Kirjoitukset avainsanalla terveys

Jos valtio olisi pitänyt mitä lupasi, olisin nyt eläkkeellä. Koska ikäisteni kohdalla maalia siirrettiin kesken matkan, jään työeläkkeelle vasta kolmen vuoden kuluttua. Puolisoni on juuri sen verran minua vanhempi, että sai eläkeläiskortin viime kuussa. Hänen elämässään ei ole muuttunut mikään. Ei mikään muu kuin se, että yrittäjän tilapäinen työttömyyskorvaus vaihtui eläkkeeseen. Korona supisti työt hyvin vähiin jo vuosi sitten, ja vähäsen hän työskentelee edelleen.

Tuli mieleen, että ei minullakaan kovin moni asia muutu tämänhetkisestä sitten kolmen vuoden kuluttua. Korona, tuo suuri tasoittaja, antaa esimakua eläkeläisen elämästä. Näin se käy:

1. Kuuluminen työyhteisöön on melkein muisto vain

Kävin helmikuussa kaksi kertaa työpaikalla viikon välein. Tapasin silloin neljä työkaveria muutaman metrin päästä. Edellisen kerran vietin muutaman tunnin toimistolla ehkä marraskuussa ja sitä ennen syyskuussa. Näen työtovereiden kasvot postimerkin kokoisina tietokoneen ruudulla kaksi kertaa viikossa noin vartin ajan. Olen jo tottunut tilanteeseen. Napanuoran katkaiseminen tuskin aiheuttaa kummallakaan puolella suurta tuskaa sitten, kun se tapahtuu (toki voi olla, että vain kuvittelen näin). 

2. Vietän kaiket päivät puolison kanssa kahdestaan

Tämä on ollut koronan mukanaan tuomista muutoksista isoin. En ole koskaan aikaisemmin viettänyt näin paljon aikaa kahdestaan puolison kanssa. Onneksi tulemme hyvin toimeen. Osaamme antaa toiselle työ- ja puuhailurauhan emmekä välttämättä juttele arkisin päivän mittaan paljonkaan. Voin kuvitella, että tämä jatkuu jokseenkin näin sitten eläkkeellä. Ei haittaa yhtään.

3. Ruokahuolto on omissa käsissä

Minulla oli tapana poiketa aamuisin toimistolle mennessä ostamaan vaihteleva lounassalaatti lähimmän marketin palvelutiskiltä. Kun tämä on koronan takia jäänyt pois, syön vähemmän monipuolisesti ja entistä epäterveellisemmin. Tämä tulee todennäköisesti jatkumaan, kun olen eläkkeellä. Toki voi toivoa, että kun aikaa on käytettävissä entistä enemmän, innostuisin kokkaamaan kasviskeittoja ja paahtamaan juureksia uunissa. Pelkään kuitenkin pahinta.

4. Fyysinen elämänpiiri on kutistunut

Monet tuttuni ovat jo eläkkeellä ja viettivät ennen koronaa erittäinkin aktiivista elämää. Uskon silti, että ikääntyminen merkitsee useimmille elämänpiirin pienenemistä, jos ei heti eläkkeelle jäätyä niin hieman myöhemmin. Kun ammatilliset riennot jäävät pois, liikkuminen vähenee väistämättä. Pikku hiljaa tulee jo jotakin kremppaakin, joka vaikuttaa asiaan samansuuntaisesti kuin korona.

Viime kuukausien liikkumisrajoitukset ole vaikuttaneet omiin vapaa-ajan tekemisiini juuri ollenkaan, koska jännevaivat pitivät minut tiiviisti kotona jo aikaisemmin. En pysty esimerkiksi käymään teatterissa tai konserteissa, koska en pysty istumaan riittävän pitkään paikallani.

5. Tilaan apua kotiin

Korona-aika totuttaa kotiin tuotavien palvelujen käyttöön. Ei meillä sentään vanhusten kotihoito vielä käy, mutta ruokakaupan lähetti piipahtaa lähes joka perjantai tuomassa viikon ruokatarpeet. Onko siinä nyt kovin paljon eroa? Tein ruokatilauksia jo ennen koronaa, mutta nyt vielä useammin, koska on parempi pysyä kotona kuin haahuilla hyllyjen väleissä hönkäilemässä aerosoleja. Meillä käy myös siivooja. Voi olla, ettei minulla eläkeläisenä enää ole siihen varaa, mutta niin kauan kuin on, tilaan apua kotiin. Jänteeni ärtyvät siivoamiseen liittyvästä etukenosta helposti, joten en oikeastaan en edes saisi siivota.

6. Pukeudun mukavasti joka päivä

Tämän talven univormuni on ollut villahousut ja villamekko, olipa arki tai pyhä. Minulla ei nykyään ole erikseen koti- ja työvaatteita, kuten ennen koronaa. Pukeudun kotona hieman siistimmin kuin aikaisemmin ja työaikana hieman rennommin kuin ennen. Uskon, että tulen eläkeläisenä pukeutumaan samoin kuin nyt. Eihän silloin kai ylipäätään tarvitse muita vaatteita kuin kotivaatteita ja silloin tällöin juhlamekon? Silti haluan varmasti edelleen pukeutua enimmäkseen kauniisti. Mitä alusvaatteisiin tulee, olen siirtynyt lähes pelkästään kaarituettomiin rintaliiveihin. Löysin viime vuonna suosikkini ja tilasin niitä viidet. Ovat edulliset ruotsalaiset, eikä niissä ole pehmustettuja leveitä olkaimia, joita inhoan.

