2 000 kappaleen painos, joka myytiin loppuun kahdessa vuodessa eli sitä ei ole enää saatavissa muualta kuin kirjastoista ja divareista.

Uskon, että olen tavoittanut blogilla suuremman lukijakunnan kuin kirjalla. Kirjoittamisen ilon ohella se on minulle tärkeintä. Kirjani julkkareissakin olisin luultavasti tuntenut olevani väärässä paikassa ja piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

No niin, näettekös, minun piti kirjoittaa Pirkon kirjoista, mutta harhauduin jaarittelemaan satunnaisesta tietokirjan tekemisestäni, joka on eri asia kuin runoilijan ja romaanikirjailijan ura. Ei itsekeskeinen ihminen osaa kirjoittaa muista kuin itsestään.

Siis että kannattaako ne kirjat lukea? No ilman muuta kannattaa!  Suosittelen lämpimästi.

Spoilaan sen verran, että Sakset tyynyn alla -kirjan loppu jätti hymyn huulille ja mieleen ajatuksen, että tätä pitää saada pian lisää! Ellen sensijaan päättyy yhtä aforistisesti kuin alkaakin, mikä ei toki ole moite, kirjat vain ovat hyvin erilaiset. Pieni ote:

"Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus."

Kiitos, Pirkko!

--

Päivän kuvat: Pirkon kirja ja Pirkon ja Epun kirja paistattelevat parvekkeella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Kirjaa odotellessa
1/4 | 

Muistelen, että joskus Dementin omainen -blogissa lupailit käydä läpi anopiltasi jääneet dokumentit ja kirjoittaa hänen elämästään. Saatoit suunnitella sitä eläkepäiville. Toivottavasti voi tehdä sen, sillä aihe vaikuttaa kiinnostavalta.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Jaa-a, aika näyttää, tuotanko kirjan vai pettymyksen. Vaarallisia tuollaiset puolihuolimattomasti heitetyt lupaukset ;)

JattaM
2/4 | 

Taisin tämän blogin vinkkauksen perusteella lukea Nuotion ja Soinisen edellisen, muistaakseni Nainen parvekkeella, ja tykästyin. Siis Sakset tyynyn alla  liittyy seuraavaksi hakulistalle :).

Maija
Liittynyt15.10.2015

Ehdottomasti! Uutuuden yhteydet Suomeen ja täällä tunnettuihin historiallisiin henkilöihin ovat heikommat kuin Nainen parvekkeella -kirjan, mutta ehkä juuri siksi kirjoittajien mielikuvitus laukkaa pidäkkeettömämmin ja tarina on vielä vetävämpi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

KAUPALLINE YHTEISTYÄ, kuten asia lounaismurteella kenties sanottaisiin. Ei minulle tämän kirjoittamisesta mitään maksettu, mutta sain kyllä kirjan ilmaiseksi. Että kiitos vain, kustantamo Kynälä.

En olisi tarttunut tähän runoilija Heli Laaksosen uusimpaan, juuri ilmestyneeseen kirjaan kaupassa. Kansi ja takakansi näyttävät lastenkirjalta, ja nimi on kuin Tatulta ja Patulta varastettu: Sylvia, Tuija ja laulava patja. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä pikku kirjan typografia on tyylikäs ja sisältö aitoa Laaksosta: hauskaa ja ajatuksia herättävää.

Tekijä luonnehtii tuotostaan komedialliseksi kaunokirjaksi. Alun perin se on kirjoitettu tilaustyönä kamarinäytelmäksi kahden naisen teatteriryhmälle. En tiedä, onko sitä esitetty vai ei, eikä se tunnu tärkeältäkään. Itse voisin kyllä hyvin kuvitella esittäväni sitä vankalla, kansakoulun alaluokilla kertyneellä näyttämökokemuksellani.

Muutamaan sivuun tein koirankorvan oikein sattuvan sanailun merkiksi.

Päähenkilöt Sylvia ja Tuija pakenevat toisen 70-vuotispäiviä nuorisoseurantalolle, jossa heidän on tarkoitus koota runokavalkadi seuran 100-vuotisjuhlaan. Leidit linnoittautuvat ilmapatjan kassa seurantalon näyttämölle runokirjoja selaamaan. Eväitä ja rekvisiittaakin löytyy. Ja siitä juttu sitten lähtee luistamaan.

Sylvia ja Tuija ovat seitsemänkymppisinä jo tukevasti tietyssä iässä. Tunnot ja tilanteet, jotka he tarinassa jakavat, ovat tunnistettavia hieman nuoremmallekin. Onhan monella meistäkin jo ”monitehot pääs ja tukipohja jalas ja hiusväri tukas ja hamppais kruunui ko kuninkashuanees”. Tai no, ainakin monitehot ja hiusvärit.

Vitsit ovat lempeitä eivätkä aina ihan uusiakaan, mutta kyllä niitä ilokseen lukee. Muutamaan sivuun tein koirankorvan oikein sattuvan sanailun merkiksi. Tietenkin ystävykset myös hieman setvivät keskinäisiä välejään. Pitkä ystävyys on kestänyt sellaista, mitä kaikki avioliitotkaan eivät kestä.

