Kirjoitukset avainsanalla leikkaus

Kuten moni varmasti muistaa, minulta leikattiin lähes kaksi vuotta sitten takareiden jänteiden paksuuntumaa (tendinoosia) ja samalla vapautettiin kudokseen takertunut iskiashermo. Leikkauspäätöstä tehdessään professori O. puntaroi muun muassa sitä, miten todennäköisesti leikkaus tuottaa uutta arpikudosta ja siihen liittyviä kiinnikkeitä, jotka voivat pahimmillaan olla yhtä hankalia kuin leikattava vaiva.

Olen leikkauksen jälkeen pyrkinyt liikkumaan päivittäin edes vähän, enkä ole varonut kipuakaan. Fysioterapeutilla tai hierojalla en ole käynyt, koska professori ei pitänyt sitä tarpeellisena. Hän totesi, että tunnen varmasti riittävästi tuota aluetta vahvistavia liikkeitä ennestään, ja totta se onkin. Osaan pakarajumpat vaikka unissani.

En ole kuitenkaan parantunut ennalleni, ja halusin varmistaa, ettei se johdu laiminlyönneistä arven hoidossa. Verkosta poimimieni tietojen mukaan osteopaatti voi ehkäistä kiinnikkeiden muodostumista mobilisoimalla arpialueen sidekudosta, ja ihanteellinen aika tälle olisi kolmesta viikosta kolmeen kuukauteen leikkauksen jälkeen. Näin varmistetaan faskioiden mahdollisimman hyvä liikkuvuus jatkossa. Liian voimakas liikuttelu liian varhain voi kuitenkin haitata paranemista.

Sidekudosten täysi paraneminen vie ainakin vuoden, ja arpea voi hoidattaa sen jälkeenkin. En siis ollut välttämättä vielä liian myöhässä.

Ajatuksena oli tarkistaa faskioiden liikkuvuus ja kokeilla, miltä leikkausalue tuntuisi.

Minähän kävin ennen oikeaa diagnoosia osteopaatilla, joka yritti hoitaa minut kuntoon käsittelemällä faskioitani. Faskiat ovat lihaksia, luita ja elimiä ympäröiviä sidekudoskalvoja, joissa on kerroksellinen rakenne ja paljon tuntohermopäätteitä. Faskiat/sidekudokset kiinnittävät lihakset toisiinsa jatkumoiksi ja isommiksi kokonaisuuksiksi, ja liikkuessa ne siirtävät voimaa. Lihasten tulehdukset ja vammat sijaitsevat usein oikeasti juuri faskioissa.Terveet faskiat ovat  joustavat ja niiden kerrokset liukuvat helposti toisiaan vasten.

Minulta oli voima täysin kadonnut pakara- ja takareisilihaksista, ja kipuni tulivat rasituksen jälkeen viivästyneesti, mikä on tyypillistä faskiaongelmissa. Oli siten ihan pätevää päättelyä fysiatrilta lähettää minut osteopaatille. Valitettavasti en saanut faskioiden käsittelytä pysyvää apua, koska ongelman ydin oli jännettä ympäröiviin kudoksiin takertunut iskiashermo, joka ärsyyntyi käsittelystä.

Nyt palasin hoitopöydälle. Ajatuksena oli tarkistaa faskioiden liikkuvuus ja kokeilla, miltä leikkausalue tuntuisi. Olisiko siellä kiinnikkeitä? Päätimme, että käsittely aloitetaan jalkapohjista ja päätetään leikkausalueelle.

Tunti meni kuin siivillä. Kipeitäkin kohtia löytyi, mutta minusta tuntui, ettei mitään kovin hälyttävää ollut meneillään. Osteopaatti kertoikin käsittelyn jälkeen, että kireimmät faskiat löytyivät heti jalkapohjista. Se ei yllättänyt, onhan viimeisin jänneongelmani ollut plantaarifaskiitti, jossa  kantapäähän kiinnittyvä vahva jalkapöydän faskia on ärtynyt. Jalkapöydän ja akillesjänteen venytyksiä ja hierontaa kannattaa siis jatkaa.

Leikkaus poisti kivusta 90 %, mutta kävelykyvystäni on jäljellä vain noin 20 %.

Leikatulla alueella oli osteopaatin arvion mukaan kaikki hyvin. Iho ja kudokset olivat liikkuvia eikä kiinnikkeitä tullut esiin. Hyvä, hyvä! Toisaalta huono, koska nyt en tiedä, miksen ole parantunut ennalleni. Ehkä olen vain liian vanha ja kulunut sen lisäksi, että jänteeni ovat kautta linjan syntyjään kireät.

