Kirjoitukset avainsanalla mieli

En tuntenut tarvetta panna vastaan, kun työterveyslääkäri ehdotti mielialalääkettä kipukynnyksen nostamiseksi ja kipulääkityksen tueksi. Minulla oli silloin järkyttävän kipeä olkapää, joka puolisen vuotta myöhemmin rauhoittui jäätyneeksi. Ajattelin, ettei serotoniinin takaisinoton estäjästä olisi mitään haittaa. Luulin tietäväni, että pystyn milloin tahansa lopettamaan.

Olin aikaisemmin syönyt mielialalääkkeitä muutamia kertoja kaamosmasennuksen takia, aina korkeintaan puolen vuoden jaksoissa. Moneen vuoteen en ollut tarvinnut lääkkeitä ollenkaan, koska juokseminen piti aivojen välittäjäainepitoisuudet kunnossa ja mielialan korkealla.

Olin aikaisemmin lopettanut lääkkeiden käytön vähentämällä 10 milligramman päiväannoksen ensin puoleen ja sitten jättämällä lääkkeen kokonaan pois. En saanut minkäänlaisia vieroitusoireita. Luulin, että tämä olisi sääntö.

Kun olkapääni jäätyi kivuttomaksi, pakaroitani alkoi vuorostaan särkeä niin, etten saanut unta öisin ilman särkylääkkeitä. Mielialalääkereseptiä jatkettiin. Oikeaa diagnoosia etsittäessä vaiva ehti kroonistua niin, etten päässyt kivuistani kokonaan eroon edes leikkauspöydällä. Minusta tuli kipupotilas. Mielialalääkkeet kulkivat siinä rinnalla varmuuden vuoksi.

Viime vuoden keväällä koin kuitenkin olevani jo niin sinut tilanteeni kanssa, etten mielestäni enää tarvinnut mielialalääkkeitä. Aloin pienentää annostusta.

Aloin nähdä järkyttäviä painajaisia, joissa olen aggressiivinen ja vahingoitan muita.

Lääkärille en tietenkään hiiskunut aikeestani mitään. Olinhan aikaisemminkin lopettanut lääkkeet lupia kyselemättä, ja kaikki oli sujunut hyvin. Arvelin, että minulla oli todennäköisesti enemmän kokemusta mielialalääkkeiden lopettamisesta kuin lääkärillä. Hah, niinhän sitä luulisi.

Ensin vähensin annostuksen puoleen eli viiteen milligrammaan päivässä ja pysyttelin siinä noin kuukauden. Tämän jälkeen vähensin neljäsosa-annokseen eli noin 2,5 milligrammaan, vaikka pienten tablettien katkominen saksilla sopiviin osiin olikin hieman vaikeaa.

Kun olin jatkanut tätä jonkin aikaa, aloin saada aivan järkyttäviä painajaisia. En joka yö, mutta riittävän usein. Pahimmassa unessa tukehdutin kehoni painolla pienen lapsen, joka oli vuoteessa peiton alla.

Nostin välittömästi annoksen takaisin 5 milligrammaan ja viikon kuluttua 10 milligrammaan.

Pidän normaaleina painajaisia, joissa minua itseäni uhkaa jokin vaara. Painajaisia, joissa itse uhkaan ja jopa tapan, en mielestäni ole nähnyt koskaan muulloin kuin viime keväänä. Minusta se oli pelottavaa.

Lisäksi aloin olla aggressiivinen myös päivisin. Kimpaannuin pienistä vastoinkäymisistä kohtuuttomasti. Olin kerkeästi syyttämässä muita asioista, joihin näillä ei ollut osaa eikä arpaa. Olin itseäni ikävämpi ihminen.

En mielestäni voinut ottaa sitä riskiä, että alkaisin huutaa töissä kurkku suorana jostakin mitättömästä asiasta. Kotona sellaisen voi saada anteeksi, kun tilanne on tiedossa, mutta töissä se olisi yksiselitteisesti huonoa käytöstä. Niinpä olen jatkanut lääkkeiden syömistä tunnollisesti päivästä toiseen, vaikka minulla ei ole vuosiin ollut masennuksen oireita (tunnistaisin ne kyllä) eikä minulla ole kipujakaan enää koko ajan.