Parhaat kirjat avaavat lukijalle ovia jo lähes unohdettuihin kokemuksiin, jotka ovat vain odottaneet herättämistään. Muistin, kuinka hienoa oli lukea koulunäytelmän vuorosanoja tuoksuvasta monistepaperista ja eläytyä niihin näyttämöllä.

Juuh. Niinä vuosina, kun esitin koulunäytelmien päärooleja, päähenkilöinä oli poikkeuksetta joko viisaita tonttuja tai reippaita karhuja. Olisiko nuoruusvuosistani tullut helpommat, jos opettaja olisi repäissyt ja päästänyt minut prinsessaksi? Eikö hän uskonut, että kauneuskin on rooli, jota esitetään?

Kaikkea sitä mieleen tuleekin, kun lukee kirjoja.

--

Päivän kuvat: Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja. Kynälä 2016.

Kommentit (1)

MarjattaP
1/1 | 

Kiva ja kiitos kun esittelit kirjan!  Heli Laaksosen tyyli ja ajattelutapa ovat mainioita.  Laitanpa kirjan lukulistalle.

Jos pitäisi valita lukemista parvekkeelle läpimäksi kevätillaksi, kun on täysikuu ja satakieli laulaa keskellä kaupunkia, eikö Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen uusi taidedekkari Nainen parvekkeella (Bazar) olisikin ilmeinen valinta? Kysyn ja vastaan: kyllä tosiaan on! En tiedä parempaa valintaa.

Olen tosin puolueellinen, koska Pirkko Soininen on työkaverini.

Tykkäsin kirjasta jo ennen kuin avasin sen. Sillä on nimittäin poikkeuksellisen onnistuneet kannet. Sanna-Reeta Meilahti on käyttänyt Timo Viitasen valokuvaa, jossa näkyy pariisilaistyyppinen kaupunkitalon kattokerros, ja kuvan päällä on ikään kuin mehukas kerros vastasudittua, märkää maalia. Jos tuohon koskisi, sormenjäljet ikuistuisivat yhteen jos toiseenkin kohteeseen ennen kuin huomaisikaan. Kansi erottuu myös hienosti kirjakaupan ikkunasta.

Kirjailijat ovat kehränneet tarinansa aidon ja olemassaolevan taideteoksen ympärille. Albert Edelfeltin Nainen parvekkeella eli Parisienne oli ihan oikeasti myynnissä Bukowskilla keväällä. Sen hinnaksi tuli huutokaupassa hieman yli 171 000 euroa. Teos on maalattu Pariisissa vuonna 1884, ja kas, siinäpä onkin yksi dekkarimme aikatasoista. Pääsemme tutustumaan portinvartijan rouvaan ja muihin taiteilijaelämän välttämättömiin edellytyksiin. Rouvan puolihuolimattomat havainnot naapurinsa elämästä herättävät lukijan kiinnostuksen. Ketä maalaus oikein esittää? Mikä salattu tragedia sen syntyyn liittyykään?

Pariisi on noissa kohtauksissa erittäin elossa, elävämpi, kuin mikään muu romaanin tapahtumapaikoista. Kerronnan pienen pieni paperinmakuisuus johtuu luonnollisesti siitä, että kyseessä on suurelta osin kirjeromaani. Mielikuvitukseni kaipaa hieman enemmän visuaalisia vihjeitä. Kun laskin kirjan käsistäni, huomasin toivovani kiihkeästi, että tarinasta tehtäisiin elokuva. Haluaisin nähdä dokumenttiohjaaja Salome Virran Pariisissa etsimässä Nainen parvekkeella -teoksen luonnoksia ja iäkkään taiteenharrastajan A.S. Joenmaan viettämässä kesää Ruissalossa pitsihuvilassaan, naista esittävä taideteos makuuhuoneensa seinälle ripustettuna.

Juonen puolesta Nainen parvekkeella taipuisi oikein hyvin elokuvaksi, niin taitavasti se on sommiteltu. Miten ihanalta kesäinen Ruissalo elokuvassa näyttäisikään! Ja yön pimeydessä se voisi olla pelottava. Aidot huuhkajan huhuilut ja kaikki. Pariisista tietysti puhumattakaan.

Itse asiassa toivoisin, että Salome Virrasta tulisi kokonaisen kirjasarjan keskushenkilö. Eikö hän voisi näppärästi tutkia muitakin mysteerejä, ja myös hänen suhteessaan Joenmaahan ja tämän poikaan riittää vielä kehittämisen varaa. Seuraava kirja voisi tapahtua vaikkapa Berliinissä, Salome Virran kotikaupungissa, eikö totta?

Mysteerin juonta en tietenkään voi tässä paljastaa. Sen verran sanon, että se piti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Onneksi mukana ei ollut verta, suolenpätkiä eikä turhanpäiväisiä takaa-ajokohtauksia, vaan jännitys luotiin niin sanoakseni sivistyneellä ja hienostuneellakin tavalla. Parissa kohdassa jopa nauratti, en tiedä, olisiko pitänyt. Täydellistä parvekelukemista.