7. Ulkonäkötyössä tyydyn minimiin

Ulkonäkötyötä on kaikki se, mitä me naiset normaalisti teemme näyttääksemme varteenotettavilta oman ammattikuntamme edustajilta. Meikkasin aikaisemmin rutiinisti joka aamu, nyt vain niinä aamuina, kun odotettavissa on videopalaveri. Pesen myös tukan entistä harvemmin. Kampaajalla käynnit ovat niin ikään jälleen harventuneet, kun huomasin, että lyhyt polkkani kasvaa ihan siististi tavanomaiseen polkkamittaan.

Käytän ulkonäkööni entistä vähemmän rahaa. Huulipunatkin kaivelen huolellisesti hylsyjen pohjilta, kun en viitsi mennä ostamaan uusia. Aikaisemmin piti olla ainakin pari huulipunaa, jotka löytyivät laukusta käyttöön milloin tahansa. Säärikarvojani en tietenkään aja, ja deodorantin kulutukseni on vähentynyt noin 90 %. Kaikenlainen itsensä puleeraaminen tuntuu turhalta, kun kukaan ei minua näe, ja jos näkee, ei välitä. Koronan tekosia kaikki, mutta jatkunee sitten eläkkeellä.

8. Matkustelu on jäänyt historiaan

On täysin mahdollista, ettei minulla ole eläkeläisenä varaa ulkomaanmatkailuun. Siihenkin saan nyt mahdollisuuden totutella, kun rajat ovat käytännössä kiinni. Tämä hieman harmittaa, kun matkoja on ollut suunnitteilla ja jo maksettukin, mutta siirtolapuutarhamökin olemassaolo lievittää vaivoja. Siellä lienee aina jotakin tekemistä, eikä kukkien kastelu maksa paljon. Kotona on oikein hyvä, mökillä vielä parempi. Eikös tämä ole kuin eläkeläisen suusta?

--

Päivän kuvat: Iirikset ovat jo kukassa parvekkeellani.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hammaslääkärini jäi eläkkeelle. Ikääntymisen merkki sekin – siis minun ikääntymiseni. Oletteko huomanneet, että isoja rekkoja ajavat nykyään pikkupojat, ja professoreina on niin nuoria naisia, että näyttävät juuri ripiltä päässeiltä? Minä olen huomannut ja ällistynyt joka kerta.

Jopa omassa perheessä nuori sukupolvi etenee työelämässä ihmeen nopeasti. Itse sain kyllä päällikön tittelin kolmevitosena vain luopuakseni siitä nelikymppisenä, mutta sehän on ihan eri asia. Minä olin tuolloin varhaisessa keski-iässä. Nämä ovat lapsia vielä, joten tuntuu hullulta, millaisia vastuita heille annetaan.

Mihin jäinkään? Niin se hammaslääkäri.

Siitä on melkein 25 vuotta, kun tutustuimme.  Asuin vielä Helsingissä, mutta vietin ison osan vapaa-ajastani Turussa nykyisen puolisoni ja hänen perheensä luona. Meitä oli siinä useampi sukupolvi koolla, kun joulunpyhinä hammastani alkoi särkeä. Tapaninpäivänä särky oli jo niin kova, ettei hammaslääkäriin meno voinut odottaa Helsinkiin asti. Anoppini suositteli omaa hammaslääkäriään, jolta järjestyikin hätätapaukselle varattu aika heti ensimmäisenä arkena.

Vuosia sitten juurihoidettu hampaani lillui niin ison mätäpaiseen päällä, ettei hammaslääkäri uskaltanut koskea siihen. Sain kolmen päivän antibioottikuurin, joka auttoi sen verran, että hoito saattoi alkaa. Puudutus ei kuitenkaan tullut kysymykseen, koska alue oli edelleen pahasti tulehtunut. Hammaslääkäri teki siis minulle juurihoidon ilman puudutusta.

Hammas saatiin kuntoon, mutta kyllä siinä kylmä hiki kihosi poran molemmille puolille

Syvältä hammasjuuren uumenista löytyi pieni metallisiru, joka oli todennäköisesti peräisin ensimmäisessä juurihoidossa käytetystä juurikanavaneulasta. Neulan katkeaminen ei ole aivan poikkeuksellista, mutta silti voi sanoa, että massiivinen tulehdus oli vuosia sitten tapahtuneen hoitovirheen tulosta.

Tulehdusta hoidettiin suoraan hammasjuureen annostelluilla lääkkeillä ja lisäksi minulle määrättiin niin tymäköitä antibiootteja, että sain niistä rajun ripulin. Menin niin heikkoon kuntoon, että työterveyslääkäri diagnosoi heti loppiaisen jälkeen myös keskivaikean masennuksen ja määräsi kolme viikkoa sairauslomaa.

