Kirjoitukset avainsanalla suhteet

Minun ja korskuvien mustien hevosten välissä oli kolme mellakka-aitaa ja noin neljä kerrosta rojalisteja. Kuningattaren henkivartiokaartiin, Household Cavalryyn, kuuluvien ratsastavien valiosotilaiden rintapanssarit häikäisivät ja päähineiden kullanväriset tupsut heiluivat korkealla väkijoukon yläpuolella. Kaviot kopisivat. Oli vaikea erottaa, missä kohdassa Harryn ja Meghanin vaunu kulki. Mutta siinä! Nyt tulevat vaaleat Windsor Grey -hevoset ja tuossa on Meghan ilmielävänä! Hän katsoo kohti ja heilauttaa kättään. Sekunnissa tilanne on ohi.

Säteilevän kaunis morsian, ja hetken päästä näen hänet uudelleen. Olen Long Walkin eteläpäässä The Windsor Castle -pubin luona eli melko lähellä kohtaa, jossa vaunut kääntyvät paluumatkalle kohti linnaa. Palaan vain muutaman sata metriä Long Walkin suuntaan ja seuraan, kun kulkue lähtee tulemaan suoraa tietä väkijoukon halki. Nyt Meghan hymyilee leveästi. Ja taas väkijoukko huutaa ja heiluttaa lippujaan.Tämä on suuri kansanjuhla.

Tuore Sussexin herttuapari nimenomaan halusi jakaa juhlapäivänsä yleisön kanssa, joten tarkkaan ottaen en ollut kuokkavieras, vaikkei minulla kutsukorttia ollutkaan. Meitä oli paikalla kaikkiaan noin 120 000, mutta varmaan harva yhtä vahingossa kuin minä.

Puolisolleni tuli viime syksynä tunne, että hänen pitää viedä minut toukokuussa Windsoriin, ja hän varasi majoituksen ja lentoliput viikkoja ennen kuin kuninkaallisten häiden paikasta ilmoitettiin. Emme peruneet varauksia, vaan päätimme käyttää eteen tulleen tilaisuuden ja tempautua mukaan juhlahumuun. Elämys olikin ainutkertainen.

Katujen yli kulki värikkäitä viirinauhoja, ja kauppojen ikkunat olivat täynnä hääaiheisia koristeita.

Heathrown lentokentältä on Etoniin noin 15 minuutin ajomatka. Kello kävi jo kymmentä, joten jätimme vain matkatavarat The George Innin tiskin taakse ja suuntasimme kävellen kohti tapahtumien keskipistettä. Kuvittelimme pääsevämme linnan sisäänkäynnin luota puistomaiselle Long Walkille ja pysähtyvämme sitten sopivaan kohtaan odottelemaan. Vähänpä tiesimme massatapahtumien järjestelyistä.

Windsorin erottaa Etonista vain vanha ja kaunis kivinen kävelysilta, Windsor Bridge. Jo sillalla törmäsimme ensimmäiseen tv-juontajaan, joka aloitteli lähetystä linnan siluetti taustanaan. Valtavan kokoinen Windsorin linna on rakennettu kukkulan päälle, joten se näkyy pitkälle. Tv-kanavilla riitti runsaasti valinnanvaraa hyvien juontopaikkojen suhteen.

Poliiseja oli paikalla sadoittain univormuissa ja ilman, aseen kera ja paljain käsin. Linnan luo menevät kadut oli suljettu autoliikenteeltä järeillä panssariesteillä. ”Millä asialla rouva on”, kysyi tiukkailmeinen järjestyksenvalvoja, kun pysähdyin sekunniksi erään suljetun kadun kohdalla aivan linnan lähellä. Ehkä olisin tosiaan mennyt siitä sisään, jos olisin ollut oikea häävieras.

Yllättäen reitit linnan luo ja Long Walkin alkupäähän olivat jo suljettuja myös jalankulkijoilta. Väkijoukkoa ohjattiin kuin karjalaumaa aina vain etelämmäs kohti Long Walkin kärkeä. Katujen yli kulki värikkäitä viirinauhoja, ja kauppojen ikkunat olivat täynnä hääaiheisia koristeita ja onnentoivotuksia hääparille. Monet liikkeet jakoivat omia lippujaan ja minäkin nappasin yhden.