Leikkaamattoman reiden ja pakaran tilanne oli huonompi. Siinä, missä leikattu pakara oli rento ja pehmeä, leikkaamaton oli pinkeä ja tiukka. Kaupungin piukimmista pakaroistahan jo fysiatri aikoinaan vitsaili. Pinkein tilanne oli kuulemma sisäreidessä paikassa, jota suojaamassa minulla on muhkea rasvapatja. Osteopaatti kehotti kokeilemaan kotona varovasti, pääsisinkö pilatesrullalla käsiksi tuohon alueeseen. Sinne pitäisi saada hieronnalla parempi verenkierto.

Leikkaamaton pakara ei siis ole parantunut itsestään entiselleen. Oma arvioni on silti, ettei se ole tarpeeksi kipeä, että kirurgi leikkaisi sitä. Enhän tarvitse edes särkylääkettä säännöllisesti. Ja jos leikattukaan puoli ei ole tämän parempi, mitä järkeä olisi leikata toinen puoli. Lopputuloshan olisi korkeintaan näin hyvä kuin nyt eli vielä kaukana terveen suorituskyvystä.

En missään nimessä kadu leikkausta, koska se poisti 90 % lepokivuista. Kävelykyvystäni olen saanut kuitenkin takaisin vain noin 20 %. En ole varma, paranenko tästä enää. Kyllä tämäkin minulle riittää - paitsi niinä hetkinä, kun joku ehdottaa viattomasti patikkaretkeä, koko päivän vaeltelua kaupungilla, kunnon rohmureissua marjametsään, kitkemistä osuuspuutarhalla tai lomaa laskettelukeskuksessa.

Ja silloinkin ottaa päähän, ei takapuoleen.

--

Päivän kuvat: Lumikuningatar Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä on ollut tapana käydä joulukuussa kuntolomalla Espanjan Aurinkorannikolla, Benalmádena Costassa. Alun perin tarkoitus oli hoitaa liikunnan ja auringon avulla puolison psoria ja minun kaamosmasennustani, mutta viime vuosina matka on osoittanut, miten jänteeni jaksavat.

Vuonna 2012 olin 52-vuotias ja kaikki oli vielä hyvin. Meillä oli tapana juosta joka toinen aamu monen suomalaisen tuntemalta Sunset Beach Club -hotellilta huvivenesataman aallonmurtajalle Punta del Saltilloon ja takaisin. Matka on yhteensä seitsemän kilometriä, ei siis mitenkään vaativa, jos on vähänkin juossut. Joka toinen päivä teimme retkiä, joilla saatoimme kävellä tuntikaupalla. Tämän matkan aikana ja  jälkeen havaitsin ensi kertaa olkapäässäni kipua, joka ei mennyt pois joogaamalla ja rentoutumalla. Kuva on lenkkimatkan varrelta rantakadulta.

Vuonna 2013 olin saanut juuri ennen lähtöä jäätyneen olkapään diagnoosin. En pystynyt nostamaan  vasenta kättäni edessä edes hartian tasoon, ja taakse en saanut sitä ollenkaan. Minua ei kuitenkaan ollut kielletty juoksemasta. Nautin juoksemisesta niin paljon ja pelkäsin niin paljon masennusta, lihomista ja diabetestä, että hölkkäsin lähes entiseen malliin. Olihan se vähän vaivalloista, kun ylävartalo ei ollut täysillä mukana, mutta en antanut sen häiritä. Iso virhe! Kuva on rannalta kylpylähotelli Vinccin kohdalta.

Vuonna 2014 minulla oli mukana juoksutossut, kahdet juoksucaprit ja teknisiä paitoja. Ensimmäisenä aamuna pukeuduin lenkkiasuun toiveikkaana, mutta jo ensimmäiset 500 metriä osoittivat, ettei minusta ollut juoksijaksi. Takapuoleen sattui liikaa. Palasimme Castillo Bil Bilin luota takaisin. En kuitenkaan vielä uskonut olevani raajarikko. Teimme retken Málagaan. Hyppäsimme pois bussista auto- ja muotimuseon kohdalla, vietimme siellä reilun tunnin ja kävelimme sitten rantakatua pitkin ydinkeskustaan katsomaan Calle Lariosin jouluvaloja. Välimatka oli hieman yli neljä kilometriä. Seurasi kolme-neljä päivää kovia kipuja ja katkonaisia yöunia. Tämän kokemuksen jälkeen olen pyrkinyt ottamaan rajoitukseni huomioon kaikessa, mitä teen. Kuva on Málagan auto- ja muotimuseosta.

