Kirjoitukset avainsanalla mieli

Aktiivinen ikääntyminen näyttää olevan Suomessa varsin voimakas normi. Kunnon eläkeläisen kalenteri on täpötäynnä viikoiksi eteenpäin. Ikääntyvät täyttävät teatterien katsomot, tuntevat uusimmat elokuvat, tekevät vapaaehtoistyötä, käyvät yleisötapahtumissa ja osallistuvat yhdistystoimintaan. Lisäksi he käyvät jooga- ja jumpparyhmissä, vesijuoksevat, golfaavat ja sauvakävelevät vakioporukalla.

Ainakin osa aktiiveista saattaa kokea, että se on ainoa oikea tapa ikääntyä. Vanhoja he ovat mielestään vasta, kun jäävät kotiin kyhjöttämään, ja kukapa vanha haluaisi olla? Vierivä kivi ei sammaloidu, tiedättehän.

Ikään kuin ikääntyvällä olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet aktiivinen, reipas ja seuraan hakeutuva seniori tai sitten pyörätuolissa työnnettävä tai märissä vaipoissa viruva, onneton ja yksinäinen vanhus, josta kukaan ei välitä. Jos pysähdyt hetkeksikin, putoat aktiivisten ryhmästä kuolemaa odottavien porukkaan.

Ei kai se ihan noinkaan voi olla. Kai siinä välissäkin jotakin on?

Entä minne katoavat yksilöllisuus ja monimuotoisuus, kun ikää kertyy? Mikä on käännekohta, jolloin persoonalliset piirteet katoavat ja kotona omassa rauhassaan puuhailevasta keski-ikäisestä kuoriutuu seurallinen normi-ikäihminen? Ja miksei kotona voi olla aktiivinen?

Ovatko ekstrovertit kaapanneet vanhenemisen ja yrittävät nyt sulloa kaikki samaan muottiin?

Ennustan itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu.

Nautin tutusta seurasta, mutta en ole kovin seurallinen. Kahdenkeskiset keskustelut, jotka polveilevat pintailmiöistä syvimpien tuntojen jakamiseen ja taas takaisin, ovat minusta palkitsevin kanssakäymisen muoto. Minulla on mielipide melkein kaikesta, mutta en aloita ryhmätilanteessa juuri koskaan keskustelua. Olen kömpelö täyttämään hiljaisia hetkiä. Olen siis melko vahvasti introvertti -  tosin toinen hallitseva piirteeni on joustavuus.

Kotini on linnani. Kokonainen viikonloppu kotona puolison kanssa ilman mitään sovittua ohjelmaa on melkein parasta, mitä tiedän.  Tekemisen puutetta minulla ei silti ole koskaan. Omasta mielestäni olen hyvinkin aktiivinen, minä vain en millään ehdi kodin ulkopuolisiin rientoihin. Ehkä sitten eläkkeellä.

Ennustan kuitenkin itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu. Olemmehan saaneet kuulla, että yksinäisyys tappaa. Myönnän toki, että introverttikin tarvitsee seuraa ja läheisyyttä voidakseen hyvin, mutta yksinäisyys ei ole introvertille pääsääntöisesti tuskallista vaan välttämätöntä. Miksi siitä syyllistetään?

Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei automaattisesti tarkoita syrjäytymistä.

Ikäihmisten ohjelma tarkoittaa usein ryhmätapaamisia. Ryhmiin kerääntyvät ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia ja ulospäin suuntautuneita. Introvertti ei välttämättä tunne niissä oloaan luontevaksi - riippuu toki paljon ryhmästä, sen ohjelmasta ja vetäjän taidoista.

Ryhmien ekstrovertit saattavat suorastaan ylenkatsoa yksin viihtyviä ikätovereitaan. ”Kyllä sillä Maijallakin olisi paljon mukavampaa, jos hän tulisi tänne meidän rentoon ja iloiseen porukkaan. Ihme mörökölli hapannaama. Reipastuisi nyt vähän! Tietäähän sen, että tulee kremppaa, kun ei liiku yhtään.”