Monituhatpäinen lauma päästettiin metallinpaljastimen läpi yksi kerrallaan.

Perinteikäs Marks & Spencer -kauppaketju oli vaihtanut logokseen Markle & Sparkle. Poikkesin donitsikauppaan ostamaan vettä ja kysyin samalla häiden teematuotetta. Se oli tietenkin sparkle-donitsi, jossa oli valkoinen kuorrutus ja hopeanvärisiä koristerakeita. Ostin kaksi ja söin myöhemmin molemmat puistossa nälkääni ennen kuin ehdin ottaa niistä kuvan.

Häiden piti alkaa kahdeltatoista. Kelloni oli kymmentä vailla, kun horisontissa näkyi jotakin vihreää. Edessämme teutaroi kuitenkin hermostunut ratsupoliisi, joka yritti huutamalla saada vellovan ihmismassan jakautumaan kahteen jonoon. Turha toivo. Emme tienneet, minne ne jonot veisivät, joten emme totelleet vaan kävelimme keskellä tietä niin pitkälle kuin pääsimme.

Sinnikkään jonotuksen jälkeen selvisi, että edessä oli turvatarkastus, jossa tämä monituhatpäinen lauma päästettiin metallinpaljastimen läpi yksi kerrallaan. Sitten piti vielä ylittää katu. Minulle jäi se käsitys, että katua oltiin juuri sulkemassa hääkulkuetta varten.

Osa oli pukeutunut kuin kuninkaallisiin häihin, osa otti karnevaalin kannalta.

Pelkkä Long Walkille pääsy tuntui saavutukselta. Olin väsynyt ja kuumissani, enkä pystynyt kävelemään enää askeltakaan. Ajattelin, että voin katsella häät myöhemmin kotona videolta, joten istahdin lähimmän lehmuksen alle lepäämään.

The Long Walk vie Windsorin linnasta kohti Snow Hilliä. Se on kaikkiaan yli neljän kilometrin pituinen, leveä lehmuskuja ja osa laajaa puistoaluetta, Windsor Great Parkia. Kuten varmasti olette valokuvista nähneet, lehmusten molemmin puolin on ruohokentät ja kaiken keskellä kulkee tie.

Tie ja puisto oli reunustettu metallisilla mellakka-aidoilla. Myös ruohokentän keskellä kulki aidoista koottuja käytäviä ilmeisesti turvaamaan viranomaisten kulkua hätätilanteissa. Päästyään puistoalueelle ei voinut enää vaihtaa karsinaa, mutta liikkumatilaa oli omalla alueella riittämiin.

Puistoon oli pystytetty neljä valtavaa valkokangasta äänentoistolaitteineen. Valtaosa yleisöstä oli pakkautunut niiden luo, mutta väkeä riitti myös vilteille vähän syrjemmälle sekä varjoon puiden alle. Nähdessään jotakin erityisen kiinnostavaa porukka yltyi heiluttamaan lippujaan villisti ja huutamaan suoraa huutoa. Yhteislaulua kuultiin ainakin Stand by me -kappaleen aikana.

Hääkatsomo oli moniaineksinen. Mukana oli kaiken ikäisiä, kokoisia ja värisiä ihmisiä eri kulttuureista. Osa oli pukeutunut kuin kuninkaallisin häihin, osa otti karnevaalin kannalta. Usealla oli päässään tiara tai pahvinen kruunu. Tunnelma oli rento, hyväntuulinen ja salliva. Suomalaisista yleisötapahtumista tutut häiriköt puuttuivat kokonaan. Ehkä he olivat sammuneet pubin pihaan jo matkalla.

Tapahtuman järjestelyt olivat moitteettomat. Jäätelökojuja ja pikaruokapaikkoja oli moneen makuun. Järjestysmiehet keräsivät roskia jatkuvasti, ja vessoja oli pitkät rivit alueen laidoilla.

Onko ikinä nähty kuninkaallista morsianta, joka nauttii roolistaan yhtä paljon?

Pysyin puun altakin hyvin selvillä kappelin tapahtumista. Näin, miten Harry pyyhki kyyneleitä kasvoiltaan ja miten Meghan hallitsi hermonsa täydellisesti. Onko ikinä nähty kuninkaallista morsianta, joka nauttii roolistaan yhtä paljon?