Oireiden pelko estää minua lopettamasta lääkitystä, vaikka en tarvitsisi lääkettä enää.

Mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta siinä mielessä, että annosta pitäisi nostaa, jotta saisin saman vaikutuksen. Yhden tulkinnan mukaan vieroitusoireita ei voi olla, ellei ole ollut riippuvuuttakaan. On ihan semantiikkaa, olivatko kokemani oireet vieroitusoireita, keskeyttämis- vai lopetusoireita, mutta pidän selvänä, että oireita oli ja ne liittyivät lääkkeen lopettamiseen. Nämä oireet, tai paremminkin niiden pelko, estävät minua nyt lopettamasta lääkitystä, vaikka en tarvitsisi lääkettä enää.

Joudunko syömään mielialalääkkeitä koko loppuikäni?

Se ei ole aikomukseni. En vain ole vielä päättänyt, milloin ja miten toteutan vieroituksen. Näen kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on hidas annoksen alentaminen, joka alkaisi niin, että pudottaisin kerran viikossa eli yhtenä päivänä seitsemästä annoksen puoleen eli 10 milligrammasta viiteen. Jatkaisin näin vähintään kuukauden. Sen jälkeen söisin viitenä viikonpäivänä 10 mg ja kahtena päivänä 5 mg lääkettä, ja niin edelleen. Tällä menetelmällä vieroittautuminen kestäisi vähintään 14 kuukautta. Tämän pystyisin toteuttamaan omin päin.

Tosin olen kuullut, että vieroittautuminen kannattaisi toteuttaa 10 prosenttia kerralla, ilman tuollaista sahaamista. 10 ja 5 mg ovat kuitenkin Cipralexin pienimmät tablettikoot – ei ole tarjolla esimerkiksi 9 mg:n ja 8 mg:n valmisteita. Miten ihmeessä saisin pilkottua 10 mg:n tabletin 10 osaan? Käyttäisinkö morttelia ja hankkisin timanttivaa’an, jolla punnitsisin muruset?

Helpompikin tie lienee olemassa. Lääkäri voisi kirjoittaa reseptit, joiden mukaisesti apteekki voisi suorittaa tuon murskaamisen ja punnituksen. Tietojeni mukaan nämä ex tempore -lääkkeet pakataan kapseleihin, joissa on täsmälleen haluttu määrä lääkettä. Kapselien avulla asteittainen vieroitus kävisi kätevästi. Eikä tarvitsisi vieroittautua omaehtoisesti, vaan käytettävissä olisi lääkärin tuki. Päädyn todennäköisesti tähän.

Jos olisin aloittaessani tiennyt saman kuin nyt, en ehkä olisi aloittanut kivun hoitoa mielialalääkkeellä.

Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt saman kuin nyt, en ehkä olisi aloittanut kivun hoitoa mielialalääkkeellä. Enhän tälläkään hetkellä tiedä, auttoiko lääkitys yhtään. Todennäköisesti ei, koska kipuihini tehoaa parhaiten Panacodin tasoinen lääkitys eli lievä opiaatti. Mahtaako kipukynnys ylipäätään olla nostettavissa mielialalääkkeillä?

Toki lääke varmaankin lievensi sitä megalomaanista ketutusta, jota koin, kun jouduin lopettamaan liikuntaharrastukset ja lihoin 20 kiloa. Koen silti, että melko pian jänneleikkauksen jälkeen lääkitys kävi turhaksi, koska kipuni ovat vähentyneet olennaisesti. Kun lääke lisäksi on melko kallis, minusta on järkevää luopua siitä. Jos en tee sitä nyt, teen sen jäätyäni kokoaikaisesti eläkkeelle.

Jos kuitenkin jatkossa masennun, en epäröi aloittaa lääkitystä uudelleen. 

 

Lisätietoja:

- Toimittaja Jani Kaaro kirjoittaa mielialalääkkeiden vieroitusoireista kiinnostavasti täällä.

- Iltalehti kertoi aiheesta tammikuussa näin.

- Potilaan Lääkärilehden lääketieteellinen katsaus mielialalääkkeiden lopettamiseen löytyy täältä.

- Uudessa depression käypä hoito -suosituksessa mainitaan mielialalääkkeiden vieroitusoireet kohdassa Jatkohoito. Siinä sanotaan, että jos vieroitusoireita tulee, asteittaisessa lopettamisessa on syytä edetä ”hitaammin ja potilaan tilaa seuraten”.