Saatan hyvinkin olla eläkeläisenä houkuteltavissa käsityöpiiriin, kirjaklubiin tai porukkaan, joka vierailee lähistön puutarhoissa nuuhkimassa kukkia. Ehkä perustankin piirin itse. Tai sitten rakennamme jonkun yhtä introvertin kanssa kahden hengen keskinäisen tukiryhmän.

Mahdollista on sekin, että linnoittaudun iän myötä entistäkin vahvemmin kotiin. Minusta voi tulla onnellinen erakko. Jos kuitenkin syrjäydyn, toivon, että etsivä vanhustyö löytää minut ja käy kysymässä, millaisesta tuesta olisi apua. Uskon, että osaisin kertoa.

Yksinäisyyden kokemuksilla, sairauksilla, köyhyydellä ja muulla huono-osaisuudella on taipumusta kasautua samoille ihmisille. Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei silti automaattisesti tarkoita syrjäytymistä tai sitä, että ihminen on onneton. Meitä on niin moneksi.

Tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

Sain sytykkeitä tähän kirjoitukseen Minna Pietilän ja Marja Saarenheimon kirjasta Ilmeikäs arki - Tutkimus ikääntyneistä ihmisistä järjestöjen kehittämistoiminnassa (VTKL 2017). Kirjoittajat pohtivat sen aloitusjaksossa perusteellisesti vallitsevaa vanhuuskuvaa ja sen muutoksia. Esittämäni kärjistyneet tulkinnat ovat kuitenkin omiani.

Kirja liittyy vastikään päättyneeseen Eloisa ikä -avustusohjelmaan, jota koordinoi Vanhustyön Keskusliitto. Kymmenet järjestöt ympäri Suomen järjestivät kehityshankkeita ja monenlaista ohjelmaa ikääntyville. Hankkeeseen liittyneessä tutkimuksessa selvitettiin, lievenivätkö osallistujien yksinäisyyden tunteet ja paraniko heidän hyvinvointinsa.

Yksi tutkimuksen päätuloksista oli, että ikäihmisten yksinäisyyttä on tosiaan mahdollista lieventää järjestötoiminnan avulla. Eniten koheni vaikeimmissa tilanteissa olleiden hyvinvointi. Heidät tavoitettiin parhaiten etsivän vanhustyön avulla, ja he tarvitsivat usein yksilöllistä tukea, joka tuotiin kotiin asti.  Jo valmiiksi aktiivisten ja hyväkuntoisten hyvinvointia järjestötoiminta ylläpiti.

Toiminta rytmitti ikäihmisten arkea, antoi mahdollisuuden käyttää kertynyttä osaamista ja kokemusta sekä tavata muita ihmisiä. Siitä oli siis paljon iloa. Oli kuitenkin tärkeää, että toiminta oli sopusoinnussa ihmisen arvostusten ja persoonallisten ominaisuuksien kanssa. Tutkijat painottivat, että ikäihmiset ovat yksilöitä eikä kaikille välttämätä sovi samanlainen toiminta.

Tiesittekö muuten, että tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä? Siitä vain puhutaan entistä enemmän. Eniten ikäihmisten yksinäisyydestä ovat huolissaan ne, jotka eivät ihan vielä itse ole eläkeiässä.

Ilmeikäs arki -kirjan voi lukea täällä.

Eloisa ikä -ohjelmasta lisää täällä.

--

Päivän kuva: Kyyhkysiä ja savupiippuja.