Paikallisten taksikuskien tietotoimisto oli sitä mieltä, ettei tämä liitto kestä. Meghan on liian aikuinen ja itsenäinen sopeutuakseen elämään kuninkaallisessa lintuhäkissä. Olen eri mieltä. Meghan on menestys juuri ikänsä ja taustansa takia. Hän on ollut riittävästi tekemisissä julkisuuden kanssa ymmärtääkseen, miten sitä hallitaan. Hän ei myöskään ole punasteleva neitsytmorsian, jota firman virkamiehet voivat viedä kuin litran mittaa.

Hääkulkueen lähtö linnasta ei aiheuttanut paniikkia puistossa tai edes ryntäystä kadun varteen, vaan kaikki käyttäytyivät rauhallisesti. Minäkään en tunkenut kohti mellakka-aitaa, ja oli yllätys, että takarivistäkin oli mahdollista nähdä vilaus Meghanin hymystä. Mutta olipa vain.

Kun hääpari oli mennyt ohi, lähdimme kävelemään kohti linnaa. Meidät käännytettiin kuitenkin takaisin sanoen, ettei sen luona olevaa porttia avattaisi vielä moneen tuntiin, vaan ainoa reitti pois alueelta kulkisi samasta kulmasta, josta olimme tulleetkin.

Tiesin, etten pystyisi kävelemään samaa matkaa enää uudestaan. Neuvokas puolisoni paikallisti onneksi hylätyn täkin roskiksen takaa. Levitimme löytöpeitteen puun alle ja otimme nokoset al fresco. Sillä välin portti olikin jo avattu, ja pääsimme palaamaan majataloon lyhintä mahdollista reittiä.

Linnassa juhlallisuudet jatkuivat vastaanotolla, ja myöhemmin vastanaineet huristivat sähköautolla Frogmore Houseen iltajuhlaan. Olin jo uneen vaipumaisillani, kun kuulin ilotulituksen äänet.

Seuraavana päivänä tutustuimme Windsorin linnaan ja kävimme hääkirkossa. Raportoin siitä tiistaina.

--

Päivän kuvat: Keskipäivän kova valo oli kuvaamisen kannalta hankala.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Satuin kerran vahingossa lapsettomuushoitoihin erikoistuneen gynekologin vastaanotolle. Hän on ainoa ihminen, joka on koskaan kysynyt, miksi olen lapseton. Ehkä minulla on poikkeuksellisen hienotunteinen sukulais- ja tuttavapiiri. Tai sitten kukaan ei ole uskaltanut kysyä, koska lapsettomuudesta on tullut yksi yhteiskuntamme voimakkaimmista tabuista.

Lapsettomuudestahan ei mieluiten pitäisi puhua ollenkaan. Se on elefantti olohuoneessa, asia, jonka kaikki näkevät, mutta josta kukaan sano halaistua sanaa. Lapsettomat naiset voivat pahoittaa mielensä, jos joku moukka kysyy, miksei heillä vielä ole lapsia tai joko niitä pian tulee. Aran asian ympärillä pitää hipsutella varpaisillaan.

Kun lapsettomuudesta sitten puhutaan, se tulkitaan tragediaksi. Lapsettomien lauantaikin on perustettu nimenomaan pitämään lapsettomuudesta ääntä, mutta ainoastaan tahattomasta ja traumaattisesta lapsettomuudesta. Koko päivä surraan luvan kanssa tyhjää syliä ikään kuin se olisi koko totuus. Eipä silti, on se osatotuus ja on siihenkin oikeus.

Toki myös vaikeuksien kautta voittoon -tarinat ovat suosittuja. Niissä pari käy läpi pitkät ja tuskalliset lapsettomuushoidot, joiden päätteeksi hekin saavat oman vauvan. Jos se ei onnistu, on vielä adoption mahdollisuus. Urhea pari taistelee tiensä oman lapsensa luo läpi adoptioneuvonnan ja kansainvälisen byrokratian. Kun he näkevät lapsensa ensi kertaa orpokodin eteisessä, he ymmärtävät, että juuri tämä pienokainen on koko ajan ollut heille tarkoitettu.

