Kirjoitukset avainsanalla terveys

Kaikenlaiset ikääntymisen oireet sekä krempat ja niiden hoidot kuuluvat blogini vakioaineistoon, joten otetaanpa pieni tilannekatsaus. Mennään vaikka päästä varpaisiin:

Vieroitus mielialalääkkeestä on alkanut

Pohjustin vieroituksen aloittamista seuraamalla keskusteluja Facebookin suljetussa SSRI-lääkkeistä vieroittautujien vertaistukiryhmässä. Tiesin sitten, mitä ehdottaa lääkärille. Hän ei pannut ollenkaan hanttiin. Koska en ole masentunut enkä ahdistunut enkä enää tarvitse mielialalääkettä myöskään kipukynnyksen nostamiseen, sain luvan lähteä laskemaan annosta milligramma kerralla. Kerroin aikeistani toukokuussa täällä.

Aion laskeutua melko nopeasti viiteen milligrammaan ja edetä siitä sitten erittäin hitaasti loppumatkan. Valtaosa SSRI-lääkkeiden vaikutuksesta syntyy erään tuoreen tieteellisen artikkelin mukaan jo ensimmäisten milligrammojen myötä, vaikka hoitoannos olisi 10-20 milligrammaa. Se voi selittää, miksi vieroitusoireita alkaa usein esiintyä vasta annoksen laskiessa viiteen milligrammaan ja sen alle.

Cipralexiä myydään myös tippapullossa, jossa yksi tippa vastaa yhtä milligrammaa. Tipat maistuvat järkyttävän pahoilta veteen liuotettuina, joten otan ne nyt omenamehussa. Jos vieroitusoireita tulee, pidän annoksen samana niin kauan, kunnes ne menevät ohi ja lasken annosta vasta sitten. Olen nyt seitsemässä milligrammassa. Wish me luck!

Asentohuimaus keinutti sitkeästi, mutta meni lopulta ohi

Kerroin helmikuussa täällä asentohuimauksesta, jota koin silloin ensi kertaa. Voimakas huimaus aiheutti kuolemanpelkoa ja kuvotusta ja piti minut pääasiassa neljän seinän sisällä jo ennen koronakaranteenia. Lääkäri oletti, että huimaus menisi viikossa ohi, mutta niin ei ikävä kyllä käynyt. Vielä neljännellä viikolla tuntui kuin olisin kävellyt suolla. Vakaa askeltaminen oli vaikeaa, koska näkökenttä heilui joka askeleella. Liikkuminen vei valtavasti energiaa, ja olin tavallista väsyneempi.

Sairastin flunssan juuri ennen koronaa

Huimaus sekoittui flunssan oireisiin niin, etten huomannut heti mitata kuumetta, kun olo tuntui oudolta. Varasin lääkäriajan, kun kuume oli kestänyt toista viikkoa ja keuhkoissa tuntui samalta kuin kolmisen vuotta sitten sairastamassani keuhkokuumeessa. Ensimmäiset koronatapaukset oli juuri todettu Lapissa. Lääkärin mielestä minulla ei kuitenkaan ollut sen paremmin keuhkokuumetta kuin koronaakaan, vaan ihan tavallinen flunssa. Testiä ei tehty. Flunssan takia en liikkunut yhtään kodin ulkopuolella, ja sinä aikana huimaus katosi tulematta takaisin.

Puolisoni mielestä me molemmat sairastimme vähäoireisen koronan. Tiedä häntä. Sen verran Covid-19 joka tapauksessa perhettämme kosketti, että puolisoni menetti viimeisen tädeistään. Muistisairas Ulla-täti menehtyi hoitokodissa Yhdysvalloissa.

Allergiakevät oli helpoin naismuistiin

Syön antihistamiini Xyzalia lähes kautta vuoden, koska olen allerginen keväisten siitepölyjen lisäksi homeille ja sienten itiöille. Varauduin allergiakauteen myös Dymista-nenäsumutteella ja Lecrolyn sine -silmätipoilla, jotka silmälääkäri määräsi minulle jo syksyllä. Kerroin siitä täällä. Joko allergiakevät oli aivan olematon tai silmätipat moninkertaisesti tehokkaampia kuin aiemmin käyttämäni Zaditen, sillä silmäni eivät tulehtuneet ollenkaan niin pahasti kuin yleensä.