- Vertaistukea: Facebookin Suljettu SSRI-vieroituksen vertaistukiryhmä. Vieroittautujille ja sitä harkitseville. 

--

Päivän kuvat: Kultaköynnös selviytyy hengissä lähes pimeässä ja tekee versoja heti, kun valo vähänkin lisääntyy.

Kommentit (2)

Lääkkeen orja(ko)?
1/2 | 

Moi! Itsellä myös cipralex lääkitys ollut jo vuosia.. alunperin sain lääkkeen masennukseen 10-vuotta sitten kun olin menettänyt läheisen ihmisen, juurikin tuolla 10mg annostuksella. Masentunut en ole ollut enää vuosiin, mutta lääkkeestä en pääse kokonaan eroon .. olen kokeillut vähentämistä/lopettamista lukuisia kertoja. Kun on olen pikkuhiljaa vähentänyt ja lopettanut lääkkeen kokonaan, alkaa ahdistus, levoton olo, painajaiset ym.. Lääke on aina ollut pakko aloittaa uudelleen jotta olosta tulee siedettävä.
Nyt ollaan päästy taas siihen pisteeseen että syön 5mg jokatoinen päivä. Näin olo on nyt normaali, yritän taas lopettaa lääkkeen kokonaan.

Tsemppiä sinulle, taistellaan yhdessä irti tästä lääkkestä!!:)

Taneli325
2/2 | 

Minä sairastuin työuupumukseen ja vakavaan masennukseen. Syön näitä pahamaineisia lääkkeitä ja jatkan niiden käyttöä vielä toisen vuoden. Olen parantunut takaisin työkuntoiseksi. Se on tärkeintä. Jos vieroitus ei onnistu, se ei onnistu. Lääkkeet tulivat tarpeeseen, se on tärkeintä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aktiivinen ikääntyminen näyttää olevan Suomessa varsin voimakas normi. Kunnon eläkeläisen kalenteri on täpötäynnä viikoiksi eteenpäin. Ikääntyvät täyttävät teatterien katsomot, tuntevat uusimmat elokuvat, tekevät vapaaehtoistyötä, käyvät yleisötapahtumissa ja osallistuvat yhdistystoimintaan. Lisäksi he käyvät jooga- ja jumpparyhmissä, vesijuoksevat, golfaavat ja sauvakävelevät vakioporukalla.

Ainakin osa aktiiveista saattaa kokea, että se on ainoa oikea tapa ikääntyä. Vanhoja he ovat mielestään vasta, kun jäävät kotiin kyhjöttämään, ja kukapa vanha haluaisi olla? Vierivä kivi ei sammaloidu, tiedättehän.

Ikään kuin ikääntyvällä olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet aktiivinen, reipas ja seuraan hakeutuva seniori tai sitten pyörätuolissa työnnettävä tai märissä vaipoissa viruva, onneton ja yksinäinen vanhus, josta kukaan ei välitä. Jos pysähdyt hetkeksikin, putoat aktiivisten ryhmästä kuolemaa odottavien porukkaan.

Ei kai se ihan noinkaan voi olla. Kai siinä välissäkin jotakin on?

Entä minne katoavat yksilöllisuus ja monimuotoisuus, kun ikää kertyy? Mikä on käännekohta, jolloin persoonalliset piirteet katoavat ja kotona omassa rauhassaan puuhailevasta keski-ikäisestä kuoriutuu seurallinen normi-ikäihminen? Ja miksei kotona voi olla aktiivinen?

Ovatko ekstrovertit kaapanneet vanhenemisen ja yrittävät nyt sulloa kaikki samaan muottiin?

Ennustan itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu.

Nautin tutusta seurasta, mutta en ole kovin seurallinen. Kahdenkeskiset keskustelut, jotka polveilevat pintailmiöistä syvimpien tuntojen jakamiseen ja taas takaisin, ovat minusta palkitsevin kanssakäymisen muoto. Minulla on mielipide melkein kaikesta, mutta en aloita ryhmätilanteessa juuri koskaan keskustelua. Olen kömpelö täyttämään hiljaisia hetkiä. Olen siis melko vahvasti introvertti -  tosin toinen hallitseva piirteeni on joustavuus.