Hammas saatiin kuntoon, mutta kyllä siinä kylmä hiki kihosi poran molemmille puolille. Kipu oli juurihoidon aikana hetkittäin erittäin kovaa, mutta huomasin, että päästyään lakikohtaansa se ei enää mennyt pahemmaksi. Kivun ylätasanne oli jotenkin jopa tyyni tila, vähän kuin olisi katsellut maisemaa oikein korkealta paikalta. Vaikka olivathan ne pitkiä sekunteja, myönnän sen. Tämän jälkeen en kuitenkaan ole juurikaan pelännyt hammaslääkärissä, koska tiedän kokeneeni kovimman kivun, joka siellä on mahdollista kokea, ja selvinneeni hengissä. Vieläpä helposti.

Myöhemmin hammaslääkärini tunnusti, että hän oli melkein varma, ettei onnistuisi pelastamaan hammasta vaan joutuisi ohjaamaan minut yliopistosairaalan leukakirurgien hoitoon. Viimeisellä hoitokerralla lääkitys alkoi kuitenkin purra, ja hammas pystyttiin paikkaamaan.

Olen viettänyt joulua ilman kuusta, mutten koskaan hoitamattomin hampain.

Siitä lähtien hammaslääkärikäynti on ollut vahvin jouluperinteeni. Olen viettänyt joulua ilman kuusta ja koristeita, ulkomailla tai kinkutta, mutten koskaan hoitamattomin hampain. Dramaattinen yhteinen historia on pitänyt minut saman hammaslääkärin asiakkaana, enkä ole edes harkinnut siirtymistä kunnallisen hammashoidon palveltavaksi.

Tällä kertaa menin vuosittaiselle tarkastuskäynnille hieman levottomin mielin. Pidin vanhaa hammaslääkäriäni helläkätisimpänä ikinä. Mitä nyt olisi vastassani? Ei kai vain uusia menetelmiä tai ronskeja otteita? Laitettaisiinko kuluneisiin etuhampaisiini posliinikuoret ennen kuin ehtisin aata sanoa? Saisinko ansaittuja pyyhkeitä huonosta hoidosta, kun harjaan hampaani vain kerran päivässä? Tai kiitosta siitä, että nykyään sentään harjaan sähköhammasharjalla?

Huoleni olivat aiheettomia. Nuoren hammaslääkärin otteet olivat kyllä erilaiset kuin mihin olin tottunut, muttei niitä voi huonompina pitää, päin vastoin. Hän tutki aluksi leukaniveleni toiminnan, mittasi yläpurennan ja tutki suuni limakalvojen kunnon. Mitään näistä ei vanha hammaslääkärini ollut tehnyt, ainakaan näkyvästi. Ientaskut mitattiin, ja ne olivat samassa jamassa kuin ennenkin – eivät priimat, mutteivät pahatkaan.

Hampaiden tarkastaminen kävi nopeasti ja eleettömästi. Minulla ei ollut paikattavaa, mutta ienrajoissa näkyi plakkia, ja hammaskiveä oli kuulemma paikoitellen sen verran, että hampaiden pinnat olivat karheat. En tiennytkään – luulin, että karheus johtui siitä, että hampaiden kiille oli kulunutta.

Annoin luvan puhdistaa purukalustoni saman tien. Hammaslääkäri ei kysynyt minulta mitään, vaan pyysi hoitajalta sirppiä. Huokasin sisäisesti helpotuksesta. Hän aikoi tehdä sen käsin! Ja niin hän tosiaan teki, ja tuntui kuin hänen sirppinsä olisi ollut terävämpi kuin vanhan hammaslääkärin. Tai sitten tehostetut ponnisteluni hammasharjan kanssa olivat tuoneet tulosta ja puhdistettavaa oli entistä vähemmän. Ei sattunut yhtään.

Seuraavaksi hammaslääkäri mainitsi hoitajalle hohkakiven. Se paljastui kevyesti surisevaksi välineeksi, jolla hän kävi kivuttomasti läpi hampaiden pintoja, nähtävästi hioen hammaskiven pois. Ultraäänilaitetta ei käytetty ollenkaan, joten vihlontaa ei tarvinnut pelätä. Lopuksi laitettiin fluoria.

Hampaat tuntuvat nyt sileiltä, puhtailta ja raikkailta. Hammasluuni on aina ollut kellertävää, mutta nyt näyttää kuin hampaat olisivat käyneet valkopesussa. Hymyni on ainakin puolison todistuksen mukaan kaunistunut, ja kyllähän sen itsekin peilistä näen.

Kokemus oli hammaslääkärikäynniksi oikein hyvä. Kyllä nuoretkin näköjään osaavat!

--

Päivän kuvat: Juhannusruusun lehtiä pakkasaamuna.

Kommentit (1)

Mummo Jyväskylästä
1/1 | 

Hei!
Vanhenemisen merkkejä, parturi lopettaa, gynekologi jää eläkkeelle, silmälääkäri sairastuu rintasyöpään ja omassa epikriisissä lukee: poistettu vanhuuden tumakaihi. Ja itse olen nippanappa eläkkeellä. Mutta sisältä 25-v.