Tässä kapeassa viitekehyksessä vapaaehtoisesti lapseton on itsekäs hylkiö, joka varmasti katuu ratkaisuaan myöhemmin. Velasta tulee yksinäinen ja onneton vanhus, jota kukaan ei tule katsomaan vanhainkotiin. Ja se on hänelle ihan oikein.

Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen.

Gynekologi jatkoi kysymystään: Onko se ollut harkittua vai onko siinä vain käynyt niin? Vai vähän molempia?

Juuri niin minun kohdallani kävi. Vähän molempia.

Julistin jo alle 10-vuotiaana, etten mene koskaan naimisiin enkä hanki lapsia. En osannut hoivata nukkeja, vaan leikkasin niiltä hiukset ja manguin lisää vaatteita, joita voisin vaihtaa. Sain tarpeeksi harjoitusta vauvanhoidosta hyssyttelemällä pikkusisaruksia iltaisin vanhempieni hoitaessa maalaistalon töitä. Ajattelin, että sitten, kun saan itse päättää, en halua enää olla sidottuna neljän seinän sisään.

Ajautuminen vanhemmuuteen ei tullut minun kohdallani kysymykseen, koska päätin jo varhain tehdä elämäni tärkeimmät ratkaisut tietoisesti. Ei mitään vahinkoraskauksia minulle, kiitos. Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen. Olisinko muka ihan varma, että pystyisin tarjoamaan lapselle hyvät kasvuolosuhteet ja tasapainoisen kodin?

Valitettavasti en ollut. Menin kyllä naimisiin kaksikin kertaa, mutta miestä valitessani en etsinyt lapselle isää, vaan itselleni mieluista kumppania. Ensimmäinen avioliittoni kariutui siihen, että puolisoni toteutti pitkäaikaisen unelmansa elämästä ulkomailla. Itse en ollut siinä elämänvaiheessa valmis irrottamaan juuriani Suomesta. Lapseton ero oli niin helppo kuin ero voi olla, mutta lapsellemme ero toisesta vanhemmasta olisi ollut juuri sellainen kokemus, jota halusin välttää.

Toisen kerran menin naimisiin perustaakseni uusperheen, jossa oli jo lapsi valmiina. Haastavassa kuviossa ei ollut riittävästi tilaa uudelle lapselle. Ja niin siinä sitten kävi, että kun vaihdevuodet alkoivat, en ollut kertaakaan edes yrittänyt tulla raskaaksi. Raskaustestiä olin käyttänyt kerran.

Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt.

Biologinen lapsettomuus ei ole ollut minulle ongelma. Uskon, että lapsilleni oli parempi jäädä syntymättä niihin olosuhteisiin, jotka olisin voinut tarjota. Olen ratkaisujeni kanssa sovussa enkä koe luopuneeni mistään. Ei ole mitään, mitä pitäisi surra.

En tiedä, millaista on kaivata lasta. Jos tarve lisääntyä on kaiverrettu geeneihin, minulla jokin ympäristötekijä on ehkä tukahduttanut noiden geenien toiminnan. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. En ole ylipäätään tuntenut vetoa vauvoihin tai pikkulapsiin. Leikki-ikäisten ja sitä isompien kanssa olen kuitenkin yleensä peuhannut mielelläni.

En ole täysin kyvytön myötätuntoon tai hoivaamiseen. Puolisoni lapsi ryösti sydämeni ensi silmäyksellä. Olen saanut hänen kauttaan osani perhe-elämästä, ja hän on minulle rakas ja tärkeä. Tässä mielessä tietysti voi ajatella, etten tiedä, mistä puhun, kun puhun lapsettomuudesta. Minullahan on sosiaalinen lapsi.

Silti väitän, ettei lapsettomuuden tarvitse olla järisyttävän traumaattista. Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt. Ei biologinen vanhemmuus välttämättä riitä elämäntehtäväksi. Ajattelen, että tietyssä iässä ihmisen olisi jo hyväkin pyrkiä ymmärtämään tehtävänsä hieman laajemmin. Kaikki eivät ylipäätään halua hoivata, ja  huolenpidolle on löydettävissä muitakin kohteita kuin omat lapset ja lapsenlapset.

