Kirjoitukset avainsanalla kulttuuri

Sastamalasta Pirkanmaalta löytyy erinomainen esimerkki siitä, miten menestyvä yritys voi levittää hyvinvointia laajalti ympärilleen. Enkä puhu nyt vain työllistävyydestä tai veronmaksusta, vaan kulttuurisen pääoman vaalimisesta sekä silkasta silmänilosta. Kirsi-Marja ja Jarmo Nieminen ovat tehneet Tyrvään pappilasta yhden paikkakunnan keskipisteistä.

Niemiset kertovat Tyrvään Pappilan verkkosivuilla, että heidän tavoitteenaan on ollut entistää Pappila vanhaan loistoonsa ja tehdä siitä tapahtumatalo, joka yhdistää historiallisen miljöön ja elävän kulttuurin siten, että tilaisuuksien keskiössä on herkullinen ruoka.

Pappilan saleja ja kamareita. Kuvasin pääasiassa yläkerrassa, koska alakerrassa oli paljon ruokailijoita, joita en halunnut häiritä.
Pappilan saleja ja kamareita. Kuvasin pääasiassa yläkerrassa, koska alakerrassa oli paljon ruokailijoita, joita en halunnut häiritä.

Tämä näyttää onnistuneen, sillä Pappila on hieno kokonaisuus. Talo on kunnostettu huolellisesti ja laadusta tinkimättä. Pappilan kussakin salissa ja kamarissa on oma värimaailmansa ja erityinen tunnelmansa.

Olisin voinut vannoa, että kahdessa alakerran huoneessa oli William Morris -tapetit, mutta kun tarkistin asian kotona, havaitsin olleeni väärässä. Pappilan käsinpainetut paperitapetit ovat ruotsalaisen Lim och Handtryckin tuotantoa. Morrisin tyylinen on nimeltään Florian. Paikallisoppaani mukaan Niemiset suosivat lähiseutujen osaajia ja tuottajia aina kun mahdollista, muttei täälläkään sentään ihan kaikkea osata.

Pappilan kunnostuksen mahdollistanut varallisuus on peräisin kaukolämpöventtiileitä valmistavan Vexve Oy:n myynnistä. Pappila on nyt avoinna yleisölle toista kesää. Paikalliset tietävät, että Niemisten kunnostuslistalla seuraavana on kirjamuseo Pukstaavin ja Herra Hakkaraisen talon lähellä Marttilankadulla sijaitseva funkkistalo. Lapsuudessani siinä oli Sastamalan Kumi  -niminen kauppaliike, jossa oli kiinnostava leluosasto.

Pappila on myös musiikin talo. Kesäisin käytössä on amfiteatteri.
Pappila on myös musiikin talo. Kesäisin käytössä on amfiteatteri.

Pappila on tänä kesänä avoinna lähes päivittäin elokuun loppupuolelle asti. Arkisin on lounaalla salaattipöytä ja kaksi pääruokavaihtoehtoa sekä pieni jälkiruoka. Sunnuntaisin katetaan brunssi. Keskiviikkoisin pidetään amfiteatterissa ilmaiskonsertteja. On myös teatteria, kahvikonsertteja, keskiaikaisia pitoja ja teemailtoja.

Pappilan toiminnasta vastaa isäntä Tapio Humalajoki. Ruuan korkean tason takaa keittiömestari Tapio Järvinen, joka käyttää paljon paikallisia raaka-aineita. A la carte -listalla on muun muassa Sastamalan kuhaa, Mouhijärven villasikaa ja köyliöläistä karitsaa. Myös juustot ovat lähijuustoloista. Viinit ovat omaa tuontia Italiasta, Espanjasta ja Unkarista. Keittiömestari Arto Rastas on mies monien teemailtojen tarjoilun takana.

Sastamalassa ei ole ollut ”parempaa” ravintolaa, johon olisi huoletta kehdannut viedä vieraansa tai vaikka vanhempansa syömään. Mutta kun nyt on niin en ihmettele yhtään, että asiakkaita riittää ja että kauempaakin tullaan varta vasten. Ruoka ja miljöö ovat vastustamaton yhdistelmä.