Turvotusta oli kyllä, ja useana aamuna piti ensimmäisenä pestä rähmä silmistä, mutta silmät eivät enää tuntuneet avoimilta haavoilta. Kausi oli myös tavallista lyhyempi. Dymista-pulloa en ole edes avannut. Minun osaltani allergiakaudessa seuraa nyt keskikesän tauko, kunnes elo-syyskuussa liikkeellä on taas runsaammin sienten itiöitä.

Kipulääkkeitä kuluu, muttei holtittomasti

Hamstring-syndroomani on ennallaan. Jos kävelen liikaa tai riehun kotitöiden parissa, tarvitsen illalla yhdestä kolmeen kipulääkettä ennen kuin semimembranosusjänteeni ja iskiashermoni rauhoittuvat. Välillä myös reisien ulkosivut ovat kipeät, kun limapussit ärtyvät liiasta liikunnasta. En totta puhuen kyllä liiku juuri ollenkaan, joten ärtyneisyys taitaa johtua enemmänkin oudoista työasennoista sohvalla. Kipujen olemassaolo on kuitenkin niin tuttu juttu, ettei sitä tarvitse juurikaan ajatella eikä se aiheuta ahdistusta.

Ikääntyminen etenee: minihameaika on mennyttä

Ei siitä ole kauankaan, kun ihmettelin, että miten niin minihameita ei voisi käyttää enää kuusikymppisenä. Nyt ymmärrän, kun näin kuvat, jotka minusta otettiin äskettäin lyhyessä hameessa. Oli helteinen päivä. Muutama kymmenen katkennutta verisuonta ei vielä ole minusta mikään syy siirtyä pitkiin hameisiin, mutta nyt reiteni olivat lisäksi aivan muhkuraiset. En ollut peiliin katsoessani huomannut tätä ollenkaan.

En kiellä ketään kulkemasta muhkurat näkyvillä, mutta itse en välttämättä halua enää liittyä joukkoon. Ainakin haluan valita, milloin reiteni näkyvät. Juuri nytkin minulla on sortsit jalassa enkä aio vaihtaa niitä pois, kun lähden kauppaan. Mutta töihin en ehkä enää lähde paljain reisin. Pidemmät mekot ovat tulleet vaatekaappiini jäädäkseen.

--

Päivän kuvat: Ainakin akileijoja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Ovatko ihan kaikki akileijoja, en menisi vannomaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seisoin nuoremman työkaverin kanssa bussipysäkillä Ruissalossa – olimme molemmat karanneet firman bileistä varhain. Ihastelin, miten hiljainen metsä oli. ”Etkö kuule enää heinäsirkkojen siritystä?”, kysyi hän.

Ällistyin. Onhan minulla vasemmassa korvassa ollut aina kuulon alenema ylä-äänien kohdalla, mutta mielestäni kuuntelin sirkkojen soittelua vielä juhannuksen aikaan. Ja nytkö olin menettänyt hyönteisten hyrinän?

Niin se oli ymmärrettävä, sillä hän vakuutti, että heinikossa sirisi.

En enää kuule heinäsirkkoja, joten mitähän muuta minulta jää kuulematta? Hyttysten ininä kenties? Ja olisiko niin, ettei puoliso olekaan alkanut mutista hiljaa, vaan minä olen lakannut kuulemasta tarkasti?

Tarkan näön alueeni on alkanut rappeutua

Sain viime viikolla taas silmätulehduksen. Silmäluomet olivat turvoksissa ja etenkin silmien sisänurkkia pisteli, kutitti ja särki. Aamulla silmät piti pestä rähmästä auki. Olin varma, että Meibomin rauhaset ne siellä taas kiukuttelevat.

Päivystyksen sijasta päädyinkin työterveyslääkärille, kun hänellä sattui olemaan vapaa aika samana aamuna. Marisin, että tämä on jo kolmas kerta tänä vuonna, kun tarvitsen kortisonitippoja. Olimme yhtä mieltä, että olisi aika hakeutua silmälääkärin vastaanotolle siltä varalta, että jokin on vakavammin vialla.

Silmälääkärillä oli sattumalta vapaa aika 10 minuutin kuluttua, joten eikun oven taakse.