Kotini on linnani. Kokonainen viikonloppu kotona puolison kanssa ilman mitään sovittua ohjelmaa on melkein parasta, mitä tiedän.  Tekemisen puutetta minulla ei silti ole koskaan. Omasta mielestäni olen hyvinkin aktiivinen, minä vain en millään ehdi kodin ulkopuolisiin rientoihin. Ehkä sitten eläkkeellä.

Ennustan kuitenkin itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu. Olemmehan saaneet kuulla, että yksinäisyys tappaa. Myönnän toki, että introverttikin tarvitsee seuraa ja läheisyyttä voidakseen hyvin, mutta yksinäisyys ei ole introvertille pääsääntöisesti tuskallista vaan välttämätöntä. Miksi siitä syyllistetään?

Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei automaattisesti tarkoita syrjäytymistä.

Ikäihmisten ohjelma tarkoittaa usein ryhmätapaamisia. Ryhmiin kerääntyvät ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia ja ulospäin suuntautuneita. Introvertti ei välttämättä tunne niissä oloaan luontevaksi - riippuu toki paljon ryhmästä, sen ohjelmasta ja vetäjän taidoista.

Ryhmien ekstrovertit saattavat suorastaan ylenkatsoa yksin viihtyviä ikätovereitaan. ”Kyllä sillä Maijallakin olisi paljon mukavampaa, jos hän tulisi tänne meidän rentoon ja iloiseen porukkaan. Ihme mörökölli hapannaama. Reipastuisi nyt vähän! Tietäähän sen, että tulee kremppaa, kun ei liiku yhtään.”

Saatan hyvinkin olla eläkeläisenä houkuteltavissa käsityöpiiriin, kirjaklubiin tai porukkaan, joka vierailee lähistön puutarhoissa nuuhkimassa kukkia. Ehkä perustankin piirin itse. Tai sitten rakennamme jonkun yhtä introvertin kanssa kahden hengen keskinäisen tukiryhmän.

Mahdollista on sekin, että linnoittaudun iän myötä entistäkin vahvemmin kotiin. Minusta voi tulla onnellinen erakko. Jos kuitenkin syrjäydyn, toivon, että etsivä vanhustyö löytää minut ja käy kysymässä, millaisesta tuesta olisi apua. Uskon, että osaisin kertoa.

Yksinäisyyden kokemuksilla, sairauksilla, köyhyydellä ja muulla huono-osaisuudella on taipumusta kasautua samoille ihmisille. Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei silti automaattisesti tarkoita syrjäytymistä tai sitä, että ihminen on onneton. Meitä on niin moneksi.

Tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

Sain sytykkeitä tähän kirjoitukseen Minna Pietilän ja Marja Saarenheimon kirjasta Ilmeikäs arki - Tutkimus ikääntyneistä ihmisistä järjestöjen kehittämistoiminnassa (VTKL 2017). Kirjoittajat pohtivat sen aloitusjaksossa perusteellisesti vallitsevaa vanhuuskuvaa ja sen muutoksia. Esittämäni kärjistyneet tulkinnat ovat kuitenkin omiani.

Kirja liittyy vastikään päättyneeseen Eloisa ikä -avustusohjelmaan, jota koordinoi Vanhustyön Keskusliitto. Kymmenet järjestöt ympäri Suomen järjestivät kehityshankkeita ja monenlaista ohjelmaa ikääntyville. Hankkeeseen liittyneessä tutkimuksessa selvitettiin, lievenivätkö osallistujien yksinäisyyden tunteet ja paraniko heidän hyvinvointinsa.

Yksi tutkimuksen päätuloksista oli, että ikäihmisten yksinäisyyttä on tosiaan mahdollista lieventää järjestötoiminnan avulla. Eniten koheni vaikeimmissa tilanteissa olleiden hyvinvointi. Heidät tavoitettiin parhaiten etsivän vanhustyön avulla, ja he tarvitsivat usein yksilöllistä tukea, joka tuotiin kotiin asti.  Jo valmiiksi aktiivisten ja hyväkuntoisten hyvinvointia järjestötoiminta ylläpiti.