Pappilan istutuksia.
Pappilan istutuksia.

Pappilaa ympäröi laaja, vehreä puutarha, joka varmasti vielä rehevöityy nykyisestä. Niemisten aloittaessa se oli täysin villiintynyt ja talon etupuolelta asfaltoitu. Nyt siellä kasvaa satakunta lajiketta puita, pensaita, perennoja ja köynnöksiä. Pengerretty puutarha kurottaa Pappilan sivulla kohti rantaa ja Pappilanpuistoa, joka on kaupungin hoidossa.

Lajikkeet valittiin ajatellen, mitä pappilan puutarhassa olisi voinut kasvaa 1920-luvulla. Kymmenestä ruusulajikkeesta on juuri nyt parhaimmillaan ihana vaaleanpunainen perinneruusu Maiden’s Blush. Myös tumman violetinpunainen kirkonruusu on yhä kukassa. Kurjenpolvia on useita lajikkeita, ja talon yhdellä seinustalla rehottaa komea harmaamalvakasvusto. Isossa kukkapenkissä korostuu tummanpunainen väriminttu.

Puutarha on myös veistospuisto, jossa on kesän loppuun asti nähtävillä viiden kuvanveistäjän töitä. Ilona Talan peura-aiheinen teos Sunrise jää puutarhaan pysyvästi. Pappilan kivinavetassa on lisäksi esillä Henry Mooren grafiikan näyttely, jonne on vapaa pääsy.

Joni Saarelan veistokset Pohjolan morsian (ylempi kuva) ja Mustaleski.
Joni Saarelan veistokset Pohjolan morsian (ylempi kuva) ja Mustaleski.

Tyrvään Pappila sijaitsee Liekoveden rannalla Suomen ensimmäistä kaksitornista kirkkoa vastapäätä. Välissä on vain Vammaskoski. Pappilan historia on kiinnostava ja dramaattinenkin.

Nykyinen, valkoiseksi rapattu kivipappila on rakennettu sisällissodan aikana poltetun puupappilan paikalle. Sastamalan seudulla käytiin kovia taisteluja vuonna 1918. Tampere oli jo antautunut, kun Satakunnan punakaartin rintamaesikunta asettui Tyrvään pappilaan. Punaiset sijoittivat konekiväärin muun muassa Tyrvään kirkon torniin. Silloisen kirkkoherran Karl Abiel Heikelin poika Jalo Veikko Heikinheimo oli nuori jääkäri, joka johti Karkun ja Tyrvään valtauksessa kahta jalkaväkikomppaniaa. Ennen perääntymistään punaiset tuikkasivat pappilan tuleen. Kerrotaan, että Heikinheimo seisoi kotinsa savuavilla raunioilla, kun kirkon puolelta ammuttu kiväärinluoti haavoitti häntä.

18. huhtikuuta 1918 punaiset tyhjensivät Vammalan kauppalan ja sytyttivät sen talo talolta tuleen. Sanotaan, että kirkkokin olisi poltettu, elleivät paikalliset punaiset olisi estäneet. Vammalan palo oli sisällissodan suurin yksittäistä paikkakuntaa koskenut tuho koko maassa, sillä kauppalan rakennuksista tuhoutui 2/3. Arvokkaat Tyrvään kirkonkirjat säilyivät palossa, koska kirkkoherra oli siirtänyt ne ajoissa turvaan Sammaljoelle.

Tyrvään pukki.
Tyrvään pukki.

Menivätkö Tyrvää, Vammala ja Sastamala äskeisessä sekaisin? Eipä ihme.

Vammaskosken rannoilla on todistetusti ollut asutusta jo 300-luvulla. Sastamalan nimi esiintyi ensimmäisen kerran virallisessa asiakirjassa vuonna 1300. Sastamalan historiallisesta emopitäjästä erkaantui aikanaan Tyrvään kunta, jonka keskustaajamaa kutsuttiin Vammalaksi. Vammalasta tuli ajan myötä itsenäinen kauppala ja sitten kaupunki. Tyrvään kunta (ja Karkun kunta) liitettiin Vammalaan vuonna 1973. Näin silloin ensimmäisen kerran ilotulituksen.