Huomasin 10 päivää sitten sunnuntaina iltapäivällä, että pomo oli yrittänyt soittaa. Puhelimeni oli äänettömällä, kuten aina. Laitoin hänelle tekstarin: Oliko taskupuhelu? En nimittäin uskonut, että hänellä voisi olla minulle mitään asiaa. Panin kuitenkin äänet päälle.

Kului puolisen tuntia, ja hän soitti uudelleen. Flunssainen työkaveri oli käynyt koronatestissä ja saanut positiivisen tuloksen. Kuuluin altistuneisiin, koska olin ollut sairastuneen kanssa samassa tilassa useiden tuntien ajan sinä aikana, kun hän saattoi olla oireeton tartuttaja.

Emme työskennelleet yhdessä, joten olimme koko ajan vähintään kolmen metrin päässä toisistamme. Toimistolla on hyvä ilmanvaihto. Minulla ei ollut mitään oireita enkä uskonut, että olisin sairastunut. Hiukseni nousivat kuitenkin pystyyn, kun mietin, missä olin edellisenä päivänä.

Olin juuri sellaisissa juhlissa, joista viranomaiset varoittavat.

Olin juuri sellaisissa juhlissa, joista viranomaiset varoittavat. Paikalla oli koko suku ja melkoinen joukko muita. Laskin nopeasti, että meitä oli vähintään yhdeksältä paikkakunnalta, ja riskiryhmään kuuluvia oli kymmenkunta.

En kätellyt juhlissa ketään enkä muista, että olisin muutenkaan koskettanut muita kuin puolisoa. Näin kuitenkin muutamia reippaita halauksia, eikä ruokajonossa välttämättä noudatettu turvavälejä. Käsidesiä ja kertakäyttökäsineitä oli tarjolla. Itsekin otin käsidesiä ja kävin pari kertaa pesemässä kädet.

Taudin tarttumista ajatellen olisi ollut järkevintä istua niissä seurueissa, joissa tulimme paikalle. Osittain tämä toteutui, osittain ei. Omassa pöydässäni taisi olla suurin hajonta: väkeä viideltä paikkakunnalta. Olinko tartuttanut heidät kaikki?

Ilmoitin illalla altistumisestani pikaviestillä juhlien emännälle. Muistutin, että juhlaväki tulkittaisiin altistuneiksi vasta, jos sairastuisin. Arvelin, ettei hän ylireagoisi, ja olin oikeassa.

Maanantai: viranomainen soittaa ja asettaa karanteenin

Aamun videopalaverissa pari leukaa loksahti, kun pomo kertoi altistumisesta. Meillä oli ollut sääntönä, että toimistolle sai halutessaan tulla, mutta turvatoimia piti noudattaa huolellisesti, ja pientenkin flunssaoireiden takia piti ehdottomasti jäädä kotiin. Systeemissä oli oireettoman koronan kantajan mentävä aukko. Nyt olimme kaikki etätöissä: terveet karanteenin takia ja loput flunssaoireiden (vähän kärjistettynä).

Ensimmäinen altistuneista sai soiton sairaanhoitopiiristä kolmen aikaan iltapäivällä. Hänet määrättiin karanteeniin, muttei koronatestiin, koska hän oli oireeton.

Tein normaalin työpäivän etänä. Seitsemän aikaan illalla minullekin viimein soitettiin. Jäljittäjä luetteli Covid-19:n oireet ja kysyi, onko minulla ollut mitään niistä. Ei ollut ollut. Minutkin määrättiin karanteeniin, kunnes kaksi viikkoa olisi kulunut altistushetkestä. Jäljittäjä lupasi soittaa seuraavana päivänä uudestaan ja kysellä tarkemmin tilanteestani.

Karanteeni koskee vain altistunutta. Perheenjäsenet voivat jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, joten he voivat käydä kaupassa ja asioilla myös altistuneen puolesta. Onneksi olin käynyt runsailla viikko-ostoksilla torstaina.

Karanteeniohjeissa yllätti määräys yksin nukkumisesta ja huoneen tuulettamisesta ennen ja jälkeen nukkumisen. Sain jäädä omaan vuoteeseeni, ja puoliso yöpyi vierashuoneessa. Olimme kuitenkin sitä ennen loikoilleet sängyllä vierekkäin jo monta tuntia samaa ilmaa hengittäen, joten enpä tiedä, mitä hyötyä ohjeesta oli.

Kerroin sosiaalisessa mediassa, että olen altistunut virukselle. Altistus on sairastumiseen verrattuna pikku juttu. Silti postaukseni herätti jonkin verran huomiota – etenkin tietysti niissä, jotka olivat olleet mukana viikonlopun juhlissa.

Tiistai: En voi enää tartuttaa ketään

Sain sairastuneelta puolivahingossa tärkeän tiedon: tartuttavuuden lasketaan alkavan 48 tuntia eli kaksi vuorokautta ennen kun oireet alkavat. Olin edelleen oireeton, ja juhlista oli kulunut jo yli kaksi vuorokautta. Vaara ohi! Vaikka nyt saisin oireita ja positiivisen testituloksen, juhlaväkeä ei enää määriteltäisi altistuneiksi.