 

Kommentit (9)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/9 | 

Maija, ymmärrän, että kärjistämällä asioita saa näkemyksilleen huomiota. Itse kuitenkin mieluummin näen, että meitä ikääntyneitäkin on moneen junaan. Miksi siis laittaa vastakkain erilaisesta elämäntyylistä pitäviä, on kyseessä sitten minkä ikäiset tahansa? Itse olen huomannut, että arkielämässä jokaisella eläkeläisellä on mahdollisuus aika pitkälle osallistua tai olla osallistumatta. Ehkä sinäkin sen huomaat, kun tulet itse eläkeikään. Jospa annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, leimaamatta kenenkään elämäntapaa toista huonommaksi. Minulle sopii osallistuminen monenlaisiin asioihin, sinun intressisi ovat toisenlaiset. Elä rauhassa. Niin minäkin teen. En todellakaan yritä sulloa sinua mihinkään muottiin. Miksi provosoitua toisen erilaisuudesta? Mielenkiintoinen kysymys!

Omasta vapaasta halustaan, ilman normeja, aktiivinen eläkeläinen Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Olen aivan samaa mieltä - antaa kaikkien kukkien kukkia. 

Vallitseva vanhuuskuva on sosiaalinen rakenne, joka vaikuttaa sihen, miten sinä ja minä näemme itsemme ja toisemme ja miten itsestämme ja muista puhumme. Lisäksi se vaikuttaa siihen, miten ikääntyneitä kohdellaan virastoissa, palveluissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa, sekä siihen, millaiselle toiminnalle yhteiskunnan rahaa jaetaan. Yksityinen on siten vahvasti poliittista.

Aktiivisesta ikääntymsestä on tullut vallitseva vanhuuskuva vasta viime vuosina. Se oli syntyessään ihan toivottu vastaliike vallinneelle kielteiselle ja syrjivälle  vanhuuskuvalle. Alettiin korostaa, että ikä on vain numero, ja nostettiin esimerkeiksi sankarivanhuksia. Tämä kehitys on kuitenkin jyrännyt alleen nimenomaan moninaisuuden ja yksilöllisyyden ajatuksia. Kun ikäihmisille järjestetään toimintaa julkisilla varoilla, rahanjakajien ja toiminnan järjestäjien sekä vetäjien tulisi muistaa nimenomaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Kaikilta ei pidä odottaa aktiivisuutta, ja aktiivisuuttakin on monenlaista. 

Eloisa ikä -ohjelma on käsitykseni mukaan toteuttanut nimenomaan tuota monimuotoisuutta. Sen rahoituksella on luotu monenlaisia uusia toimintamuotoja, ja mikä parasta, ne  ovat ymmärtääkseni  saaneet myös jatkorahoitusta. Meillä introverteilläkin on toivoa :)

Esimerkiksi nuorten parissa tehtävä etsivä nuorisotyö on jo tuttua useimmissa kunnissa. Nyt tarvittaisiin vahvistusta etsivälle vanhustyölle.

