Minulta toivottiin jo kauan sitten postausta siitä, mitä olen lukenut viime aikoina. Luen mielelläni, mutta olen viime vuoden aikana lukenut niin surkean vähän, ettei siitä ole oikein riittänyt aiheeksi. Nyt olen kuitenkin hivenen terhentynyt lukijana. Syyllinen on työkaverini Pirkko Soininen, jolta on ilmestynyt alkuvuonna peräti kaksi kirjaa: taidemaalari Ellen Thesleffistä kertova romaani Ellen ja Eppu Nuotion kanssa kirjoitettu taidedekkari Sakset tyynyn alla. Onhan ne ollut ihan pakko lukea.

Minulta on myös kysytty, miltä se tuntuu, kun työkaveri saa ensin palkinnon runoistaan ja sitten häneltä julkaistaan kirja toisensa jälkeen. Hän esiintyy messuilla, antaa haastatteluja ja loistaa kirjallisten seurueiden keskipisteenä. Kuinka paljon käy kateeksi?

En tiedä, uskooko kukaan, kun sanon, ettei yhtään.

Pirkko on tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kun kirjoittaa työkseen, on aika selvää, että kavereissa ja työkavereissakin on kirjoittajia, ja aika moni kirjoittaja lopulta kirjoittaa myös kirjan. Mitä useampi toteuttaa unelmansa, sitä parempihan se on. Ei se ole minulta poissa. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan ja vain ihan vähän kade.

Ehkä senkään takia ei kaivele liikaa, että itse en ole elätellyt haaveita romaanin kirjoittamisesta. Minulla ei ole riittävää paloa henkilöhahmojen kehittelyyn ja oman maailman luomiseen sanoilla. Minulla on enemmän pilkkuihin liittyvää kuin sanataiteellista kunnianhimoa. Jokin hupaisan nokkela chick lit saattaisi luonnistua, mutta kuka sellaista kaipaa? En usko, että minulla olisi kaunokirjallisuudelle omaperäistä annettavaa.

Minulla ei ole myöskään kirjailijan identiteettiä. Vahva toimittajan identiteetti minulla on ollut, ja oli erittäin kova paikka, kun jouduin 20 vuotta sitten luopumaan pressikortistani vaihtaessani alaa.

Pirkon tiedän tehneen pitkäjänteistä työtä kirjailijan uran luomiseksi. On ihan oikein, että hän menestyy. Hän ei ole mikään yhden kirjan ihme, vaan tullut kirjallisuuden kentälle jäädäkseen.

Kirjani syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Pikkuhippusen luulen osaavani eläytyä kirjailijan uran kohokohtiin. Tiedän, miltä tuntuu innostua aiheestaan, tarjota käsikirjoitusta julkaistavaksi, saada myönteinen vastaus ja allekirjoittaa kustannussopimus. Kirjoittamani kevyt tietokirja Äitipuolen käsikirja julkaistiin muistaakseni vuonna 2003. Se syntyi suuresta sanomisen tarpeesta, mutta tarve meni ohi, kun asiat oli sanottu.

Jotakin tiedän myös kirjoittajan arjesta. Senkin, ettei kirjan kirjoittaminen työn ohella ole vaikeaa, jos motivaatio on kunnossa. On täysin mahdollista nipistää arkipäivisin kaksi tuntia illasta ja viikonloppuisin 7-8 tuntia kirjoittamiselle. Itse kirjoitin, kun koululainen oli mennyt nukkumaan. Moni käyttää saman ajan muihin harrastuksiinsa.

Kirjan kirjoittaminen vie tiedonhankinnan jälkeen tuolla ajankäytöllä kolmisen kuukautta, jos sitäkään. Sen ajan pystyy kyllä olemaan katsomatta tv-sarjoja tai näpertelemättä sukankutimen parissa. Tuossa ei tosin ole vielä korjailuvaihe mukana, mutta se voi olla myös lyhyt.