Uusi Sastamalan kaupunki syntyi, kun Vammalaan liitettiin Mouhijärvi ja Äetsä vuoden 2009 alussa. Suodenniemi oli liittynyt Vammalaan jo aikaisemmin, ja Kiikoinen liittyi Sastamalaan 2013. Nykyinen Sastamalan kaupungin alue on lähes sama kuin muinaisen Sastamalan suurpitäjän.

Tyrvää, Vammala ja Sastamala ovat siis joko ihan sama tai vähän eri asia, riippuu, keneltä kysytään ja mistä ajankohdasta puhutaan. Itse synnyin Tyrvään sairaalassa, vaikka syntymäkotikuntani on naapurikunta Punkalaidun (joka ei liittynyt Sastamalaan, vaikka neuvotteluja käytiin). Valtaosan lapsuudestani asuin Tyrväällä, kävin ennen peruskoulu-uudistusta Tyrvään yhteislyseota ja vietin paljon aikaa Tyrvään kirjakaupan kirjakellarissa. Ylioppilaaksi pääsin Vammalan lukiosta, joka oli ihan sama rakennus kuin yhteislyseo, nimi vain oli muuttunut. Sastamala on minusta hyvä ja kaunis kaupungin nimi, mutta sastamalalainen en ole koskaan ollut.

Tyrvää oli ja on tunnettu kutuistaan (eli vuohistaan) ja kutunjuustostaan, joten Tyrvään vaakunassa on kullanvärinen pukki punaisella pohjalla. Pukkiaiheinen tuuliviiri Pappilan terassirakennuksen katolla muistuttanee tästä.

Pappilan puutarha muuttuu rantaa lähestyttäessä saumattomasti Pappilanpuistoksi.
Pappilan puutarha muuttuu rantaa lähestyttäessä saumattomasti Pappilanpuistoksi.

Palataan asiaan. Kivipappila valmistui vuoden 1922 lopulla. Sen ensimmäiset asukkaat olivat marsalkka Mannerheimin esikuntaankin kuulunut lääninrovasti Ludvig Hjalmar Svanberg ja hänen vaimonsa Selma Aline o.s. Hilden lapsineen. Heidän poikansa ottivat nimekseen Rislakki vuonna 1934.  Pappilan Svanberg-huone ja Rislakki-huone ovat saaneet nimensä heistä.

Svanbergin jälkeen Tyrvään kirkkoherraksi tuli Eino Kolari, joka oli paikkakunnalla hyvin pidetty. Hänen jälkeensä pappilaan muutti rippipappini ja uskonnonopettajani, kirkkoherra Timo Kökkö.

Pappiloiden verotus muuttui 1970-luvulla siten, että papit joutuivat maksamaan veroa virka-asunnostaan neliöiden mukaan ikään kuin kyseessä olisi pelkkä yksityisasunto eikä papin työtila ja seurakunnan edustustila. Useimmat papit äänestivät jaloillaan, ja niin teki myös kirkkoherra Kökkö. Vuoden 1980 jälkeen pappilassa ei ole asuttu.

Virasto- ja päiväkerhovuosien jälkeen pappilassa todettiin sisäilmaongelmia vuonna 2012. Lattiat uusittiin, lämpöputket vedettiin pinta-asennuksina seinille ja piha asfaltoitiin. Vuonna 2014 Sastamalan kirkkoneuvosto päätti panna pappilan myyntiin, koska toiminnoille oli remontin aikana löydetty uudet, paremmat tilat.

Ja sitten tulivat Niemiset. Ei voi kuin kiittää.

Kesäkullero.
Kesäkullero.

Pappilan verkkosivut löytyvät täältä.

--

Päivän kuva: Tyrvään Pappilan julkisivu.