introvertti tuu
4/9 | 

Olen introvertin kanssa vahvasti samaa mieltä! Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin "oi kultainen nuoruus" joukkolaulutilaisuuksita,kaikesta,missä tehdään yhdessä! Ei voisi vähempää kiinnostaa. Saati että laumassa kävisi kukkia nuuskimassa ym sellaista. Viihdyn itseni ja omien juttujeni kanssa,silloin tällöin naamakirjassa ajatuksia vaihtaen. KUKAAN ei pidä mun puoliani jos en itse,siis etten HALUA mitään joukkotapaamisia. Voisin kyllä järjestää jonkun jutun,kertaluonteisesti,siinä kaikki. Etsivä vanhustyö on ok,mutta en katso kuuluvani kumpaankaan joukkoon. Kiva tavata ihmisiä pienissä määrin,siinä kaikki. Joukkoveisuut jääkööt muille. Mulla on kamerat,avoin yliopisto,instagram,gurushot,fb,kirjasto,miniatyyrit,gikong ja sata muuta puuhaa.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä introvertti! En tiedä, oletko jo eläkkeellä vai et. Itse olen ollut noin viisi vuotta ja olen siis ns. kokemusasiantuntija ja voin vakuuttaa, että minua ei ainakaan kukaan ole edes yrittänyt pakottaa osallistumaan mihinkään! Kun olen aktiivista ja osallistuvaa sorttia, olen ihan itse hakeutunut eri juttuihin ja maksan jokaisesta ihan itse. Vahva ymmärrykseni ja havaintoni on, että jokainen eläkeläinen elää kuten haluaa. Sinullakin näyttää olevan vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä. Olen ihan huuli pyöreänä tästä hullusta olettamuksesta, että eläkeläinen pakotettaisiin osallistumaan johonkin. Miten se olisi mahdollista? Hyvää omannäköistä viikonloppua kaikille! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kun itse hakeudut aktiivisesti rientohin niin miten voit olla kokemusasiantuntija vähemmän seurallisten puolesta? Kyllä  vallitsevien asenteiden paine on han tunnettu ja tunnustettu sosiologinen ilmiö. Kannattaisi selailla tuota kirjaa, josta laitoin linkin.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä Maija! En ole vain selaillut, vaan jopa lukenut kirjan ja monia muitakin tutkimuksia, joissa arvostamani kollega on mukana. Olenpa jopa kuunnellut useita hänen luentojaan aiheesta. Se, että eri ikäisiin kohdistuu tiettyjä paineita ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi toimia niin sanotusti oman päänsä mukaan. Erilaisia paineita kohdistetaan niin nuoriin kuin työikäisiinkin. Ystävinäni on todella monenlaisia eläkeläisiä, joista muutamat viihtyvät pääasiassa kotosalla, joku nauttien esimerkiksi siitä, että voi kaiket päivät lukea kirjoja. En ole kuullut, että ketään itsekseen kotona viihtyvää olisi pakotettu rientoihin. Koko ajatuskin kuulostaa hullulta. Ehkäpä minulla on eläkkeellä olevana kokemusasiantuntija laajempi tarttumapinta monenlaisten eläkeläisten elämään kuin työelämässä olevalla. Voin tietysti olla väärässä. Toisaalta, sitä ei tietenkään voi tietää, miten asiat ovat, kun sinä siirryt vanhuuseläkkeelle. Ehkäpä yhteiskunnalla on silloin jopa resursseja käydä koputtelemassa kaikkien eläkeläisten ovia ja patistella osallistumaan tapahtumiin. Muuten, minun puolestani voimme toki pitää omat näkemyksemme, kuten tietysti teemmekin. Hyvän joulun toivotuksin, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Nähtävästi olen epäonnistunut viestinnässäni surkeasti, sillä omasta mielestäni en ole puhunut  mitään pakottamisesta. Koen, että näkemyksemme ovat hyvinkin lähellä toisiaan.  Hyvää ja rauhallista  joulua myös sinulle, Anjakaarina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuvan kilpikaarnamänty oli jo 250-vuotias, kun Suomi itsenäistyi. Paikka on Arboretum Yltöinen Kaarinassa, lähellä Turkua. 1930-luvulla perustetussa puulajipuistossa on 10 hehtaarin alueella yli 200 puulajia tai lajiketta, ja se toimii myös puiden geenipankkina. Arboretumin toiminnasta vastaa Luonnonvarakeskus Luke.

Arboretumin maasto on vaihtelevaa. Merkitty polku vie läpi pienen kosteikon ja ohi nuoria puita kasvavan mäntyrinteen kohti hiljaista kuusimetsää. Myöhemmin ylitetään kirkasvetinen puro ja sukelletaan koivikkoon, kunnes päädytään kilpikaarnamäntyjen luo ja meren rantaan. Suomalaisista metsämaisemista vain suo, letto ja räme jäävät näkemättä. Hyvä niin.