Ja koska olin pysytellyt jo kaksi vuorokautta kotona ja karanteeni jatkui, en ylipäätään voisi enää tartuttaa muita kuin puolisoni. Lehtitietojen mukaan useimmat potilaatkin tartuttavat korkeintaan yhden henkilön. Supertartuttajat ovat ihan erikseen.

En ole missään vaiheessa ollut kovin huolestunut omasta puolestani. Se olisi kuitenkin rankkaa, jos paljastuisi, että olen tartuttanut taudin johonkin toiseen, joka sitten saisi vakavan tautimuodon. Tällaisenkin tiedon kanssa tällä hetkellä moni suomalainen elää. Tuskin siinä pystyisi olemaan tuntematta syyllisyyttä, vaikka oikea syyllinen on tietenkin virus. Ei meistä kukaan sitä ole tänne kutsunut enkä usko, että kukaan sitä tahallaan tartuttaisi toiseen ihmiseen. Elämässä ja kuolemassa on paljon sattumaa.

Kerroin sairastuneelle, etten syytä häntä tilanteesta. Olisin voinut altistua monessa muussakin paikassa. Minähän kuljin bussillakin päivittäin.

Sairaanhoitopiirin jäljittäjä soitti uudestaan ja kyseli muun muassa sairauksistani ja lääkkeistäni. Hän varmisti, että olin saanut ohjeet ja muistutti, että jos saan oireita, minun pitää soittaa ohjeissa kerrottuun numeroon. Keskustelimme hiukan sieniallergiastani, joka aiheuttaa silmien vetisyyttä ja nenän tukkoisuutta. Hän kehotti kiinnittämään huomiota etenkin uusiin oireisiin, ei niinkään niihin, joita minulla on ollut jo elokuusta saakka.

Keskiviikko: Koronavilkku pysyi hipihiljaa

Karanteeniin määrätyistä kenenkään Koronavilkku-sovellus ei hälyttänyt edes viiveellä. Se ei ole mikään ihme,  koska se olisi edellyttänyt 15 minuutin oleskelua korkeintaan kahden metrin etäisyydellä sairastuneesta. Pidimme selvästi isommat turvavälit.

Keskiviikon kohokohta oli tulppaanin sipulien saapuminen nettikaupasta. Puoliso kävi hakemassa paketin läheisen kioskin pakettiautomaatista, minähän en saanut mennä kioskille. Hypistelin sipuleita innoissani. Mikä ihana kukkaloisto niistä syntyisikään keväällä parvekkeelle! Pitäisi vain saada kesäkukat lopettamaan kukintansa, jotta sipuleille vapautuisi tilaa.

Soitin iäkkäälle äidilleni ja kerroin, että olin altistunut tartunnalle ja olin karanteenissa, mutta en ollut voinut tartuttaa sukujuhlissa ketään.

Torstai: Äitini luuli, että olen sairastunut koronaan

Pitkä työpäivä kostautui, enkä saanut torstaiyönä unta. Puoliso oli nukahtanut jo yhdeksän maissa makuuhuoneeseen. Kun  kömmin lopulta kolmen jälkeen nukkumaan, mies heräsi ja siirtyi vuorostaan olohuoneeseen valvomaan. Karanteenin määräykset täyttyivät. Nukuimme kyllä samassa huoneessa, mutta emme yhtä aikaa.

Päivällä tätini otti yhteyttä ja halusi tietää, onko minulla tosiaan korona, kuten äitini oli kertonut. Äitini oli sekoittanut altistumisen ja sairastumisen ja luuli, että olen sairastumisen takia karanteenissa. No, onneksi en ollut. Sairastunut nimittäin kertoi, millaisia oireita hänellä on. Kuulosti melkein samalta kuin keuhkokuume, joka minulla oli muutama vuosi sitten, paitsi vielä hiukan vakavammalta. Minä jaksoin sentään olla tunninkin jalkeilla lepojaksojen välillä. Häneltä onnistuu 10 minuuttia. Aika hurja tauti.

Olin järkyttävän väsynyt, koska olin nukkunut huonosti jo kahtena yönä peräkkäin. Onneksi oli torstai eli viikon viimeinen työpäivä. Otin nokoset heti kun pystyin.

Päivän uutinen oli karanteeniaikojen lyhentyminen. Minunkin karanteenini päättyisi huomiseen, jos uudet suositukset olisivat jo voimassa. Oireettomien altistuneiden karanteeni kestää jatkossa vain kymmenen päivää kahden viikon asemesta.

Pitkä viikonloppu: Altistunut, mutta onnellinen

Meistä karanteeniin määrätyistä vain yhdellä oli ollut flunssaoireita. Hän sai perjantaina testituloksen, joka oli negatiivinen. Kukaan altistuneista ei siten saanut tartuntaa.