P.S. Tämä ei ole maksettu mainos eikä yhteistyöpostaus, mutta sidonnaisuuteni tunnustan: siskoni, leipurimestari ja ammattiopettaja Tarja Hoikka suunnitteli tiimeineen Pappilan nimikkoleivokset, ja Pappilan remontin toteutusta johti siskonmies, rakennusmestari Veli-Pekka Hoikka.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulta toivottiin jo kauan sitten postausta siitä, mitä olen lukenut viime aikoina. Luen mielelläni, mutta olen viime vuoden aikana lukenut niin surkean vähän, ettei siitä ole oikein riittänyt aiheeksi. Nyt olen kuitenkin hivenen terhentynyt lukijana. Syyllinen on työkaverini Pirkko Soininen, jolta on ilmestynyt alkuvuonna peräti kaksi kirjaa: taidemaalari Ellen Thesleffistä kertova romaani Ellen ja Eppu Nuotion kanssa kirjoitettu taidedekkari Sakset tyynyn alla. Onhan ne ollut ihan pakko lukea.

Minulta on myös kysytty, miltä se tuntuu, kun työkaveri saa ensin palkinnon runoistaan ja sitten häneltä julkaistaan kirja toisensa jälkeen. Hän esiintyy messuilla, antaa haastatteluja ja loistaa kirjallisten seurueiden keskipisteenä. Kuinka paljon käy kateeksi?

En tiedä, uskooko kukaan, kun sanon, ettei yhtään.

Pirkko on tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kun kirjoittaa työkseen, on aika selvää, että kavereissa ja työkavereissakin on kirjoittajia, ja aika moni kirjoittaja lopulta kirjoittaa myös kirjan. Mitä useampi toteuttaa unelmansa, sitä parempihan se on. Ei se ole minulta poissa. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan ja vain ihan vähän kade.

Ehkä senkään takia ei kaivele liikaa, että itse en ole elätellyt haaveita romaanin kirjoittamisesta. Minulla ei ole riittävää paloa henkilöhahmojen kehittelyyn ja oman maailman luomiseen sanoilla. Minulla on enemmän pilkkuihin liittyvää kuin sanataiteellista kunnianhimoa. Jokin hupaisan nokkela chick lit saattaisi luonnistua, mutta kuka sellaista kaipaa? En usko, että minulla olisi kaunokirjallisuudelle omaperäistä annettavaa.

Minulla ei ole myöskään kirjailijan identiteettiä. Vahva toimittajan identiteetti minulla on ollut, ja oli erittäin kova paikka, kun jouduin 20 vuotta sitten luopumaan pressikortistani vaihtaessani alaa.

Pirkon tiedän tehneen pitkäjänteistä työtä kirjailijan uran luomiseksi. On ihan oikein, että hän menestyy. Hän ei ole mikään yhden kirjan ihme, vaan tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kirjani syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Pikkuhippusen luulen osaavani eläytyä kirjailijan uran kohokohtiin. Tiedän, miltä tuntuu innostua aiheestaan, tarjota käsikirjoitusta julkaistavaksi, saada myönteinen vastaus ja allekirjoittaa kustannussopimus. Kirjoittamani kevyt tietokirja Äitipuolen käsikirja julkaistiin muistaakseni vuonna 2003. Se syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Jotakin tiedän myös kirjoittajan arjesta. Senkin, ettei kirjan kirjoittaminen työn ohella ole vaikeaa, jos motivaatio on kunnossa. On täysin mahdollista nipistää arkipäivisin kaksi tuntia illasta ja viikonloppuisin 7-8 tuntia kirjoittamiselle. Itse kirjoitin, kun koululainen oli mennyt nukkumaan. Moni käyttää saman ajan muihin harrastuksiinsa.

Kirjan kirjoittaminen vie tiedonhankinnan jälkeen tuolla ajankäytöllä kolmisen kuukautta, jos sitäkään. Sen ajan pystyy kyllä olemaan katsomatta tv-sarjoja tai näpertelemättä sukankutimen parissa. Tuossa ei tosin ole vielä korjailuvaihe mukana, mutta se voi olla myös lyhyt.