Toiminta rytmitti ikäihmisten arkea, antoi mahdollisuuden käyttää kertynyttä osaamista ja kokemusta sekä tavata muita ihmisiä. Siitä oli siis paljon iloa. Oli kuitenkin tärkeää, että toiminta oli sopusoinnussa ihmisen arvostusten ja persoonallisten ominaisuuksien kanssa. Tutkijat painottivat, että ikäihmiset ovat yksilöitä eikä kaikille välttämätä sovi samanlainen toiminta.

Tiesittekö muuten, että tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä? Siitä vain puhutaan entistä enemmän. Eniten ikäihmisten yksinäisyydestä ovat huolissaan ne, jotka eivät ihan vielä itse ole eläkeiässä.

Ilmeikäs arki -kirjan voi lukea täällä.

Eloisa ikä -ohjelmasta lisää täällä.

--

Päivän kuva: Kyyhkysiä ja savupiippuja.

 

Kommentit (9)

Introvertti
1/9 | 

Olipas hieno ja mielenkiintoinen näkökulma. Kiitos!

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
3/9 | 

Maija, ymmärrän, että kärjistämällä asioita saa näkemyksilleen huomiota. Itse kuitenkin mieluummin näen, että meitä ikääntyneitäkin on moneen junaan. Miksi siis laittaa vastakkain erilaisesta elämäntyylistä pitäviä, on kyseessä sitten minkä ikäiset tahansa? Itse olen huomannut, että arkielämässä jokaisella eläkeläisellä on mahdollisuus aika pitkälle osallistua tai olla osallistumatta. Ehkä sinäkin sen huomaat, kun tulet itse eläkeikään. Jospa annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, leimaamatta kenenkään elämäntapaa toista huonommaksi. Minulle sopii osallistuminen monenlaisiin asioihin, sinun intressisi ovat toisenlaiset. Elä rauhassa. Niin minäkin teen. En todellakaan yritä sulloa sinua mihinkään muottiin. Miksi provosoitua toisen erilaisuudesta? Mielenkiintoinen kysymys!

Omasta vapaasta halustaan, ilman normeja, aktiivinen eläkeläinen Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/9 | 

Olen aivan samaa mieltä - antaa kaikkien kukkien kukkia. 

Vallitseva vanhuuskuva on sosiaalinen rakenne, joka vaikuttaa sihen, miten sinä ja minä näemme itsemme ja toisemme ja miten itsestämme ja muista puhumme. Lisäksi se vaikuttaa siihen, miten ikääntyneitä kohdellaan virastoissa, palveluissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa, sekä siihen, millaiselle toiminnalle yhteiskunnan rahaa jaetaan. Yksityinen on siten vahvasti poliittista.

Aktiivisesta ikääntymsestä on tullut vallitseva vanhuuskuva vasta viime vuosina. Se oli syntyessään ihan toivottu vastaliike vallinneelle kielteiselle ja syrjivälle  vanhuuskuvalle. Alettiin korostaa, että ikä on vain numero, ja nostettiin esimerkeiksi sankarivanhuksia. Tämä kehitys on kuitenkin jyrännyt alleen nimenomaan moninaisuuden ja yksilöllisyyden ajatuksia. Kun ikäihmisille järjestetään toimintaa julkisilla varoilla, rahanjakajien ja toiminnan järjestäjien sekä vetäjien tulisi muistaa nimenomaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Kaikilta ei pidä odottaa aktiivisuutta, ja aktiivisuuttakin on monenlaista. 

Eloisa ikä -ohjelma on käsitykseni mukaan toteuttanut nimenomaan tuota monimuotoisuutta. Sen rahoituksella on luotu monenlaisia uusia toimintamuotoja, ja mikä parasta, ne  ovat ymmärtääkseni  saaneet myös jatkorahoitusta. Meillä introverteilläkin on toivoa :)

Esimerkiksi nuorten parissa tehtävä etsivä nuorisotyö on jo tuttua useimmissa kunnissa. Nyt tarvittaisiin vahvistusta etsivälle vanhustyölle.