Vuonna 2015 tiesin jo, että minulla on hamstring-syndrooma. Vietin valtaosan lomasta vatsallani hotellisängyllä siten, että lattialla oli kirja, jota luin tai tabletti, jota katselin.  Kipujen määrä ei ollut suorassa suhteessa otettujen askelten määrään. Saatoin olla tosi kipeä, vaikken olisi kolmeen päivään liikahtanut vuoteesta. Jos kuitenkin liikahdin, olin täysin varmasti tosi kipeä. Siksi en lopulta juurikaan liikahtanut. Pisin kävelymatka oli hotellilta Supermercadoon. Olimme reissussa nuorison kanssa, joten puolisollani oli onneksi retkiseuraa, ja onneksi olen aina tykännyt lukemisesta. Kuva on Benalmádena Pueblon kirkon luota.

Vuonna 2016 minut oli leikattu puoli vuotta aikaisemmin, mutta takapuoli kipeytyi yhä helposti. Päätin kuntouttaa itseäni järjestelmällisesti siten, että tekisin 5-10 minuutin kävelyretkiä useita kertoja päivässä. Kävisin myös uimassa. Aikeeni kariutuivat, kun sain toisena matkapäivänä flunssan, josta kehittyi keuhkokuume. Toivuin 10 päivän aikana juuri sen verran, että sain lääkäriltä matkustusluvan kotiin. Kotona sain vielä viikon sairauslomaa. Matkan jälkeen myin uudet, supervaimennetut lenkkitossuni. Kuvan otin ensimmäisenä aamuna hotellin lähirannalta.

Vuoden 2017 matkalle lähdin toiveikkaana. Olin kuntoutunut vuoden mittaan mielestäni hyvin, ja selviydyin jo tavallisesta arjesta kivuttomasti. Tarvitsin kipulääkkeitä enää erityisen rasittavan päivän jälkeen. 

Koska takana oli työn ja muutosten täyteinen vuosi, käytin perillä paljon aikaa lepoon ja kiireettömään yhdessäoloon puolison kanssa. Otin kuitenkin tavaksi tehdä vajaan tunnin verran joogaa/pilatesta päivittäin, mikä tuntui tosi hyvältä.

Kuva on 10 minuutin kävelymatkan päästä hotellilta, ravintola Calan luota.

Ensimmäinen retkemme suuntautui rannan chiringitoon syömään herkullista, hiilillä grillattua kalaa. Menimme varovasti taksilla, mutta palasimme kävellen. Matkaa oli noin kilometri. Seuraavaksi oli vuorossa päiväretki paikallisbussilla Benalmádena Puebloon. Ei ongelmia, paitsi että illalla pakarat tuntuivat hivenen kipeiltä. Kuva on rantaravintola Seafrontista.

Tästä rohkaistuneena ehdotin, että kävelisimme ensin rantakatua pitkin Vincci-hotellille katsomaan, millainen heidän jouluaaton ruokalistansa olisi, ja siitä vielä paluumatkalla Supermercadoon ostoksille. Näin teimmekin. Jänteet rasittuivat kuitenkin jo matkalla Vincciin (1,6 km) sen verran, että oli ihan pakko istahtaa terassille lasilliselle. Toinen lepotauko oli tarpeen ostosten jälkeen, ennen kotimatkaa. Saimme retkeen kulumaan kaksi tuntia, ja sen jälkeen oli pakko pitää kaksi lepopäivää. Kuva on Vinccin terassilta. Sinne pääsee rantakadulta hissillä. Ovi aukeaa, kun painaa sen vieressä olevaa nappia.

Myös istumisen rajat tulivat reissulla vastaan. Hotellimme edestä pääsi kätevästi ja edullisesti Málagaan bussilla. Bussin penkit olivat kuitenkin pehmustamattomat, autojen jousitukset olemattomat ja kuljettajien ajotapa repivä. Olisin halunnut kaupunkiin vielä uudestaan, koska en pystynyt kerralla käymään kuin parissa paikassa (valaistulla joulukadulla, tuomiokirkon luona ja maailmanpyörässä), mutta se piti unohtaa. Tunsin bussikyydin pakaroissani vielä parin päivän päästäkin. Kuva on otettu maailmanpyörästä Málagan tuomiokirkon suuntaan.