Puistossa on taianomainen tunnelma. Siellä ei ole tavallisena kesäkuun alkupäivänä juuri ketään, ja vaikka olisikin, metsä vaimentaa äänet ja polveileva polku kätkee kävijät. Tämä on ympäristö, jossa suomalaisen verenpaine laskee ja stressi hellittää takuuvarmasti. Rauhoitun, kun pelkästään ajattelen sitä.

Meren rannassa pääskyset kisailevat punamullalla maalatun vajan yläpuolella. Koivun ritvat kurkottelevat kohti maata. Tuntuu hyvältä istahtaa lankuista kyhätylle penkille ja huokaista syvään. Aallot liplattavat laituriin. Poutapilvien pehmeät kummut kömpivät eteenpäin sinisellä taivaalla. Kesäpäivä on parhaimmillaan.

Iso villiruusupuska on parhaassa kukassaan. Sen ympärillä käy kova pörinä ja kuhina. Mehiläisillä on Yltöisissä onnen päivät, sillä puistoon on istutettu myös noin 3 000 alppiruusua, joista osa on ehtinyt kasvaa jo viitisen metriä korkeiksi, puumaisiksi pensaiksi. Mutta ei makeaa mahan täydeltä, joten esittelen alppiruusut myöhemmin omassa postauksessaan.

Metsästä me olemme tulleet ja metsään aina palaamme. Näiden supisuomalaisten kuvien ja tunnelmien myötä Tietyssä iässä toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotiaalle Suomelle ja sen asukkaille.

Lisätietoja Arboretum Yltöisistä täältä.

--

Päivän kuvat: Arboretum Yltöisten kilpikaarnamännyt.

Kommentit (1)

Olinkin ihmetellyt, miksi mielialani pysyi korkealla koko sen ajan, kun minulla oli jatkuvia kipuja ja lisäksi öisin välillä koviakin hermosäväreitä. Vihjeen mahdollisesta syystä antoi eilisen Helsingin Sanomat tiedejutussaan, jossa kerrotaan, että masennus jakautuu 12 alatyyppiin, joita tulisi hoitaa eri tavalla. Lue juttu täältä.

Isokaan menetys ei ole laukaissut minulla masennusta. Porskuttelen kriiseissä yleensä ihan hyvin. Sen sijaan tunnistan  itseni ruminaatiosta, joka on yksi masennuksen oire. Minulla on taipumusta melko pientenkin huolenaiheiden pyörittelyyn mielessä. Murehtimisesta voi olla myös hyötyä ja olen sen avulla ratkaissut monta ongelmaa, mutta kun sitä tekee yöt läpeensä, se alkaa nopeasti verottaa voimia. Olen saanut vatvomiseeni apua etenkin mindfulness-harjoitteista, joissa keskitytään nykyhetkeen.

Masennuksen tyypeistä minulla on ollut ainakin vuodenaikaan liittyvää ja mahdollisesti myös pitkäaikaiseen stressiin liittyvää masennusta. Masennukseen liittynee minulla myös tulehdusta. Olen useammin kuin kerran mennyt lääkäriin silmätulehduksen takia ja palannut masennusdiagnoosin kanssa. Keväällä tai kesällä en kuitenkaan ole koskaan ollut apeilla mielin, joten kaamosmasennus lienee päällimmäinen diagnoosini.

Koko sinä aikana, kun juoksin, en tarvinnut mielialalääkkeitä.

Olen ollut masennusherkkä koko aikuisikäni, vaikka en ensimmäisillä kerroilla tunnistanut sitä masennukseksi. Kun pari kertaa oli käynyt yllä kuvaamallani tavalla, aloin tunnistaa itsekin oireet ja hakeutua hoitoon heti, kun mieliala alkoi laskea. Siksi olen harvoin ollut työkyvytön masennuksen takia.

Masennukseni on aina ollut helppohoitoista. Melkeinpä niin, että pelkkä lääkärin näkeminen on saanut paranemisen alkuun. Hoitavan tahon huomio ja serotoniinin takaisinoton estäjät ovat palauttaneet mieleni tasapainon muutamassa päivässä. Yleensä olen syönyt lääkkeitä suunnilleen syyskuun alusta helmikuun alkuun asti. 