introvertti tuu
5/9 | 

Olen introvertin kanssa vahvasti samaa mieltä! Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin "oi kultainen nuoruus" joukkolaulutilaisuuksita,kaikesta,missä tehdään yhdessä! Ei voisi vähempää kiinnostaa. Saati että laumassa kävisi kukkia nuuskimassa ym sellaista. Viihdyn itseni ja omien juttujeni kanssa,silloin tällöin naamakirjassa ajatuksia vaihtaen. KUKAAN ei pidä mun puoliani jos en itse,siis etten HALUA mitään joukkotapaamisia. Voisin kyllä järjestää jonkun jutun,kertaluonteisesti,siinä kaikki. Etsivä vanhustyö on ok,mutta en katso kuuluvani kumpaankaan joukkoon. Kiva tavata ihmisiä pienissä määrin,siinä kaikki. Joukkoveisuut jääkööt muille. Mulla on kamerat,avoin yliopisto,instagram,gurushot,fb,kirjasto,miniatyyrit,gikong ja sata muuta puuhaa.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
6/9 | 

Hyvä introvertti! En tiedä, oletko jo eläkkeellä vai et. Itse olen ollut noin viisi vuotta ja olen siis ns. kokemusasiantuntija ja voin vakuuttaa, että minua ei ainakaan kukaan ole edes yrittänyt pakottaa osallistumaan mihinkään! Kun olen aktiivista ja osallistuvaa sorttia, olen ihan itse hakeutunut eri juttuihin ja maksan jokaisesta ihan itse. Vahva ymmärrykseni ja havaintoni on, että jokainen eläkeläinen elää kuten haluaa. Sinullakin näyttää olevan vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä. Olen ihan huuli pyöreänä tästä hullusta olettamuksesta, että eläkeläinen pakotettaisiin osallistumaan johonkin. Miten se olisi mahdollista? Hyvää omannäköistä viikonloppua kaikille! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015
7/9 | 

Kun itse hakeudut aktiivisesti rientohin niin miten voit olla kokemusasiantuntija vähemmän seurallisten puolesta? Kyllä  vallitsevien asenteiden paine on han tunnettu ja tunnustettu sosiologinen ilmiö. Kannattaisi selailla tuota kirjaa, josta laitoin linkin.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
8/9 | 

Hyvä Maija! En ole vain selaillut, vaan jopa lukenut kirjan ja monia muitakin tutkimuksia, joissa arvostamani kollega on mukana. Olenpa jopa kuunnellut useita hänen luentojaan aiheesta. Se, että eri ikäisiin kohdistuu tiettyjä paineita ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi toimia niin sanotusti oman päänsä mukaan. Erilaisia paineita kohdistetaan niin nuoriin kuin työikäisiinkin. Ystävinäni on todella monenlaisia eläkeläisiä, joista muutamat viihtyvät pääasiassa kotosalla, joku nauttien esimerkiksi siitä, että voi kaiket päivät lukea kirjoja. En ole kuullut, että ketään itsekseen kotona viihtyvää olisi pakotettu rientoihin. Koko ajatuskin kuulostaa hullulta. Ehkäpä minulla on eläkkeellä olevana kokemusasiantuntija laajempi tarttumapinta monenlaisten eläkeläisten elämään kuin työelämässä olevalla. Voin tietysti olla väärässä. Toisaalta, sitä ei tietenkään voi tietää, miten asiat ovat, kun sinä siirryt vanhuuseläkkeelle. Ehkäpä yhteiskunnalla on silloin jopa resursseja käydä koputtelemassa kaikkien eläkeläisten ovia ja patistella osallistumaan tapahtumiin. Muuten, minun puolestani voimme toki pitää omat näkemyksemme, kuten tietysti teemmekin. Hyvän joulun toivotuksin, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015
9/9 | 

Nähtävästi olen epäonnistunut viestinnässäni surkeasti, sillä omasta mielestäni en ole puhunut  mitään pakottamisesta. Koen, että näkemyksemme ovat hyvinkin lähellä toisiaan.  Hyvää ja rauhallista  joulua myös sinulle, Anjakaarina.

Kuvan kilpikaarnamänty oli jo 250-vuotias, kun Suomi itsenäistyi. Paikka on Arboretum Yltöinen Kaarinassa, lähellä Turkua. 1930-luvulla perustetussa puulajipuistossa on 10 hehtaarin alueella yli 200 puulajia tai lajiketta, ja se toimii myös puiden geenipankkina. Arboretumin toiminnasta vastaa Luonnonvarakeskus Luke.