Sain saman tien täydellisen silmien terveystarkastuksen. Uusia silmälaseja en tarvitse, vaan vanhat toimivat yhä riittävän hyvin. Silmänpaineeni olivat normaalit. Minulla ei havaittu varsinaisesti kuivasilmäisyyttä, joskin kyynelnestekerros oli ohuehko. Sain kiitosta säännöllisestä kosteuttavien silmätippojen käytöstä ja kehotuksen jatkaa samaan malliin.

Silmänpohjien tutkiminen tuotti havainnon, että oikeassa silmässäni oli tarkan näön alueella hieman kalvomaista muodostelmaa. Jos ymmärsin oikein, siellä saattaa olla pientä kudostuhoa. En ole kuitenkaan mitenkään välittömästi menettämässä näköäni, vaan riittäisi, kun silmänpohjat tutkittaisiin seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Tarkan näön alueen rappeuma on tyypillinen ikämuutos, joka etenee yleensä hyvin hitaasti.

Olen allerginen sienten itiöille

Ja miksi sitten silmäni ovat kipeät? Lääkärin mielestä Meibomin rauhaset olivat nyt aivan rauhalliset, ja luomissani oli turvotuksen lisäksi vain pientä atopiaan viittaavaa ihottumaa. Kielsin, kun hän kysyi, onko minulla atopiataipumusta. Ei mielestäni ole – ihoni on laadultaan rasvoittuva, enkä ole saanut ihottumia helposti.

Sitten hän käänsi yläluomeni esiin. ”Täällähän on muhkea allerginen reaktio!”, hän ilmoitti, ja kysyi allergiataustastani. Kerroin, että keväisin minulla on koko allergialääkkeiden arsenaali säännöllisessä käytössä eli antihistamiini, nenäsuihke ja silmätipat. En kuitenkaan tiennyt, että olisin allerginen muulle kuin lepälle ja koivulle, todennäköisesti myös kissalle.

Nyt sitten tiedän. Silmäsairauksien erikoislääkärin mukaan olen suurella todennäköisyydellä allerginen myös sienten itiöille. Home- ja muiden sienten itiöitä seilaa kuulemma suurin määrin ilmassa tähän aikaan vuodesta. ”Kun lumi sataa maahan, alkaa helpottaa”, hän lohdutti.

Olenkin aina inhonnut sieniä. Nyt voin hyvällä syyllä sanoa, että olen niille allerginen.

Uudet silmälääkkeet vaativat vakaata silmää ja kättä

Lääkäri määräsi uudet silmälääkkeet. Kortisonitipaksi tuli nyt Softacort kerta-annospipeteissä ja allergisten silmäoireiden hoitoon säilöntäaineeton Lecrolyn Sine.

Lecrolyn on tippapullossa, jonka korkin keskellä on pikku nuppi, josta tipat puristetaan esiin. Tähtääminen tylpällä pullolla alaluomen alle on niin vaikeaa, että ensimmäiset neljä tippaa menivät poskille. Silmän ja käden täytyy olla täsmälleen oikeassa asennossa, jotta pullo ei koske silmää, mutta lääke putoaa oikeaan paikkaan. Minulla ei ole ollut aikaisemmin tämäntyyppistä pulloa käytössä, enkä enää ihmettele, ettei silmätippojen laittaminen onnistu kaikilta omin päin.

Laitan nyt molempia tippoja silmiin aamuin illoin, mutta lopetan Softacortin heti, kun silmät rauhoittuvat. Kortisonilääkkeitä ei todellakaan ole tarkoitus käyttää ”niin kauan kuin potilas jaksaa”, vaikka aiemmin saamassani silmäluomitulehduksen hoito-ohjeessa virheellisesti niin sanottiin. Päinvastoin, hoitoajan pitää olla niin lyhyt kuin mahdollista.

Allergiasilmätippoja sen sijaan lääkäri määräsi valmiiksi myös ensi kevättä varten. En tullut kysyneeksi, mikä Lecrolynissä on parempaa kuin Zaditenissa, jota olen aikaisemmin käyttänyt. Vaikuttava aine niissä ainakin on eri: Zaditenissa on antihistamiini ketotifeenia, kun taas Lecrolynissä on natriumkromoglikaattia, jonka on tarkoitus estää histamiinin vapautumista. Lecrolyniä voi käyttää ennaltaehkäisevästi toisin kuin Zaditenia.