Lapsettomia on ollut aina. Ymmärrettiinkö heidän arvonsa yhteisölleen jonakin muuna historian aikana paremmin kuin nyt? Tuskinpa sentään. Ennen nykyisiä lapsettomuushoitoja oli ehkä kuitenkin nykyistä helpompi hyväksyä oma tahaton lapsettomuutensa. Mahdollisesti oli sallitumpaa tyytyä tilanteeseen ja keskittyä muuhun.

Itselleni lapseton täti oli tärkeä esikuva. Hän toi tuulahduksen maailmasta, jossa naisella on omat rahat, kirjoja, tyylikkäitä vaatteita, auto ja oma elämä. Päätin lähteä kohti sitä maailmaa.

Mitä vanhainkotiin tulee, en usko, että tätini jää siellä täysin yksin. Jos se on minun vallassani, niin ei käy. Omasta vanhuudestani en uskalla sanoa samaa. Kerron sitten heti, kun alkaa hirvittää.

--

Päivän kuvat: Ketokukkia Sastamalasta.

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Suuret kiitokset tästä kirjoituksesta, huudanpa täällä koneeni äärellä hurraata että  joku kirjoittaa lapsettomuusasiasta rehellisesti ja ilman kliseitä. Itse olen elänyt avioliitossa jo 40-vuotta, eli avioiduin 24.vuotiaana. Meillä oli 8-sisarusta joista olin nuorin. En tiedä sainko jo lapsuudessa/nuoruudessa kotoa sellaisen tunteen ikävästä perhe-elämästä ettei koskaan omia lapsia. Onneksi mieheni oli samoilla linjoilla eikä koskaan intoillut että lapsia täytyy tehdä. Siihen aikaan suvun hyväksyntä saatiin lasten synnyttämisen kautta. Monissa tilaisuuksissa, myös hengellisissä, jopa pappi, jonka kanssa en ollut koskaan keskustellut, surkutteli kaikkien kuullen että miten olimme surreet kun lapsia ei kuulunut. Olisinpa ollut rohkeampi silloin ja kysynyt että miksi pastori puhuu ihan omiaan. Nyt myöhemmin sukuni vaiheet tuntien ja muutamat asiat ovat tulleet tietooni, niin olen todella iloinen etten ole tähän sukuun lapsia saattanut. Mieheni kanssa olemme monien lapsien kummeja ja meillä on välillä naapurien lasten kanssa oikein lastentarha. Annamme aikaamme lapsille jotka ihan ilmeisesti tykkäävät meistä eivätkä koskaan kysele että miksi teillä ei ole omia lapsia.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos kun kerroit tarinasi! Jännä juttu muuten, että lapset kyllä tykkäävät varauksettomasti lapsettomistakin , aikuisilla voi olla enemmän ennakkoluuloja. 

toisenlainen tarina
2/8 | 

Olen menettänyt yhden oman lapsemme. Hän syntyi kuolleena. Eikä minulle annettu toiveita uudesta raskaudesta. Silti se ei jättänyt minua rauhaan. Surin ja suren ehkä vieläkin kuollutta lastamme. Mutta lapsettomana  en olisi halunnut elää. Tein kaikkeni ja vaadin uusia kokeita, ettäkö ei sittenkään. Aina sain vastauksen, että potilaan tulisi mieluummin välttää raskautta, koska se saattaa päättyä samalla tavalla. Viimein ehdotin miehelleni, että jos adoptiolapsi olisi mahdollista meidän kohdalla. Sain häneltä suostumuksen ja siinä käytiin monenlaisia keskusteluja ja kirjeenvaihtoa, puhelinsoittoja ja vaikka mitä. Viimein saimme tuloksen, että teidät on hyväksytty ottovanhemmiksi. Alkakaa vain hommata vaatteita. Kysyin, että minkähän kokoisia niitä osaisi  hommata niitä lastenvaatteita. Minulle sanottiin, että mahdollisimman isoja vaan, ettei käy liian pieneksi. Ja minähän hommasin. Kudoin sukat, lapaset ja myssyn. Ostin samaa sävyä olevan suojapuvun ja kaikki alus- sekä päällysvaatteet. Kahden viikon päästä siitä saimme ilmoituksen, että nyt olisi teille sopiva poikalapsi, joka olisi valmis lähtemään kotiin. Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin arvasin hän on meidän poikamme. Tulen tekemään kaikkeni, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä hoito ja kasvatus. Olimme tavallinen perhe, eikä meillä ollut mitään muita vaatimuksia, kuin että saisimme lapsen mahdollisimman pian ja saisimme antaa hänelle kodin ja hyvän kasvatuksen, ja hyvät elämäneväät tulevaisuutta varten.  Nyt hän on aikuinen ja saanut käydä koulut ja hänellä on hyvä työpaikka. Kodit ja kesäpaikat. Tyttöystävä on ja asuvat yhdessä. Lapsenlapsia ei ole vielä, mutta toivoisin kovasti, että joskus olisi. 