Kirjani julkkareissa olisin luultavasti piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Kirjan kirjoittaminen oli huisin hauskaa. Se ei kuitenkaan päättynyt ihan sellaisiin riemujuhliin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Kirjani esittely ehti kustantajan katalogiin vasta jälkeenpäin. Julkkareita ei järjestetty, eikä kustannustoimittajani kutsunut minua kustantajan puutarhajuhliin. Minut pyydettiin kaikkiaan kolmeen paikkaan puhumaan. Yhteen niistä en voinut mennä, koska en pystynyt ottamaan vapaapäivää töistä, ja olisin joutunut maksamaan matkani toiselle puolelle Suomea itse. Kirjamessuilla esiinnyin aamupäivän toiseksi ensimmäisenä puhujana noin viidelle kuulijalle. Valtaosa palkkiostani kului siihen, kun ostin kustantajalta 20 kappaletta omia kirjojani jaellakseni niitä kirjan tekemiseen osallistuneille sekä sukulaisille ja ystäville.

Kirjan julkaisu ei tuonut ystäviä, vaikutusvaltaa, mainetta tai kunniaa, rahaa ei sitäkään vähää. Niinpä kun mieleni valtasi seuraava aihe, josta minulla oli sanottavaa, en kirjoittanut kirjaa. Aloitin blogin.

Dementin omainen -blogini on aiheen rajauksen puolesta verrattavissa kirjaan. Sillä on ollut kaikkiaan noin 130 000 lukijaa, ja sitä käy edelleen lukemassa noin 1 500 henkeä kuukaudessa, vaikken ole päivittänyt sitä vuosiin. Äitipuolen käsikirjasta otettiin 2 000 kappaleen painos, joka myytiin loppuun kahdessa vuodessa eli sitä ei ole enää saatavissa muualta kuin kirjastoista ja divareista.

Uskon, että olen tavoittanut blogilla suuremman lukijakunnan kuin kirjalla. Kirjoittamisen ilon ohella se on minulle tärkeintä. Kirjani julkkareissakin olisin luultavasti tuntenut olevani väärässä paikassa ja piiloutunut vessaan tai verhon taakse.

Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

No niin, näettekös, minun piti kirjoittaa Pirkon kirjoista, mutta harhauduin jaarittelemaan satunnaisesta tietokirjan tekemisestäni, joka on eri asia kuin runoilijan ja romaanikirjailijan ura. Ei itsekeskeinen ihminen osaa kirjoittaa muista kuin itsestään.

Siis että kannattaako ne kirjat lukea? No ilman muuta kannattaa!  Suosittelen lämpimästi.

Spoilaan sen verran, että Sakset tyynyn alla -kirjan loppu jätti hymyn huulille ja mieleen ajatuksen, että tätä pitää saada pian lisää! Ellen sensijaan päättyy yhtä aforistisesti kuin alkaakin, mikä ei toki ole moite, kirjat vain ovat hyvin erilaiset. Pieni ote:

"Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus."

Kiitos, Pirkko!

--

Päivän kuvat: Pirkon kirja ja Pirkon ja Epun kirja paistattelevat parvekkeella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Kirjaa odotellessa
1/4 | 

Muistelen, että joskus Dementin omainen -blogissa lupailit käydä läpi anopiltasi jääneet dokumentit ja kirjoittaa hänen elämästään. Saatoit suunnitella sitä eläkepäiville. Toivottavasti voi tehdä sen, sillä aihe vaikuttaa kiinnostavalta.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Jaa-a, aika näyttää, tuotanko kirjan vai pettymyksen. Vaarallisia tuollaiset puolihuolimattomasti heitetyt lupaukset ;)

JattaM
2/4 | 

Taisin tämän blogin vinkkauksen perusteella lukea Nuotion ja Soinisen edellisen, muistaakseni Nainen parvekkeella, ja tykästyin. Siis Sakset tyynyn alla  liittyy seuraavaksi hakulistalle :).

Maija
Liittynyt15.10.2015

Ehdottomasti! Uutuuden yhteydet Suomeen ja täällä tunnettuihin historiallisiin henkilöihin ovat heikommat kuin Nainen parvekkeella -kirjan, mutta ehkä juuri siksi kirjoittajien mielikuvitus laukkaa pidäkkeettömämmin ja tarina on vielä vetävämpi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016