Kirjani julkkareissa olisin luultavasti piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Kirjan kirjoittaminen oli huisin hauskaa. Se ei kuitenkaan päättynyt ihan sellaisiin riemujuhliin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Kirjani esittely ehti kustantajan katalogiin vasta jälkeenpäin. Julkkareita ei järjestetty, eikä kustannustoimittajani kutsunut minua kustantajan puutarhajuhliin. Minut pyydettiin kaikkiaan kolmeen paikkaan puhumaan. Yhteen niistä en voinut mennä, koska en pystynyt ottamaan vapaapäivää töistä, ja olisin joutunut maksamaan matkani toiselle puolelle Suomea itse. Kirjamessuilla esiinnyin aamupäivän toiseksi ensimmäisenä puhujana noin viidelle kuulijalle. Valtaosa palkkiostani kului siihen, kun ostin kustantajalta 20 kappaletta omia kirjojani jaellakseni niitä kirjan tekemiseen osallistuneille sekä sukulaisille ja ystäville.

Kirjan julkaisu ei tuonut ystäviä, vaikutusvaltaa, mainetta tai kunniaa, rahaa ei sitäkään vähää. Niinpä kun mieleni valtasi seuraava aihe, josta minulla oli sanottavaa, en kirjoittanut kirjaa. Aloitin blogin.

Dementin omainen -blogini on aiheen rajauksen puolesta verrattavissa kirjaan. Sillä on ollut kaikkiaan noin 130 000 lukijaa, ja sitä käy edelleen lukemassa noin 1 500 henkeä kuukaudessa, vaikken ole päivittänyt sitä vuosiin. Äitipuolen käsikirjasta otettiin 2 000 kappaleen painos, joka myytiin loppuun kahdessa vuodessa eli sitä ei ole enää saatavissa muualta kuin kirjastoista ja divareista.

Uskon, että olen tavoittanut blogilla suuremman lukijakunnan kuin kirjalla. Kirjoittamisen ilon ohella se on minulle tärkeintä. Kirjani julkkareissakin olisin luultavasti tuntenut olevani väärässä paikassa ja piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

No niin, näettekös, minun piti kirjoittaa Pirkon kirjoista, mutta harhauduin jaarittelemaan satunnaisesta tietokirjan tekemisestäni, joka on eri asia kuin runoilijan ja romaanikirjailijan ura. Ei itsekeskeinen ihminen osaa kirjoittaa muista kuin itsestään.

Siis että kannattaako ne kirjat lukea? No ilman muuta kannattaa!  Suosittelen lämpimästi.

Spoilaan sen verran, että Sakset tyynyn alla -kirjan loppu jätti hymyn huulille ja mieleen ajatuksen, että tätä pitää saada pian lisää! Ellen sensijaan päättyy yhtä aforistisesti kuin alkaakin, mikä ei toki ole moite, kirjat vain ovat hyvin erilaiset. Pieni ote:

"Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus."

Kiitos, Pirkko!

--

Päivän kuvat: Pirkon kirja ja Pirkon ja Epun kirja paistattelevat parvekkeella.

Kommentit (4)

Kirjaa odotellessa
1/4 | 

Muistelen, että joskus Dementin omainen -blogissa lupailit käydä läpi anopiltasi jääneet dokumentit ja kirjoittaa hänen elämästään. Saatoit suunnitella sitä eläkepäiville. Toivottavasti voi tehdä sen, sillä aihe vaikuttaa kiinnostavalta.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Jaa-a, aika näyttää, tuotanko kirjan vai pettymyksen. Vaarallisia tuollaiset puolihuolimattomasti heitetyt lupaukset ;)

JattaM
2/4 | 

Taisin tämän blogin vinkkauksen perusteella lukea Nuotion ja Soinisen edellisen, muistaakseni Nainen parvekkeella, ja tykästyin. Siis Sakset tyynyn alla  liittyy seuraavaksi hakulistalle :).