Arboretumin maasto on vaihtelevaa. Merkitty polku vie läpi pienen kosteikon ja ohi nuoria puita kasvavan mäntyrinteen kohti hiljaista kuusimetsää. Myöhemmin ylitetään kirkasvetinen puro ja sukelletaan koivikkoon, kunnes päädytään kilpikaarnamäntyjen luo ja meren rantaan. Suomalaisista metsämaisemista vain suo, letto ja räme jäävät näkemättä. Hyvä niin.

Puistossa on taianomainen tunnelma. Siellä ei ole tavallisena kesäkuun alkupäivänä juuri ketään, ja vaikka olisikin, metsä vaimentaa äänet ja polveileva polku kätkee kävijät. Tämä on ympäristö, jossa suomalaisen verenpaine laskee ja stressi hellittää takuuvarmasti. Rauhoitun, kun pelkästään ajattelen sitä.

Meren rannassa pääskyset kisailevat punamullalla maalatun vajan yläpuolella. Koivun ritvat kurkottelevat kohti maata. Tuntuu hyvältä istahtaa lankuista kyhätylle penkille ja huokaista syvään. Aallot liplattavat laituriin. Poutapilvien pehmeät kummut kömpivät eteenpäin sinisellä taivaalla. Kesäpäivä on parhaimmillaan.

Iso villiruusupuska on parhaassa kukassaan. Sen ympärillä käy kova pörinä ja kuhina. Mehiläisillä on Yltöisissä onnen päivät, sillä puistoon on istutettu myös noin 3 000 alppiruusua, joista osa on ehtinyt kasvaa jo viitisen metriä korkeiksi, puumaisiksi pensaiksi. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, joten esittelen alppiruusut myöhemmin omassa postauksessaan.

Metsästä me olemme tulleet ja metsään aina palaamme. Näiden supisuomalaisten kuvien ja tunnelmien myötä Tietyssä iässä toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotiaalle Suomelle ja sen asukkaille.

Lisätietoja Arboretum Yltöisistä täältä.

--

Päivän kuvat: Arboretum Yltöisten kilpikaarnamännyt.

Kommentit (1)

Tietyssä iässä
1/1 | 

Thank you for the encouragement, friend!
Maija

Olinkin ihmetellyt, miksi mielialani pysyi korkealla koko sen ajan, kun minulla oli jatkuvia kipuja ja lisäksi öisin välillä koviakin hermosäväreitä. Vihjeen mahdollisesta syystä antoi eilisen Helsingin Sanomat tiedejutussaan, jossa kerrotaan, että masennus jakautuu 12 alatyyppiin, joita tulisi hoitaa eri tavalla. Lue juttu täältä.

Isokaan menetys ei ole laukaissut minulla masennusta. Porskuttelen kriiseissä yleensä ihan hyvin. Sen sijaan tunnistan  itseni ruminaatiosta, joka on yksi masennuksen oire. Minulla on taipumusta melko pientenkin huolenaiheiden pyörittelyyn mielessä. Murehtimisesta voi olla myös hyötyä ja olen sen avulla ratkaissut monta ongelmaa, mutta kun sitä tekee yöt läpeensä, se alkaa nopeasti verottaa voimia. Olen saanut vatvomiseeni apua etenkin mindfulness-harjoitteista, joissa keskitytään nykyhetkeen.

Masennuksen tyypeistä minulla on ollut ainakin vuodenaikaan liittyvää ja mahdollisesti myös pitkäaikaiseen stressiin liittyvää masennusta. Masennukseen liittynee minulla myös tulehdusta. Olen useammin kuin kerran mennyt lääkäriin silmätulehduksen takia ja palannut masennusdiagnoosin kanssa. Keväällä tai kesällä en kuitenkaan ole koskaan ollut apeilla mielin, joten kaamosmasennus lienee päällimmäinen diagnoosini.

Koko sinä aikana, kun juoksin, en tarvinnut mielialalääkkeitä.

Olen ollut masennusherkkä koko aikuisikäni, vaikka en ensimmäisillä kerroilla tunnistanut sitä masennukseksi. Kun pari kertaa oli käynyt yllä kuvaamallani tavalla, aloin tunnistaa itsekin oireet ja hakeutua hoitoon heti, kun mieliala alkoi laskea. Siksi olen harvoin ollut työkyvytön masennuksen takia.