Haaveilin joskus siitä, että pystyisin kävelemään puoli tuntia tulematta kipeäksi. Se tavoite on saavutettu, mutta eihän sillä matkustellessa kovin pitkälle pötkitä. Matkalla kun tulee käveltyä muutenkin kuin kohteesta toiseen, ja lisäksi pitäisi jaksaa seistä ja jonkin verran istua. Oli pettymys, etten pystynyt parempaan. Yli kahdeksankymppinen äitinikin liikkuu reippaammin kuin minä.

Mutta kun tarkkaan suunnittelen ja jaksotan tekemiset niin, että välille jää lepoa, pärjään kyllä ja pystyn sentään jonkin verran katselemaan nähtävyyksiäkin. Onhan se tyhjää parempi.

Kuva on Benalmádena Pueblon Plaza Españalta.

Matkalta palattuani heräsin eräänä aamuna herätyskellon soittoon aivan kesken unien. Unessa etsin urheilusukkiani ja harmittelin, kun olin pakannut ne pois. Lähdin juoksemaan, mutta askellus oli vaivalloista eikä henkikään oikein kulkenut. Ymmärsin, että viime kerrasta oli liian pitkä aika. En pystynyt enää juoksemaan edes unessa.

Taitaa olla aika viedä juoksuvaatteet yläkaapista Uffin laatikkoon. 

Kuva on hotellin takaa rantakadulta.

Kommentit (0)

Viime viikolla uutisoitiin, että liikunta pienentää työkyvyttömyyden riskiä, parantaa toimintakykyä ja vähentää sairauspoissaoloja. Myönteisiä vaikutuksia oli havaittu sekä kohtalaisen rasittavalla että rasittavalla liikunnalla.

Selvähän se, sanoi saivartelija. Totta kai paljon liikkuvat ovat muita terveempiä. Täytyy nimittäin olla terve pystyäkseen harrastamaan kohtalaisen rasittavaa tai rasittavaa liikuntaa. Eivät kipeät pysty useinkaan lisäämään liikuntaa.

Kiitokseksi yrityksestä palata liikunnan pariin sain plantaarifaskiitin.

Jälleen esimerkki löytyy läheltä. Aloitin uuden, rasittavan liikuntaharrastuksen, juoksun, keski-iässä. Täsmälleen niin kuin tutkija suosittelee. Mutta enpä pystynyt nauttimaan parantuneesta terveydestäni kuin muutaman vuoden ajan, kun perinnöllinen alttius, istumatyö, ikääntyminen ja rasittava liikuntaharrastus yhdessä tekivät minusta ramman.

Vietettyäni kaksi vuotta kipujen kourissa pääsin viime kesänä viimein leikkaukseen, jossa toinen iskiashermoistani vapautettiin takareisijänteiden pinteestä. Toinen, pienemmässä pinteessä ollut hermo on vielä vapauttamatta. Pystyn jo kävelemään jonkin verran, mutten vielä kohtalaisen rasittavaksi liikunnaksi asti.

Kesän tultua otin kuitenkin tavaksi kävellä töihin ja melko usein takaisinkin. Kiitokseksi yrityksestä palata liikunnan pariin sain plantaarifaskiitin. Kantapääni on tällä hetkellä niin kipeä, että joudun turvautumaan työmatkoissa hybridibussin nykivään kyytiin.

Muutamat ovat saaneet syntymälahjana juuri sen verran epämuotoiset jäsenet, etteivät ne mahdollista oikeita liikeratoja ilman ohjausta.

Enkä edes ole koskaan harrastanut mitään extremeä. Ikinä en juossut edes puolimaratonia, jollaisia monet vetelevät välipaloiksi. Toistuvat vammautumiset täysin normaalien liikuntaharrastusten parissa houkuttelevat tulkitsemaan, että liikunta ei olekaan ihan jokaiselle se graalin malja, jollaiseksi sitä kuvataan.

Vain geneettisissä arpajaisissa pääpotteja saaneet yksilöt pystyvät harrastamaan myös rasittavaa liikuntaa mielin määrin ikääntyneenäkin. Onnettaren lahjat eivät kuitenkaan käy tasan. Ihan sama, miten monella tutkimuksella todistetaan, että kaikkien kannattaisi liikkua. Gaussin käyrän vasemmassa päässä on siitä riippumatta ihmisiä, jotka eivät pysty liikkumaan yhtä paljon ja yhtä tehokkaasti kuin muut.