Juuri nyt Lecrolyn tuntuu minusta lievemmältä hoidolta kuin Zaditen, mutta ensi keväänä nähdään, miten se toimii, kun histamiinihyökkäys on maksimaalinen.

Minulla ei sittenkään ole kilpirauhasen vajaatoimintaa

Kun tässä terveysuutisten parissa ollaan, niin menköön saman hintaan tämäkin: toisin kuin oletin ja toivoin, minulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaa – ainakaan vielä. Elokuussa tehtyjen laboratoriokokeiden tulokset asettuivat siististi tavoitearvojen sisälle. Koska kevään tulokset kuitenkin viittasivat vajaatoimintaan, työterveyslääkäri päätti, että seuraavat kokeet otetaan ensi keväänä. Viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu!

Myös kolesteroliarvoni mitattiin, ja ne olivat erinomaiset. Syön sen verran paljon eläinrasvoja, että tässä(kin) ovat varmasti geenit pelissä. Minulla on geneettinen alttius korkeaan verenpaineeseen, muttei korkeaan kolesteroliin.

Verenpaineen lääkehoito on tehonnut, ja arvoni ovat tällä hetkellä oikein hyvät.

Mitä krooniseen pakaraperäiseen iskiakseeni eli hamstring-syndroomaani eli deep gluteus -syndroomaani tulee, olen jälleen ottanut pienen edistysaskeleen. Jänteeni kestävät istumista entistä paremmin, joten olen jo pari kertaa syönyt kotona pöydän ääressä, ja istun tälläkin hetkellä sohvalla. Aikaisemmin olen viettänyt aikani kotona pääasiassa joko mahallani rahilla tai selälläni vuoteessa, koska jänteeni eivät ole kestäneet työpäivän jälkeen enempää istumista.

Tulen edelleen kipeäksi heti, kun yritän harrastaa liikuntaa. Vain kävely onnistuu. Minusta on kuitenkin tulossa laiska. Vielä vähän aikaa sitten kävelin joka päivä töistä kotiin, mutta nyt otan usein bussin. Aina on jokin tekosyy: sade, kiire tai painava kantamus.

Fyysinen vanheneminen etenee väistämättä. Vastaan haraamisessa ei ole minusta mitään mieltä, joten tänne vaan, krempat ja nyrjähdykset. Sisäpuolelta olen yhä minä.

--

Päivän kuvat: Kosmoskukkia Ruissalossa.

Seison lähes joka aamu bussipysäkillä itkettynein kasvoin. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, kun kävelen loppumatkan bussilta työpaikalle. Jos minulla on rajausväriä, se leviää silmien alle tummaksi renkaaksi. Ensi töikseni toimistolla pyyhin silmäni huolellisesti nenäliinalla ja niistän nenäni.

Joku voisi luulla, että minulta on kuollut vähintään kissa. Työkaverini ovat kuitenkin jo tottuneet. Eivät he kysele, vaan korkeintaan katsovat vähän säälivästi. Sillä en minä itke. Minulla on Meibomin rauhasten toimintahäiriö.

Silmäluomissa sijaitsevat Meibomin rauhaset erittävät kyynelnesteen pinnalle öljykerroksen, joka pitää nesteen paikoillaan silmää kostuttamassa. Meibomini ovat kuitenkin perinnöllisistä syistä ja iän myötä laiskistuneet eivätkä toimi enää kunnolla. Voiteluöljyni on liian paksua eikä levity tasaisesti. Kerroin tilanteesta jo aikaisemmin täällä.

Pari kertaa vuodessa rauhasten erite tukkii luomen reunaan johtavat tiehyet, jolloin saan silmäluomen tulehduksen ja joudun kortisonitippakuurille. Muulloin kyyneleeni vain valuvat poskille pienimmästäkin ärsytyksestä. Esimerkiksi vähäinen tuulenvire riittää. Se on kiusallista – siksikin, että suolainen kyynelneste ärsyttää kasvojen ihoa, joka alkaa punoittaa, kutista ja hilseillä.

Maineeni itkijänaisena on nyt vakavasti uhattuna.

Olen aina mennyt lääkäriin vasta, kun on ollut ihan pakko. Siksi olen saanut yleensä hoidon vain akuuttiin tilanteeseen eli silmäluomen tulehdukseen ja/tai silmän sidekalvon tulehdukseen, enkä kuivasilmäisyyteen. Keväällä työterveyslääkäri kuitenkin kirjoitti minulle valmiiksi reseptin sitä tilannetta varten, kun allergia-aika olisi mennyt ohi eikä silmissäni olisi enää tulehdusta. Voisin kokeilla, auttaisivatko karbomeeria sisältävät silmätipat parantamaan kyynelnesteeni koostumusta.