hoitaja
3/8 | 

Lapset eivät välttämättä käy vanhainkodissa. Joillain käy kerran viikossa. Useimmilla harvemmin. Joillain vain kerran vuodessa (asuvat 15km päässä). Ahkerimpia vierailijoita ovat hyväkuntoiset puolisot. 7-2 krt viikossa.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kokemuksesi vastaa täysin minunkin arkikokemustani. Lasten ja vanhempien välillä on usein jännitteitä, jotka vaikeuttavat yhteydenpitoa ja huolenpitoa ikääntyessä. Luulen kyllä, että aika muuttaa tämän. Nykyvanhemmat ovat taitavia kasvattajia.

steriloimislaki
4/8 | 

Oikeutta lapsettomuuteen tai pieneen lapsilukuun on lisättävä.
Nyt on käynnissä kansalaisaloite "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta"
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401

Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Ei minun ole tarvinnut keneltäkään kysyä lupaa tai oikeutta lapsettomuuteen. Aviopuolison kanssa se toki on asia, josta pitää neuvotella, mutten ole ajatellut, että siihen tarvittaisiin valtion apua. Mutta varmaan aloitteella on perustelunsa. 

Alppiruusut olivat parhaassa kukassa Tukholman yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, Bergianska Trädgårdenissa eilen. Mehiläiset pörräsivät ja pääskyset liversivät. Zoomailin kameralla parhaita kukintoja.

Kas, tuolla pienen kallion päällä näyttäisi olevan mainio kukka-apaja: useita eri lajikkeita kauniisti lomittain. Vilkaisin ympärilleni. Ei ketään, joten rohkaistuin kiipeämään keskelle puskaa. Tiesin, ettei täältä saa poimia mitään, mutta onko pakko pysyä polulla? Ei aavistustakaan.

Juuri, kun olin saanut tähtäimeen erityisen upean näkymän, alapuoleltani kuului: ”Hej, Madame!” Joku nuori mies siellä huuteli. Ajattelin, että hän on varmaan puistonvartija, joka haluaa ohjata minut takaisin polulle, joten käännyin kuuntelemaan. Seurasi pitkä polotus hieman murteellista ruotsia. Kuulosti epäilyttävältä. Ei kai hän voinut olla uimarantaa vailla?

Pyysin varmuuden vuoksi saman englanniksi. Kyllä vain, poika etsi uimapaikkaa. Puutarha sijaitsee niemellä, jonka molemmin puolin kimmelsi vesi, joten pidin täysin mahdollisena, että jossakin lähistöllä voisi olla uimalaitos. Avuliaana Aatuna kaivoin laukustani puutarhan kartan. Hetkinen vain!

Ei, ei missään näkynyt uimarantaan viittaavaa merkkiä. Totesin tilanteen nuorukaiselle. Hän ei luovuttanut, vaan päinvastoin alkoi selittää, että oikeastaan hän halusi uida alasti, ja tietäisinkö suojaisan paikan, jossa hän voisi riisuutua?

Jasså!

Kiirehdin selittämään, että olen kiinnostunut vain kukista.

Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun tajusin, että nuori mies olikin kenties vailla lemmenhetkeä, mahdolliseti al fresco tai turistin hotellihuoneessa. Kiirehdin selittämään, etten valitettavasti pysty auttamaan häntä ja lisäksi olen kiinnostunut vain kukista, en niinkään mehiläisistä.

Nuorukainen toivotti minulle kohteliaasti miellyttäviä valokuvaushetkiä ja jatkoi matkaansa. Minä sukelsin yhä syvemmälle rhododendronpuskaan yhtä punehtuneena kuin kukkaset. Oliko tämä tottakaan? Oliko minut juuri yritetty iskeä yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa keskellä kirkasta päivää?