Masennukseni on aina ollut helppohoitoista. Melkeinpä niin, että pelkkä lääkärin näkeminen on saanut paranemisen alkuun. Hoitavan tahon huomio ja serotoniinin takaisinoton estäjät ovat palauttaneet mieleni tasapainon muutamassa päivässä. Yleensä olen syönyt lääkkeitä suunnilleen syyskuun alusta helmikuun alkuun asti. 

Olen hoitanut itseäni myös monilla lääkkeettömillä keinoilla, kuten kirkas- ja sinivalolla, Espanjan-matkoilla, suklaalla, kalapitoisella ruokavaliolla ja liikunnalla. Terapiassakin olen välillä käynyt, joten luurangot on kolisteltu kaapeista ulos. Kelan rahoittamaa terapiaa en kuitenkaan hakemuksestani huolimatta saanut, koska sairauslomat puuttuivat.

Yhteen aikaan kävelin systemaattisesti tunnin päivässä, mutta se ei vaikuttanut mielialaani sitä tai tätä. Väitteet, että puoli tuntia kävelyä päivässä voisi lieventää masennusta yhtä paljon kuin lääkehoito, ovat olleet mielestäni rankasti liioiteltuja. Mutta jos masennusta on monta lajia, niin kaipa sekin voi jollekulle auttaa. Itse en saanut siitä apua.

Sen sijaan juoksuharrastus vei masennukseni pois moneksi vuodeksi. Koko sinä aikana, kun juoksin, en tarvinnut mielialalääkkeitä. Siksikin juoksemisen lopettaminen oli niin kova juttu. Tiesin, että kaamosmasennus tulisi todennäköisesti takaisin, kun en enää saisi endorfiineja hikiliikunnasta. Mutta ei se tullut. Ei heti.

Eipä ihme, että mielialani pysyi hyvänä, kun sain jatkuvasti optimaalista masennuslääkitystä - ilman diagnoosia.

Masennukseen liittyy HS:n jutun mukaan usein matala-asteinen tulehdus. Masennuksen hoito on tehostunut, kun samalla on annettu tulehdusta laskevaa lääkettä.

No mutta! Juuri sillä tavallahan kipujani on viime vuosina hoidettu. Söin jatkuvasti parasetamolia ja melkein koko ajan tulehduskipulääkettä, ja kipukynnystä nostamaan minulle oli määrätty pienempi annos samaa mielialalääkettä, jota ennen söin masennukseen.

Jos kehossani oli jännetulehdusten lisäksi muuta, masennukseen liittyvää matala-asteista tulehdusta, tulehduskipulääke hoiti sitäkin. Eipä ihme, että mielialani pysyi hyvänä, kun sain jatkuvasti optimaalista masennuslääkitystä - ehkäisevästi ja ilman diagnoosia.

Mutta sitten pääsin leikkaukseen ja aloin parantua. Lopetin mielialalääkkeet jo keväällä, ja kesästä lähtien olen jättänyt myös parasetamolilääkityksen kokonaan pois ja ottanut vain tulehduskipulääkkeen harvakseltaan. Miten kävi masennuksen?

No, sehän tietysti palasi heti syksyn tullen.

Hoitoni on kunnossa ja voin hyvin. Mietin silti, pitäisikö mielialalääkettä varmuuden vuoksi terästää tulehduskipulääkekuurilla, jotta jaksan paremmin talven yli. Tuskin teen niin, koska olen perin juurin kyllästynyt lääkkeiden nielemiseen, mutta joskus saatan kokeilla sitäkin. Lääkärin valvonnassa tietenkin, koska lääkitykseen liityy melkein aina hyötyjen lisäksi myös riskejä.

Millaista masennusta teillä muilla on ollut? Tunnistatteko itsenne HS:n jutusta?

--

Päivän kuvat: Olkikukkia.

--

Kipukynnystä koskeva lapsus korjattu 24.10.

Kommentit (2)

Lethe
1/2 | 

Mitä hyötyä on siitä että kipukynnystä pyritään alentamaan?

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

No siitä ei kyllä ole hyötyä - enkä ole ihan varma, onnistuiko sen nostaminenkaan. Kiitos vinkistä, korjasin lapsuksen.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016