Olen kokeillut aikaisemmin muutamia kuivasilmäisyyteen tarkoitettuja tippoja, mutta niistä ei ole ollut apua. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että tämä lääke, Oftagel, auttaa. Silmien vuotaminen on vähentynyt selvästi, vaikkei täysin loppunut. Ehkä siksi, kun en muista tai viitsi laittaa tippoja kuin 1-2 kertaa päivässä. Ohjeessa lukee 1-4 kertaa oireiden voimakkuuden mukaan.

Oftagel on paksuhkoa geeliä, jota voi olla vähän vaikea saada pullosta tai pipetistä ulos. Se pysyy kuitenkin silmässä hyvin, eikä se ainakaan minulla sumenna näköä tai kirvele. Sitä voi ostaa myös ilman reseptiä, mutta isot pakkaukset ovat reseptitavaraa ja Kela-korvattavia.

Maineeni itkijänaisena on nyt vakavasti uhattuna.

Lisätietoja Oftagelistä voitte lukea täältä.

--

Päivän kuvat: Tiikerililjoja.

Tämä on toivepostaus, jonka aiheen sain jo kauan sitten. Ja tänään jaksaminen on jälleen kortilla, joten mistäpä sitä saisi lisää? Katsotaan.

1. Työ

Kaksipiippuinen juttu. Minulla on työ, joka vie helposti mennessään. Siitä on ollut valtavasti apua kivunhallinnassa: en ehdi ajatella, olenko kipeä vai en, kun otan selvää kiinnostavista aiheista ja kirjoitan niistä. Työni sattuu olemaan myös jonkin verran sesonkiluonteista, mikä tarkoittaa, että välillä työtä on enemmän kuin lääkäri määrää. Nautin siitä, että saan paljon aikaan, mutta liika on liikaa. Silloin ajaudun ylikierroksille, mikä aiheuttaa unettomuutta, mikä puolestaan voimistaa kipuja ja johtaa tehottomuuteen. Saan työltäni niin paljon, että se menee listakärkeen asioissa, jotka auttavat jaksamaan. Samalla se on koukuttavuudessaan jaksamisen parantamisen pahin este. 

2. Mindfulness

Otsikkona voisi olla myös lepo, sillä siltä se varmasti ulkopuolisen silmään näyttää. Kun pötkähdän pitkälleni työpaikan sohvalle tai vedän viltin korviin kotona keskellä päivää, en nuku, vaan keskityn tietoisesti olemaan läsnä. Käyn ajatuksissani läpi koko kehoni tuntemukset, annan niille luvan olla ja päästän niistä irti. Hyväksyn myös mahdollisen kivun ja päästän siitä irti, jolloin se tyyntyy. Käytän myös muita mindfulness-harjoitteita, mutta tätä teen joka päivä. Toinen suosikkini on kävelymeditaatio, jossa keskityn jalkapohjien tuntemuksiin ja hyvään asentoon. Sitä teen öisin, kun jalkani ovat levottomat. Jooganikin on nykyään lempeää ja tunnustelevaa mindfulness-joogaa. Olennaista mindfulnessissa eli tietoisessa, hyväksyvässä läsnäolossa on hyväksyminen. Uskon, että kivun kanssa voi elää sovussa vain hyväksymällä sen.

3. Lääkkeet

Ihan turha kuvitella, että jännekipujen kanssa pärjäisi jatkuvasti pelkillä lääkkeettömillä hoidoilla. Ei ole järkevää edes yrittää. Usein on parempi ottaa suosiolla lääkettä kuin jäädä odottamaan, tyyntyisikö kipu kylmäpakkauksella tai mindfulnessilla. Vapaapäivänä tai lomalla voi kikkailla ilmankin. Geenitestin mukaan useimmat lääkeet toimivat minulla niin kuin on tarkoitettu, ja näin olen itsekin kokenut. En tunne syyllisyyttä edes mielialalääkkeiden, melatoniinin tai satunnaisen nukahtamislääkkeen käytöstä. Ne eivät tee minusta huonompaa ihmistä, vaan paremman. En tiedä, missä olisin ilman lääkkeitä. En ainakaan yhtä hyvässä kunnossa.