Jos en olisi karanteenissa, olisin varmaan käynyt torilla ja kaupassa. Nyt lastasin jääkaappiin ruuat, jotka taksikuski toi viiden korttelin päästä supermarketista. Vaihdoin lakanat ja pyyhkeet, mutta muuten vain lepäsin. Ihan tavallinen vapaa perjantai. Olin tosi hyvällä mielellä, jopa niin onnellinen, että mietin, pitäisikö mielialalääkitystä vähentää.

Perjantai-iltana erehdyin polkemaan viiden minuutin ajan kuntopyörää kolmosvastuksella, siis hyvin kevyesti. Iskiashermoni ärtyivät kuitenkin tästä niin, että lääkkeiden vaikutusta odotellessa valvoin pikkutunneille. Nukahdin rahille olohuoneeseen. Hyvä niin, koska puoliso miehitti aviovuodetta.

Lauantai kului kevyessä puuhastelussa ja yleisessä lorvailussa (lue: nettipelien parissa). Sunnuntaina oli kaunis syyspäivä. Hoidin kirjeenvaihtoa, lueskelin, tein kirjanpidon ja kudoin vähän. Suunnittelin pelargonien talvetuspaikkaa. Parveke oli edelleen niin kaunis, etten malttanut vielä luopua ränsistyneimmistäkään kukista, vaikka ehkä olisi pitänyt.

Koronaa en pohtinut. Voi silti olla, että kotoisten puuhien tyydyttävyys korostui pandemian taustaa vasten. Nautin kiireettömyydestä ja kuljeskelin huoneesta toiseen hymy huulilla. En ollut käynyt ulkona kertaakaan sen jälkeen, kun palasin kotiin edellisen lauantain juhlista. Onneksi en ole yhtään ulkoilmaihminen. 

Jos olisin ajatellut koronaa, olisin ajatellut, ettei kuolema, oma tai toisten, ole pahinta, mitä voi tapahtua. Pahinta on kärsimys. Planeettamme kannalta pandemia on siunaus, sillä se antaa aikalisän siirtymiselle vihreämpään tuotantoon ja kulutukseen. Luova tuho on aina ennenkin johtanut uuteen kukoistukseen. Luotan siihen myös nyt.

Jos joku muu haluaa ajatella koronaa, niin voin ehdottaa lukemista. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi keväällä eri alojen asiantuntijoilta lausunnot, joista se koosti kesäkuussa monipuolisen raportin Covid-19-pandemian hyvistä ja huonoista seurauksista lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Siinä on myös hyvä yhteenveto. Raportti löytyy tämän linkin takaa.

Maanantai: Varokaa raitista ilmaa!

Puolison mukaan olen kuorsannut karanteenin aikana poikkeuksellisen paljon. Olen huomannut sen itsekin. On ollut vaikea nukahtaa, koska nielun rentoutuessa hengitysteistä on tullut ahtaat. Tämän seurauksena olen alkanut kuorsata, mihin olen sitten herännyt. Maanantaiyönä tämä alkoi potuttaa toden teolla. Mikä nyt on muka eri tavalla kuin ennen?

No, tuuletus on eri tavalla. Emme tavallisesti tuuleta makuuhuonetta juurikaan, etteivät allergeenit pääse sisään. Ilmanpuhdistuslaite hurisee meillä vuoden ympäri myös liikenteen pienhiukkasten takia. Mutta karanteenisääntöjen takia olen tuulettanut 15 minuuttia juuri ennen nukkumaanmenoa. Ikkunasta tulevat homesienten itiöt ovat tuntuneet silmissä kirvelynä, ja onhan ihan loogista, että ne voivat turvottaa myös nielua. "Raitis" ulkoilma, sehän on vaaroista näkymättömin.

Onneksi minulla oli avaamaton pullo allergisen nuhan oireita lievittävää Dymistaa. Sitä nokkaan, ja johan helpotti. 

Arvatkaa, mikä on ensimmäinen paikka, johon menen karanteenin jälkeen keskiviikkona? Lankakauppa. Tarvitsen lyhyen pyöröpuikon kokoa 2,5. Muuten ei alpakkaneule etene.

--

Selvennys: Karanteenissa oleva saa ulkoilla, jos pitää turvavälit. Se, etten käynyt ulkona ollenkaan, oli oma valintani. Asun niin keskellä kaupunkia, ettei jalkakäytävillä ole mahdollista pitää kahden metrin turvavälejä paitsi kenties keskiyöllä. Enkä muutenkaan juuri ulkoile, koska pystyn kävelemään vain välttämättömän.

--

Päivän kuvat: Karanteeniviikolla en käynyt kertaakaan ulkona. Nämä kuvat ovat kahden viikon takaa Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta.

Kommentit (0)

Sain lauantaiyönä unen päästä kiinni vasta kuuden jälkeen aamulla. 

En osannut ennustaa sitä. Työviikko oli ollut ehkä vähän tavallista kiireisempi, muttei stressaava. Poikkeuksellisesti tein töitä myös perjantaina, mutta lopetin jo kahden jälkeen iltapäivällä. En valvonut työpaineiden takia.