Muutamat ovat saaneet syntymälahjana juuri sen verran epämuotoiset jäsenet, etteivät ne mahdollista oikeita liikeratoja ilman asiantuntevaa ohjausta. He eivät saa apua ajoissa, koska he näyttävät vanhempien ja opettajien silmissä normaaleilta. Ainahan porukassa on joku, joka jää juoksukisassa viimeiseksi.

Kuinka monelle tulee mieleen, että lapsen huono liikuntasuoritus voi johtua muustakin kuin harjoituksen puutteesta? Ehkä hänellä on jokin fyysinen ongelma, kuten eripariset jalat tai jokin tavallista tiukempi tai tavallisesta millimetrin verran poikkeavaan paikkaan kiinnittyvä jänne, joka johtaa huonoihin liikeratoihin.

Myöskin aikuisena oletus on, että jokainen, joka kävelee ja juoksee, voi huoletta tehdä sitä samaa myös astetta rasittavammin. Lisää liikuntaa vain, kyllä se siitä!

Liikeradat tutkitaan vasta, kun jäsenet menevät rikki. Sitten fysioterapeutti kertoo, miten olisi pitänyt seistä, istua, kävellä ja juosta lapsesta saakka, jotta lihasten voima olisi tullut maksimaalisesti käyttöön. Se voi kuitenkin olla myöhäistä. Jo mahdollisesti vaurioituneidenkin lihasten, nivelten, lihaskalvojen ja jänteiden opettaminen harjoitteiden avulla toimimaan toisin on työlästä, ellei mahdotonta.

Eivätkä kaikkien nivelet ja jänteet vain yksinkertaisesti kestä rasitusta yhtä pitkään kuin toisten.

Ei tullut mieleeni venytellä sääriä ja akillesjänteitä 20 minuutin työmatkakävelyn jälkeen.

Lääkärini vahvisti plantaarifaskiitin syyksi äkillisen liikunnan lisäämisen ilman asiaankuuluvaa venyttelyä. Akillesjänteeni olivat kuulemma tosi kireinä. Ei tosiaan tullut mieleeni venytellä jänteitä 20 minuutin työmatkakävelyn jälkeen. Liikuin aikaisemmin niin paljon enemmän, etteivät tällaiset määrät tuntuneet liikunnalta.

Vikaa olisi voinut olla kengissänikin, paitsi ettei ollut. Jopa kevyimmissä ballerinoissani ja sandaaleissani on ilmatyynyvaimennus. Kengässä saisi kuulemma nyt mielellään olla pari kolme senttiä korkoa. Myös lisäpehmuste kantapään alla voisi helpottaa oloa.

Hoidoksi tuli akillesjänteen seudun venyttelyä monta kertaa päivässä sekä jalkapohjan faskian hierontaa peukaloilla. Lääkäri suositteli myös plantaarifaskiitin hoitoon tarkoitettua, venyttävää sukkaa yöksi. En ole vielä onnistunut hankkimaan sellaista. Sen sijaan ostin kaksi paria kompressiosukkia, joiden on tarkoitus vähentää kantapään painetta.

Seisomapöydän käyttö on tietenkin katkolla. Työpaikan lattia kun sattuu olemaan kovaa betonia. Sen päällä ei tässä tilassa paljon seisoskella.

Joten taas sitä makoillaan sohvalla antamassa tutkijoille aihetta johtopäätökseen, että vähän liikkuvilla on muita huonompi terveys.

--

Päivän kuvat: Koetan helpottaa oloani kompressiosukilla. Ainakaan vielä parin päivän käytön jälkeen en ole huomannut myönteistä vaikutusta.

Kommentit (2)