Olen hoitanut itseäni myös monilla lääkkeettömillä keinoilla, kuten kirkas- ja sinivalolla, Espanjan-matkoilla, suklaalla, kalapitoisella ruokavaliolla ja liikunnalla. Terapiassakin olen välillä käynyt, joten luurangot on kolisteltu kaapeista ulos. Kelan rahoittamaa terapiaa en kuitenkaan hakemuksestani huolimatta saanut, koska sairauslomat puuttuivat.

Yhteen aikaan kävelin systemaattisesti tunnin päivässä, mutta se ei vaikuttanut mielialaani sitä tai tätä. Väitteet, että puoli tuntia kävelyä päivässä voisi lieventää masennusta yhtä paljon kuin lääkehoito, ovat olleet mielestäni rankasti liioiteltuja. Mutta jos masennusta on monta lajia, niin kaipa sekin voi jollekulle auttaa. Itse en saanut siitä apua.

Sen sijaan juoksuharrastus vei masennukseni pois moneksi vuodeksi. Koko sinä aikana, kun juoksin, en tarvinnut mielialalääkkeitä. Siksikin juoksemisen lopettaminen oli niin kova juttu. Tiesin, että kaamosmasennus tulisi todennäköisesti takaisin, kun en enää saisi endorfiineja hikiliikunnasta. Mutta ei se tullut. Ei heti.

Eipä ihme, että mielialani pysyi hyvänä, kun sain jatkuvasti optimaalista masennuslääkitystä - ilman diagnoosia.

Masennukseen liittyy HS:n jutun mukaan usein matala-asteinen tulehdus. Masennuksen hoito on tehostunut, kun samalla on annettu tulehdusta laskevaa lääkettä.

No mutta! Juuri sillä tavallahan kipujani on viime vuosina hoidettu. Söin jatkuvasti parasetamolia ja melkein koko ajan tulehduskipulääkettä, ja kipukynnystä nostamaan minulle oli määrätty pienempi annos samaa mielialalääkettä, jota ennen söin masennukseen.

Jos kehossani oli jännetulehdusten lisäksi muuta, masennukseen liittyvää matala-asteista tulehdusta, tulehduskipulääke hoiti sitäkin. Eipä ihme, että mielialani pysyi hyvänä, kun sain jatkuvasti optimaalista masennuslääkitystä - ehkäisevästi ja ilman diagnoosia.

Mutta sitten pääsin leikkaukseen ja aloin parantua. Lopetin mielialalääkkeet jo keväällä, ja kesästä lähtien olen jättänyt myös parasetamolilääkityksen kokonaan pois ja ottanut vain tulehduskipulääkkeen harvakseltaan. Miten kävi masennuksen?

No, sehän tietysti palasi heti syksyn tullen.

Hoitoni on kunnossa ja voin hyvin. Mietin silti, pitäisikö mielialalääkettä varmuuden vuoksi terästää tulehduskipulääkekuurilla, jotta jaksan paremmin talven yli. Tuskin teen niin, koska olen perin juurin kyllästynyt lääkkeiden nielemiseen, mutta joskus saatan kokeilla sitäkin. Lääkärin valvonnassa tietenkin, koska lääkitykseen liityy melkein aina hyötyjen lisäksi myös riskejä.

Millaista masennusta teillä muilla on ollut? Tunnistatteko itsenne HS:n jutusta?

--

Päivän kuvat: Olkikukkia.

--

Kipukynnystä koskeva lapsus korjattu 24.10.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015

No siitä ei kyllä ole hyötyä - enkä ole ihan varma, onnistuiko sen nostaminenkaan. Kiitos vinkistä, korjasin lapsuksen.