Maija
Liittynyt15.10.2015

Ehdottomasti! Uutuuden yhteydet Suomeen ja täällä tunnettuihin historiallisiin henkilöihin ovat heikommat kuin Nainen parvekkeella -kirjan, mutta ehkä juuri siksi kirjoittajien mielikuvitus laukkaa pidäkkeettömämmin ja tarina on vielä vetävämpi.

KAUPALLINE YHTEISTYÄ, kuten asia lounaismurteella kenties sanottaisiin. Ei minulle tämän kirjoittamisesta mitään maksettu, mutta sain kyllä kirjan ilmaiseksi. Että kiitos vain, kustantamo Kynälä.

En olisi tarttunut tähän runoilija Heli Laaksosen uusimpaan, juuri ilmestyneeseen kirjaan kaupassa. Kansi ja takakansi näyttävät lastenkirjalta, ja nimi on kuin Tatulta ja Patulta varastettu: Sylvia, Tuija ja laulava patja. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä pikku kirjan typografia on tyylikäs ja sisältö aitoa Laaksosta: hauskaa ja ajatuksia herättävää.

Tekijä luonnehtii tuotostaan komedialliseksi kaunokirjaksi. Alun perin se on kirjoitettu tilaustyönä kamarinäytelmäksi kahden naisen teatteriryhmälle. En tiedä, onko sitä esitetty vai ei, eikä se tunnu tärkeältäkään. Itse voisin kyllä hyvin kuvitella esittäväni sitä vankalla, kansakoulun alaluokilla kertyneellä näyttämökokemuksellani.

Muutamaan sivuun tein koirankorvan oikein sattuvan sanailun merkiksi.

Päähenkilöt Sylvia ja Tuija pakenevat toisen 70-vuotispäiviä nuorisoseurantalolle, jossa heidän on tarkoitus koota runokavalkadi seuran 100-vuotisjuhlaan. Leidit linnoittautuvat ilmapatjan kassa seurantalon näyttämölle runokirjoja selaamaan. Eväitä ja rekvisiittaakin löytyy. Ja siitä juttu sitten lähtee luistamaan.

Sylvia ja Tuija ovat seitsemänkymppisinä jo tukevasti tietyssä iässä. Tunnot ja tilanteet, jotka he tarinassa jakavat, ovat tunnistettavia hieman nuoremmallekin. Onhan monella meistäkin jo ”monitehot pääs ja tukipohja jalas ja hiusväri tukas ja hamppais kruunui ko kuninkashuanees”. Tai no, ainakin monitehot ja hiusvärit.

Vitsit ovat lempeitä eivätkä aina ihan uusiakaan, mutta kyllä niitä ilokseen lukee. Muutamaan sivuun tein koirankorvan oikein sattuvan sanailun merkiksi. Tietenkin ystävykset myös hieman setvivät keskinäisiä välejään. Pitkä ystävyys on kestänyt sellaista, mitä kaikki avioliitotkaan eivät kestä.

Parhaat kirjat avaavat lukijalle ovia jo lähes unohdettuihin kokemuksiin, jotka ovat vain odottaneet herättämistään. Muistin, kuinka hienoa oli lukea koulunäytelmän vuorosanoja tuoksuvasta monistepaperista ja eläytyä niihin näyttämöllä.

Juuh. Niinä vuosina, kun esitin koulunäytelmien päärooleja, päähenkilöinä oli poikkeuksetta joko viisaita tonttuja tai reippaita karhuja. Olisiko nuoruusvuosistani tullut helpommat, jos opettaja olisi repäissyt ja päästänyt minut prinsessaksi? Eikö hän uskonut, että kauneuskin on rooli, jota esitetään?

Kaikkea sitä mieleen tuleekin, kun lukee kirjoja.

--

Päivän kuvat: Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja. Kynälä 2016.

Kommentit (1)

MarjattaP
1/1 | 

Kiva ja kiitos kun esittelit kirjan!  Heli Laaksosen tyyli ja ajattelutapa ovat mainioita.  Laitanpa kirjan lukulistalle.