Avasin kuohuviinipullon myöhäisen salaattilounaani kanssa, mutta join vain puolitoista lasillista. Iltaan mennessä alkoholi oli varmasti jo haihtunut kehostani, joten se ei mitenkään voinut häiritä untani.

En syönyt raskaasti illallakaan vaan pikemminkin kevyesti: kulhollisen kotitekoista mansikkarahkaa ja Ullan pakarin ruisleipää oivariinin kera. Ruoansulatus tuskin piti minua hereillä.

Makuuhuoneessa oli pimeää ja hiljaista. Patjani on melkein uusi ja mielestäni sopivan pehmeä. Lakanatkin oli vaihdettu hiljattain. Unihygieniassa ei olisi pitänyt olla isompaa vikaa.

Olin ottanut 3 milligrammaa melatoniinia heti yhdeksän jälkeen illalla. Samalla otin allergialääkettä ja laitoin allergiasilmätippoja, koska homesienten itiöitä on edelleen aika paljon liikkeellä. En kuitenkaan valvonut fyysisen epämukavuuden tai kipujen takia. Jänteet eivät olleet kipeät eikä iskiashermo muistuttanut itsestään. Mikä siis vaivasi?

En malttanut lopettaa kuvakirjan tekemistä ajoissa.

Olin alkanut viimeistellä valokuvakirjaa alkuillasta. Ajattelin katsoa ihan pikaisesti, saisinko sinne sopimaan jonkin lisäkuvan, mutta sitten uppouduinkin etsimään ja käsittelemään kuvia ja tekstittämään niiitä. Huomasin, että puoliso meni nukkumaan puoliltaöin, mutta olin itse vielä täysin virkeä. En malttanut lopettaa ajoissa.

Ymmärsin kyllä, miten voisi käydä. Ajattelin kuitenkin, että kun olen hyvässä vauhdissa eikä nukuta niin miksen jatkaisi. Joka tapauksessa halusin kirjan valmiiksi viikonloppuna. Sama kai se on, mihin aikaan vuorokaudesta sen tekee.

Olin myös ottanut nokoset iltapäivällä – iso virhe, jos haluaa nukkua kunnolla seuraavan yön. Olen huomannut, että kello 15 on raja. Sitä ennen voin nukkua miten paljon tahansa ilman, että se vaikuttaa seuraavan yön uneen. Mutta jos otan nokoset sen jälkeen, saan suurella todennäköisyydellä sanoa heipat seuraavan yön unille. 15 minuutin mindfulness-rentoutuminen sopii myöhemminkin, muu lepo ei.

Sain kirjan valmiiksi puoli kolmen aikaan yöllä, pesin hampaat ja menin nukkumaan.

Havaitsin nopeasti, että kehon virkeysnappula oli jäänyt jumiin. Etenkin jalat tuntuivat levottomilta ja niitä piti siirrellä koko ajan. Mietin, että olihan sentään viikonloppu eikä lauantaiksi ollut ehdottoman pakollista ohjelmaa, joten tilanne ei ollut kovin vakava. Puin uudelleen kotihousut, villasukat ja villatakin ja menin olohuoneeseen.

Nojasin parvekkeen kaiteeseen, nuuhkin kosteaa yöilmaa ja katselin ympärilleni.

Ei unettanut, mutta nälätti. Vuorossa oli yöpala: ruissämpylä ja lasi Pepsimaxia. Juu, Pepsissä on kofeiinia, mutta niin vähän, ettei se mielestäni vaikuta minuun sitä tai tätä. Koen olevani immuuni kofeiinille enkä piristy edes kahvista, minkä takia en juo sitä ollenkaan. Geenitestin mukaan kofeiini poistuu kehostani tavallista nopeammin. Syödessäni katselin eilisen lehteä, jota en ollut ehtinyt lukea päivällä. Lehti ei kuitenkaan oikein koukuttanut.

Oli kaunis yö. Kuljeskelin ikkunalta toiselle katsellen maisemia ja päädyin lopulta parvekkeelle. Kuu ei ollut enää aivan täysi, mutta se paistoi kauniisti pienen pilviharson läpi. Tähtiäkin näkyi muutama. Nojasin parvekkeen kaiteeseen, nuuhkin kosteaa yöilmaa ja katselin ympärilleni.

Kello taisi olla puoli viisi. Mikaelin kirkon suunnasta asteli miekkonen sangen horjuvin askelin kohti jokirantaa. Hän harhautui ajotielle ja pysähtyi siihen tutkimaan puhelintaan. Onneksi katu, joka on tavallisesti vilkasliikenteinen, oli nyt täysin tyhjä. Torilta päin kohti satamaa eteni kolmen nuoren naisen kombo kovaäänisesti jutellen ja kiljahdellen. He katosivat pian ruutukaavan syövereihin. Oli jälleen hiljaista.

Katselin kukkiani ja kastelin Askolan, joka on liian pienessä ruukussa. Daalia kurotteli kohti kattoa. Päätin ottaa siitä leikkokukkia seuraavana päivänä, jottei kukkien kauneus jäisi katonrajassa vaille ihailua.