Tarkoitukseni oli kertoa, mikä kodissani on parasta ja miksi on niin ihanaa olla taas täällä. Se jää nyt toiseen kertaan, koska näin sunnuntaina Helsingin Sanomissa tämän ison jutun siitä, mitä suomalaiset ajattelevat kodistaan. Teksti perustui kyselyyn, johon vastasi yli 13 000 lehden lukijaa netissä. Neljä eri tutkijaa analysoi aineiston.

Aineiston perusteella saattoi päätellä, että ne, jotka ovat tyytyväisiä kotiinsa, ovat tyytyväisiä elämään muutenkin. Kodin puutteet, kuten ahtaus ja sotkuisuus, luovat tyytymättömyyttä. Yleisin ahdistuksen lähde kotona oli juuri siivottomuus.

Tyytyväisyys elämään ja kotiin on yhteydessä säännöllisiin elämäntapoihin ja hyvätuloisuuteen. Jälkimmäinen on helppo ymmärtää: juuri kukaan ei haluaisi asua pienessä asunnossa, ja isoihin lukaaleihin pääsee yleensä käsiksi vain isolla rahalla. Työttömätkin haaveilevat sadan neliön kodista. Opiskelijoilla on vaatimattomimmat toiveet: unelmakodissa on 87 neliötä.

Ihminen voi olla täysipäinen, elossa ja onnellinen, vaikkei hän liihota jatkuvasti ulkona sosiaalisissa riennoissa.

Arkikokemukseni vahvistavat monia kyselyn tuloksia ja niistä tehtyjä tulkintoja. Viimeistään kolme kuukautta poissa kotoa taloyhtiön putkiremontin aikana kirkastivat, miten tärkeä koti on hyvinvointini kannalta. Kun elämä jatkui muuten ennallaan, mutta koti ei ollut käytettävissä, olin aivan hukassa. Niin oli puolisokin.

Varmaan on ihmisiä, joille kodin ulkopuolella tapahtuvat harrastukset, ihmissuhteet, elämykset ja vaikkapa matkustelu ovat tärkeämpiä kuin kotona vietetty aika. Itse vietän kuitenkin vapaa-aikani mieluiten kotona. Kyselyn tulokset osoittavat, että meitä taitaa olla muitakin.

Nyt olisikin aika lopettaa kotona viihtymisen vähättely. Kotiin jäämisessä ei ole mitään säälittävää. Ihminen voi olla täysipäinen, elossa ja onnellinen, vaikkei hän liihota jatkuvasti ulkona sosiaalisissa riennoissa. Jos kotiasiat ovat kunnossa, koti todellakin on ihmisen tärkein turvasatama ja myös merkittävä hyvinvoinnin lähde.

Vähätelläänkö tässä kodin myönteistä merkitystä? Kaikki hyvä ja arvokas ei tapahdu poissa kotoa.

Sitä vähän ihmettelen, kun jutussa pidetään vakavana yhteiskunnallisena ongelmana, että pienituloiset ihmiset jäävät yksin kotiin ja tulkitaan, että he eristäytyvät sosiaalisesti. Koti voi tämän tulkinnan mukaan muodostua vankilaksi varsinkin rahattomille ja aroille ihmisille.

Onhan se mahdollista. Olen kiistatta hyväosainen enkä voi ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Richplainingin uhallakin silti epäilen, että tässä vähätellään kodin myönteistä merkitystä. Ikään kuin kaikki hyvä ja arvokas tapahtuisi poissa kotoa, ja jos ei ole varaa bussilippuun tai harrastusmaksuun, elämä on pilalla. Se on tuskin koko totuus. 

Sen tajuan, että  lapsille ja nuorille on tärkeää päästä näkemään elämää ja ihmisiä myös kodin ulkopuolella. Hehän eivät ole saaneet valita asuinkumppaneitaan, vaan ovat vanhempiensa armoilla. Senkin ymmärrän, että aikuisen elämä asettuu helpommin oikeisiin mittasuhteisiin, kun tapaa muita samassa tilanteessa olevia. Mutta että koti olisi aikuiselle ihmiselle vankila? Aika vahvasti sanottu minusta.