Entä olisiko lysti ollut ilmaista vai olisiko mies pyytänyt maksua? Se jäi selvittämättä. Veikkaan, että luonnon ihmeiden lähempi tarkastelu olisi tullut kalliiksi tavalla tai toisella. Olisin toki voinut selittää, että ei minulla ole rahaakaan. Se oli ihan totta, minulla ei ollut kruunun kruunua.

Tosin Tukholma alkaa olla varsin pitkälti setelirahaton vyöhyke. Oliko gigololla kenties pieni, kätevä korttimaksulaite taskussaan? Rohkeampi nainen olisi selvittänyt tämänkin. Minä en.

En koskaan kuulunut niihin tyttöihin, jotka saavat hätistellä miehiä ympäriltään kuin paarmoja. Perääni ei ole huudeltu kadulla kohteliaisuuksia eikä liioin ruokottomuuksia. Eikä kukaan ole tietenkään ikinä yrittänyt iskeä minua julkisessa puistossa. 

Jotkut asiat ovat nähtävästi mahdollisia vasta tietyssä iässä. En ole ihan varma, pitäisikö olla imarreltu. Luultavasti ei, mutta vähän olen kumminkin.

Näytän ilmeisesti riittävän rikkaalta pystyäkseni ylläpitämään rattopoikaa. Onhan sekin jotakin.

--

Päivän kuvat: Alppiruusuja Bergianska Trädgårdenissa.

Kommentit (0)

Kun nuorena katselin Suomen Kuvalehdestä 50 ja 60 vuotta täyttävien miesten kuvia, olin kauhuissani. He näyttivät epämiellyttäviltä. En löytänyt joukosta yhtäkään, jonka kanssa olisin suostunut elämään. Ajattelin, että pitkät avioliitot mahtavat olla hirveitä.

Hääpäivästämme on kulunut 20 vuotta (nyt alkaa siis avioliittomme 20. vuosi ja häiden 20. vuosipäivä, anniversary, on vuoden kuluttua), ja puolisoni täyttää alkaneena vuonna 60. Ilokseni voin todeta, että olen ollut väärässä. Puolisoni on vain parantunut vanhetessaan.

Hän laukoo yhä iltaisin yllättäviä ja hassuja juttuja, niin että saan nauraa tikahtuakseni. Aamuisin hän katsoo lämpimästi ja kertoo, että olen kaunis. Useimmiten hän tosin jää nukkumaan, kun lähden. Toivotan mukavaa päivää nipistämällä häntä varpaasta.

Hänessä on aina ollut gurun tai vähintään hajamielisen professorin vikaa, ja nykyään hän myös näyttää siltä, kun harmaat hapset sojottavat villisti joka suuntaan. Hänestä on iän myötä tullut huolellinen pukeutuja, mitä en olisi ikinä uskonut. Ryppyiset farkkupaidat ovat vaihtuneet parhaista kankaista räätälöityihin pukuihin - käytettyinä kympillä ostettuihin ja vaatturin viimeistelemiin. Olen nykyään usein meistä se nukkavierumpi.

En kestäisi ihmistä, jonka jokaisen repliikin pystyisin arvaamaan ennalta.

En vieläkään tunne häntä, mikä ehkä onkin suhteemme salaisuus. En kestäisi ihmistä, jonka jokaisen repliikin pystyisin arvaamaan ennalta. Tosin välillä tuntuu, että tarvitsisin tulkkia. Meillä on yhteiset arvot, mutta täysin eri käyttöjärjestelmät. Se sopii minulle. Kyllä yksi tiukkapipo perheeseen riittää.

En väitä, että olisin ollut kiitollinen joka hetkestä. Mutta en minä 20 vuotta sitten mitään sellaista luvannutkaan. Tahtominen riitti silloin, ja riittää nyt. Hyvä tahto, siinä on kaikki.

--

Päivän kuva: Yhdessä.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Voi miten hauska kuva teistä!!  Kaksikymmentä vuotta elämää yhdessä ei ole mitenkään itsestäänselvyys.  Onnea teille ja vähintäänkin yhtä hyvää jatkoa!

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos Marjatta!  Samaa toivon itsekin - siis vähintään yhtä hyvää jatkoa, ja miksei vähintään yhtä pitkäänkin.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016