Jos pitäisi valita lukemista parvekkeelle läpimäksi kevätillaksi, kun on täysikuu ja satakieli laulaa keskellä kaupunkia, eikö Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen uusi taidedekkari Nainen parvekkeella (Bazar) olisikin ilmeinen valinta? Kysyn ja vastaan: kyllä tosiaan on! En tiedä parempaa valintaa.

Olen tosin puolueellinen, koska Pirkko Soininen on työkaverini.

Tykkäsin kirjasta jo ennen kuin avasin sen. Sillä on nimittäin poikkeuksellisen onnistuneet kannet. Sanna-Reeta Meilahti on käyttänyt Timo Viitasen valokuvaa, jossa näkyy pariisilaistyyppinen kaupunkitalon kattokerros, ja kuvan päällä on ikään kuin mehukas kerros vastasudittua, märkää maalia. Jos tuohon koskisi, sormenjäljet ikuistuisivat yhteen jos toiseenkin kohteeseen ennen kuin huomaisikaan. Kansi erottuu myös hienosti kirjakaupan ikkunasta.

Kirjailijat ovat kehränneet tarinansa aidon ja olemassaolevan taideteoksen ympärille. Albert Edelfeltin Nainen parvekkeella eli Parisienne oli ihan oikeasti myynnissä Bukowskilla keväällä. Sen hinnaksi tuli huutokaupassa hieman yli 171 000 euroa. Teos on maalattu Pariisissa vuonna 1884, ja kas, siinäpä onkin yksi dekkarimme aikatasoista. Pääsemme tutustumaan portinvartijan rouvaan ja muihin taiteilijaelämän välttämättömiin edellytyksiin. Rouvan puolihuolimattomat havainnot naapurinsa elämästä herättävät lukijan kiinnostuksen. Ketä maalaus oikein esittää? Mikä salattu tragedia sen syntyyn liittyykään?

Pariisi on noissa kohtauksissa erittäin elossa, elävämpi, kuin mikään muu romaanin tapahtumapaikoista. Kerronnan pienen pieni paperinmakuisuus johtuu luonnollisesti siitä, että kyseessä on suurelta osin kirjeromaani. Mielikuvitukseni kaipaa hieman enemmän visuaalisia vihjeitä. Kun laskin kirjan käsistäni, huomasin toivovani kiihkeästi, että tarinasta tehtäisiin elokuva. Haluaisin nähdä dokumenttiohjaaja Salome Virran Pariisissa etsimässä Nainen parvekkeella -teoksen luonnoksia ja iäkkään taiteenharrastajan A.S. Joenmaan viettämässä kesää Ruissalossa pitsihuvilassaan, naista esittävä taideteos makuuhuoneensa seinälle ripustettuna.

Juonen puolesta Nainen parvekkeella taipuisi oikein hyvin elokuvaksi, niin taitavasti se on sommiteltu. Miten ihanalta kesäinen Ruissalo elokuvassa näyttäisikään! Ja yön pimeydessä se voisi olla pelottava. Aidot huuhkajan huhuilut ja kaikki. Pariisista tietysti puhumattakaan.

Itse asiassa toivoisin, että Salome Virrasta tulisi kokonaisen kirjasarjan keskushenkilö. Eikö hän voisi näppärästi tutkia muitakin mysteerejä, ja myös hänen suhteessaan Joenmaahan ja tämän poikaan riittää vielä kehittämisen varaa. Seuraava kirja voisi tapahtua vaikkapa Berliinissä, Salome Virran kotikaupungissa, eikö totta?

Mysteerin juonta en tietenkään voi tässä paljastaa. Sen verran sanon, että se piti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Onneksi mukana ei ollut verta, suolenpätkiä eikä turhanpäiväisiä takaa-ajokohtauksia, vaan jännitys luotiin niin sanoakseni sivistyneellä ja hienostuneellakin tavalla. Parissa kohdassa jopa nauratti, en tiedä, olisiko pitänyt. Täydellistä parvekelukemista.

Go, Pirkko! Go, Eppu!

--

Päivän kuva: Parvekkeellani on Nainen parvekkeella.

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016