Kyse voi olla myös introverttien ja ekstroverttien erosta. Sama koti voi olla ekstrovertille vankila, mutta introvertille paratiisi. Eivät kaikki kotiin jääneet kärsi yksinäisyydestä. Voin kuvitella lukemattomia tilanteita, joissa yksinäisyys kotona on parempi valinta kuin tarjolla oleva seura. Tämä tulee esiin myös kyselyn vastauksista. Oma rauha on ihmisille tärkeä.

Haluan uskoa, että koti voi olla tyytyväisyyden lähde myös yksinäiselle ja köyhälle.

 

Halu hankkia viihtyisä, turvallinen ja kaunis koti on ylittänyt monet muut pyrkimykseni tässä elämässä.

Kyselyssä tuli esiin, ettei kotona ole aina auvoista. Olen minäkin joutunut olemaan kotona koko ajan varuillani. Kaikki turvalliset paikat olivat silloin kodin ulkopuolella. Kokemus vahvisti käsitystäni kodin tärkeydestä hyvinvoinnin kannalta. Tein itseni kanssa valan, että kun pääsen tilanteesta pois, en anna sen toistua.

Halu hankkia viihtyisä, turvallinen ja kaunis koti on ylittänyt monet muut pyrkimykseni. Näin vaivaa saadakseni ammatin, jossa työstä saa palkkaa eikä tarvitse anoa apurahoja tai elää pelkällä näkyvyydellä. Siten omaan kotiin oli ylipäätään mahdollista päästä kiinni. Toki siihen aikaan nuoren oli nykyistä helpompaa saada töitä, mutta toisaalta asuntolainan korko oli noin 12 prosenttia.

Lähes koko elämäni ajan olen sijoittanut asumiseen vähintään puolet nettotuloistani. Se on enemmän kuin suositellaan, ja kertoo kodin merkityksestä. Panen rahani sinne, missä mieleni on. 

Asumisen unelmani ovat olleet samat kuin useimmilla muillakin. Alun perin ajattelin, että mikä tahansa pienikin kolo riittää, kunhan siellä on oma rauha. Kun uskalsin unelmoida isommin, aloin havitella tilaa, isoja ikkunoita, valoisuutta, kauniita näkymiä ja sopivaa sijaintia. Keskimääräisestä eroan vain siinä, etten innostu yhtään omakotiasumisesta. Tykkään asua kerrostalossa kävelymatkan päässä torilta. Koska se ei ollut mahdollista Helsingissä, muutin Turkuun. Toki asuin täälläkin ensin pitkään lähiössä. Nykyisessä unelmakodissani olin ensin vuokralla. 

Loppujen lopuksi taisin sittenkin kirjoittaa siitä, mistä alun perinkin piti. Helsingin Sanomien jutussa oli kuitenkin niin paljon kiinnostavia aineksia, että joudun varmaan palaamaan siihen vielä. Esimerkiksi kotivalta - mikä kiehtova käsite!

--

Päivän kuvat: Joskus kaikki ikkunaverhoni ovat vihreitä, välillä seassa on jotakin muuta. Remontin päättymisen kunniaksi ompelin kolme verhoa hienoimmasta kankaasta minkä löysin. Leikkasin sen kynsisaksilla, koska en ole vielä löytänyt kangassaksiani kotiinmuuton jälkeen. Minulle nämä velkarahalla ostetut kangaspalat ovat äärimmäistä luksusta ja todiste hyväosaisuudesta.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Sepä se, Ope! Onneksi meissä suomalaisissa on aika paljon omissa oloissaan viihtyviä. Uskon, että palvelutaloissakin  enimmäkseen ymmärretään, etteivät kaikki voi olla yltiösosiaalisia. 

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016