Tällä välin päivän lehti oli kolahtanut postiluukkuun. Sen välissä oli Kuukausiliite. Sain luettua sen melkein loppuun, kun silmäluomeni vasta alkoivat painaa. Oli jo valoisaa ja kello oli kuusi. Nukahdin heti, nukuin kolme tuntia ja heräsin omia aikojani kello yhdeksän.

Usein en edes muista enää päivällä, että olen valvonut.

En väitä, että pärjään muutaman tunnin yöunilla. Tiedän silti kokemuksesta, että pystyn simuloimaan normaalia toimintaa kokonaisen päivän iltaan asti, vaikka edellinen yö olisi jäänyt 2-4 tunnin varaan. Usein en edes muista enää päivällä, että olen valvonut. Melkein aina nukun seuraavana yönä paremmin, 8-10 tuntia.

Tätä kirjoittaessani kello on puoli kymmenen illalla lauantaina, ja olen kolmen tunnin yöunien jälkeen ollut hereillä yhtäjaksoisesti 12,5 tuntia. Oloni on hivenen väsynyt, mutta olen hyvällä tuulella.

Olen aina ollut herkkäuninen. Täysin valvotut yöt tulivat kuitenkin minulle tutuiksi vasta tietyssä iässä, kun valvoin kipujen takia. Oli piinallista kaatua väsyneenä vuoteeseen vain huomatakseen, että mitä täydellisemmin rentoutuu, sitä kovemmiksi kivut käyvät. Vasta Panacod tepsi kipuihin, mutta sekin vain neljäksi tunniksi kerralla.

Enää en valvo kipujen takia, koska olen lopettanut liikunnan ja minulla on jatkuvasti Panacodia varalla. Nukahtamisen vaikeus on kuitenkin jäänyt päälle. Mikään keino ei tehoa siihen pysyvästi. Olen kokeillut monia nukahtamisen helpottamiseen määrättyjä lääkkeitä, mutta ne joko eivät tehoa tai aiheuttavat sivuoireita. Verenpainelääkkeen aloittaminen auttoi jonkin aikaa, mutta senkään vaikutus uneen ei ollut pysyvä.

Melatoniinilla en ole havainnut haittoja, mutta se ei auta aina. Mitä pidempään sitä käyttää yhtäjaksoisesti, sitä huonommin se helpottaa unensaantia. Tällä hetkellä sen vaikutus on minimaalinen tai nolla.

Olenkin alkanut ajatella, että meitä unettomia tarvitaan johonkin.

Valvon usein kahteen tai kolmeen ja pari kertaa kuussa aamuun asti – usein täydenkuun aikaan, mutta muulloinkin. Lomilla vuorokausirytmini saattaa kääntyä pidemmäksi ajaksi päälaelleen niin, että saan unen päästä kiinni vasta aamulla ja nukun yhteen-kahteen asti iltapäivällä. Tällaisen jälkeen on tietysti erittäin ankeaa palata normaaleihin työaikoihin.

Nelipäiväinen työviikkoni on vähentänyt paljon vuorokausirytmiin ja unettomuuteen liittyvää painetta. Ajattelen, että kyllähän nämä päivät kestää, kun pian saa nukkua kolme päivää vaikka putkeen. Pitkä viikonloppu varmistaa sen, että pystyn lepäämään riittävästi. Ja toisaalta pitkänä viikonloppuna voin tehdä kuten viime yönä eli valvoa, jos siltä tuntuu.

Sosiaalisen median kuplassani on monia, jotka kärsivät uniongelmista. Minulla ei ole heille viisasten kiveä. Minäkin olen kokeillut aivan kaiken paitsi unitohtorin vastaanottoa, enkä tiedä yhtään täysin varmaa keinoa unen saamiseen.

Mitä et voi muuttaa, voit hyväksyä. Olenkin alkanut ajatella, että meitä unettomia tarvitaan johonkin. Ehkä siitä on ihmiskunnan säilymiselle etua, että joku valvoo aina.

Kyllä minäkin tiedän, että myöhästynyt unirytmi kohottaa monien sairauksien riskiä. Väitän kuitenkin, ettei mitään korkeampaa riskiä olisi, ellei ympäröivää yhteiskuntaa olisi rakennettu aamuvirkkujen ehdoilla. Meidän illanvirkkujen on pakko elää vastoin luontaista rytmiämme, mikä aiheuttaa stressiä, ja pitkittynyt stressi kohottaa sairastumisriskejä.

En usko, että omintakeiselle unen ja valveen rytmilleni on parannuskeinoa. Ei sitä myöskään tarvitse parantaa, koska en pidä sitä sairautena. Se on ominaisuus, joka minulla on ja jonka kanssa olen oppinut elämään. Ainakin jotenkuten. Minähän jopa nautin paheestani.

Eläkkeelle pääsyssä tulee aikanaan olemaan ihaninta se, että voin alkaa elää oman vuorokausirytmini mukaisesti. Niin kuvittelen. Voin nukkua ja valvoa ihan milloin huvittaa. Sen täytyy muistuttaa taivasta maan päällä.

--

Päivän kuvat: Kaktusdaalia Gold Crown parvekkeeltani.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista, mikäli algoritmien jumalat ovat suosiolliset!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016