Go, Pirkko! Go, Eppu!

--

Päivän kuva: Parvekkeellani on Nainen parvekkeella.

 

Kommentit (1)

Äiti pysyy lapsilleen aina äitinä, eikä hänestä tule henkilöä, jolla on oma historia, tavat ja mieltymykset, jopa salaisuudet. Eikö niin?

Uskon, että eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin ajatukset pitävät hyvin pitkälle kutinsa Suomessakin. Romaani Pidä huolta äidistä (Into 2015) kertoo vanhasta naisesta, jota kukaan ei huomaa ennen kuin hän katoaa. Lukija kuljetetaan katsomaan tilannetta useista näkökulmista, ja aina sama toistuu: äiti panee muut etusijalle, ponnistelee, onnistuu ja saa kaiken ympärillään kukoistamaan, mutta kun hän itse tarvitsisi tukea, kukaan ei kuule eikä näe.

Aviomies ottaa vaimonsa hoivan ja lojaalisuuden vastaan itsestäänselvyytenä eikä koskaan pysähdy kysymään, miten vaimo voi. Hän on niin tottunut kulkemaan askelen vaimoaan edellä, ettei edes huomaa, kun tämä jää metroasemalla jälkeen ja eksyy.

Lapset keskittyvät omaan elämäänsä tutustumatta koskaan äitiinsä. Tyttärelle tulee yllätyksenä, että ahertaminen keittiössä aamusta iltaan ei ollutkaan äidille unelmien täyttymys, vaan tämä rikkoi salaa astioita jaksaakseen. Katoamisensa jälkeen äidistä paljastuu aina vain uusia puolia, kokonainen salattu elämä, josta isälläkään ei ollut aavistusta.

”Riipaisevan kaunis”, sanotaan kirjan takakannessa. Juuri niin. Sydämen kohdalle asettui kevyt paino heti alussa, ja tuntui tärkeältä lukea kirja nopeasti, mutta tarkasti loppuun. Ei liian väsyneenä, jotta tajuaisi kaikki vivahteet.

Uskon, että Suomessakin monet vanhukset jäävät vaille hoitoa, kun kotiväki ei ymmärrä, että he eivät enää pysty hakemaan sitä itselleen itse.

Soulissa asuva Kyung-sook Shin on kotimaassaan pidetty kirjailija, joka on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle, ja se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Suomentaja on Taru Salminen.

Tarina on täysin yleismaailmallinen ja tunteet helposti tunnistettavia. Aihe on vieläpä viiltävän ajankohtainen: uskon, että Suomessakin monet vanhukset jäävät vaille hoitoa, kun kotiväki ei ymmärrä, että he eivät enää pysty hakemaan sitä itselleen itse.

Muistisairaudet hiipivät niin hiljaa, että etenkin muualla asuvien lasten on vaikea havaita niitä ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Äidit ja isät pystyvät skarppaamaan juuri sen aikaa kuin lasten vierailu kestää, ja niin tauti saa taas edetä rauhassa puoli vuotta tai vuoden.

Juuri tällaisista romaaneista pidän: koskettava tarina, uutta ajateltavaa ja eksoottinen tapahtumapaikka, jonka yksityiskohdista on hauska lukea. Pinnalta sujuva ja viihdyttävä, mutta herättää syviä mietteitä.

Nyt herää vain kysymys, tunteeko sisareni minut todella hyvin vai kysyikö hän suositusta fiksulta kirjakauppiaalta? Lahja osui joka tapauksessa napakymppiin.

Itse olin surkea mamero ja annoin hänelle lahjakortin kirjakauppaan. Hävettää tunnustaa, etten osannut valita hänelle itse.

--

Päivän kuvat: Äitini ikkunalaudalta.

 

 

 

Kommentit (4)

JattaM
1/4 | 

Kiitos, tosi mielenkiintoiselta tuntuva  lukuvinkki. Hienoa että lukemisen ilosi on tallella.

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/4 | 

Eipä kestä, JattaM, tässähän vähitellen alkaa huomata, mitä kaikkea mukavaa ehtii tehdä, kun ei enää tarvitse juosta kieli vyön alla pitkin mäkiä ja mantuja. Liikuntakiellolla on puolensa.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
3/4 | 

Maija, varmaankin tällaistakin ongelmatiikkaa löytyy elävässäkin elämässä. Itselleni on kuitenkin huomattavasti tutumpi tilanne, jossa äiti/isä ei huoli mitään apua, vaikka läheiset selvästi näkevät, että hän ei yksin jaksa/selviä. Tämän olen itse kokenut ja tällaista olen kuullut myös ystäviltä.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/4 | 

Varmasti noinkin, AnjaP. Molemmat ongelmat voivat olla myös päällekkäin, kuten tuossa romaanissa: henkilö itse ei halua apua eivätkä läheiset ymmärrä, että pitäisi pakottaa hoitoon. Kun muistisairaus etenee niin pitkälle, että sen voi diagnosoida, ihminen ei yleensä enää myönnä sitä itse. Romaanissa tosin äidillä taisi olla muutakin vaivaa kuin muistisairaus.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2018
2017
2016