4. Optimistinen ydinminä

Minussa on paljon pessimistiä, jään helposti jumittamaan kielteiseen ja saatan masentua, mutten ole koskaan menettänyt luottamustani parempaan huomiseen tai vähintään ylihuomiseen. Toivon kipinä löytyy tuskankin keskeltä aina. Minuuteni ydin on optimistinen. Luulen, että se liittyy juuri ajatukseen ydinminän olemassaolosta: uskon, että olen pohjimmiltani jotakin enemmän kuin kehoni ja sen tuntemukset, pysyvämpää kuin tunteeni ja syvempää kuin ajatukseni, asenteeni ja uskomukseni. Ydinminäni on vahva, viisas ja arvokas, eikä sitä voi kukaan minulta viedä. Se katoaa vasta kuolemassa. Siihen asti minulla ei ole mitään hätää. Saan yhteyden ydinminääni hengittämällä. Keskityn hengitykseen ja ajattelen, että juuri nyt kaikki on hyvin. 

5. Lämmin läheisyys

Ydinminäni elää ihmiskehossa. En ole kovin seurallinen ja viihdyn mainiosti yksin, mutta olen myös laumaeläin siinä missä muutkin ihmiset. Nautin henkisestä ja fyysisestä yhteydestä muihin. Saunailta ystävän kanssa keskusteluineen kantaa pitkään. Kun käyn öisin ylikierroksilla tai olen kipeä, mikään ei rauhoita yhtä hyvin kuin toisen ihmisen kehon lämpö ja tasainen hengitysrytmi. Ei ole itsestään selvää, että ne ovat siinä. Olen niistä kiitollinen.

6. Luonnon kauneus

Kauneuden katseleminen rauhoittaa ja lohduttaa. Mieluiten katselisin luultavasti vettä järven tai meren rannalla, mutta Aurajoki saa yleensä riittää. Työmatkani kulkee nykyään joen rantaa. En pysty kävelemään sitä samana päivänä molempiin suuntiin, mutta vähänkin on parempi kuin ei ollenkaan. Teen myös mielelläni retkiä julkisiin puutarhoihin ja valitsen nykyään usein matkakohteenikin siten, että lähellä on jokin kiinnostava kukkakohde. En ole kiinnostunut varsinaisesti puutarhoista, vaan kukista. Siksi parveke riittää minulle hyvin omaksi puutarhaksi.

7. Maitosuklaajäätelö ja voipullat

Muistelen vieläkin kaiholla sitä vaniljapullaa, jonka sain heräämössä leikkauksen jälkeen, ja maitosuklaajäätelön osuus toipumisprosessissani on ollut merkittävä. Arkenakin sallin itselleni voipullan silloin tällöin. Myös Livonsaaren osuuspuutarhan luomukasvikset ovat tosi herkullisia, mutta kun vaikea hetki iskee, ei tule ensimmäisenä mieleen ruveta pesemään ja kuorimaan raitajuurta. Aika usein tosin pelkkä tietoisuus maitosuklaajäätelön olemassaolosta riittää lohduksi, eikä sitä tarvitse syödä.

8. Tekemistä käsille

Sormeni tarttuvat mieluusti puikkoihin, neulaan tai virkkuukoukkuun. Jokin neule on nykyään meneillään koko ajan. Uskon todeksi ne tutkimustulokset, joiden mukaan puikkojen kilistely elvyttää aivoja. Kankaat ja langat vetoavat kauneudenkaipuuseen samoin kuin vaatteet, joiden kanssa puuhastelen mielelläni. Tykkään jopa silittää. Kunnollisilla välineillä sekin on rentouttavaa.

--

Jaa että miten niin olen edelleen kipupotilas? Olenpa vaan. Kivut ovat palanneet leikattuun pakaraan ja leikkaamattomalta puolelta ne eivät ole koskaan täysin poistuneetkaan. Niitä ei ole koko ajan eivätkä ne ole yhtä pahoja kuin ennen leikkaushoitoa, mutta niitä on. En usko, että asialle olisi enää muuta tehtävissä kuin hyväksyminen. Näillä mennään.

--

Päivän kuvat: Syksyn viimeiset ruusut.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016