Kipukroonikko
1/2 | 

Totta tuo, että jotkut ovat saaneet hyvät geenit, tunnen parikin ikäihmistä, joilla ei ole mitään kipuja. Ehkä en olisi saanutkaan rasittaa liikaa itseäni nuorempana, juoksin silloin pururatoja ja kävin punttisalilla useita kertoja viikossa. Sitten vielä raskaudet ja vuosikymmenten istumatyö. Itselläni on myös tullut jalkaongelmia selkävaivojen lisäksi. Jalkapohjat ovat ihan sietämättömän kipeät, kun hieron niitä, etenkin sisäsivut, joissa on kohoumaa. Peukaloilla minäkin painelen, tuskaisaa on. Miten ihmisellä voikaan olla niin paljon hermokipupisteitä? Edelleenkään luudutusleikkaukseen en mene. Kävin sairaalassa katsomassa mieheni veljeä ja vieressä makasi luudutusleikkauksesta toipuva mies,  jolla alkaa kohta kuntoutus. En kerta kaikkiaan halua sairaalaan, se on sitten viimeinen vaihtoehto, jos en pysty kivuilta yhtään liikkumaan enää. Teen joka päivä kotona joogaa, tosin helpoilla tasoilla 1-2 tai sitten ihan vaan venytystä, siitä saan hieman apua ja venytystä ja se piristää myös mieltä. Poltan usein suitsuketta samalla tai sitten laitan pienen tuikun palamaan. Ostin Intersportista hierojan neuvosta jalkoihini teetetyt pohjalliset, no, kyllähän ne tukevat hyvin, mutta eivät ne vartalon virheasentoon varmaan vaikuta, kun minulla se on niin paha, ranka on kiertynyt ja alimmat nikamat ovat painuneet kasaan ja kuivuneet. Lisäksi vielä ls-rangan pahat kulumat ja tuo krooninen hermovaurio. Hermokipu on kyllä ihan sietämätöntä  silloin etenkin, kun se on oikein pahana päällä, mikään ei oikein auta. Selkäydinkanavan ahtauman leikkaus olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta aikaisemmin, mutta kun työterveyslääkäri pitää tietysti työnantajan puolta, töissä pitää käydä vaikka pää kainalossa. Minullahan sitten kohtalo puuttui lopulta peliin ja jouduin päivystyksenä sairaalaan, kun jalat petti. Ajattelin vielä käydä Kalevalaisella jäsenkorjaajalla. Yritän etsiä joka päivästä aina jotain hyvää, mutta jo se, että pystyn liikkumaan, on  ihanaa, osaan arvostaa sitä, vaikka liikkuisin sitten vain sen puoli tuntia ulkona. Pihallakin istuisin, mutta kun tämä kesä oli mitä oli, eipä juuri lämpöä ollut. Myös vanha koirani on aivan ihana, vähän niin kuin tuki, juttelen sille ja hieron sitä, silläkin on jo kulumia, niihin haen Carthopen-pistoksia aika ajoin.

Etkös sinä jo voisi päästä noiden kipujen vuoksi pois työstä, vai haluatko itse edelleen olla mukana työelämässä? Kurjalta tuntuu tuo sinun tilanteesi, kun koko ajan tulee lisää vaan kipuja. Käytkö missä hoidoissa?

Vielä noista kompressiosukista, ostin hoitolaitoksesta Solidean kompressiotukisukat, jotka ovat pohjepituiset, alussa yritin käyttää niitä, no ehkä viikon ajan jaksoin päivittäin, mutta on tosi rankkaa saada ne jalkaan, pukemisessa kestää 5-10 min. Sain nyppyläkäsineet helpottamaan pukemista. Sitten kun ne on viimein päällä, niin kyllä ne hieman tukevat.  Kärsivällisyyteni kuitenkin loppui ja nyt makaavat kalliit sukat kaapissa, 70€ maksoivat. Ehkä yritän joskus taas.

Toivon jaksamista sinulle. Luen aina blogisi.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Hei Kipukroonikko, kiitos viestistäsi. Kurjilta kuulostavat vaivasi, toivotan jaksamista myös sinulle. Itse pärjään tällä hetkellä jo hyvin verrattuna parin vuoden takaiseen. En enää tarvitse kipulääkkeitä jatkuvasti, kiitos viime kesän leikkauksen. Yhden vaivan parantuessa minulle näyttää nopeasti tulevan toinen, mutta ei niitä yleensä ole useita päällä yhtä aikaa, eikä kipu ole jatkuvaa. Koen, että kiinnostava työ kannattelee minua. Se vie ajatukset pois krempoista ja antaa tunteen, että sentään pystyn johonkin, vaikka liikkuminen onkin rajoitettua. Juuri nyt uskon, että pysyn työelämässä vielä monta vuotta. Iso asuntolainakin kannustaa. Olen vasta 57-vuotias, joten lakisääteiseen eläkeikään on vielä matkaa.

Siitä tulee huomenna vuosi, kun professori O. viilsi vasempaan takareiteeni 15 cm pitkän haavan ja vapautti iskiashermoni arpeutuneiden hamstring-jänteiden ikeestä. Siitä, kun ensimmäisen kerran menin lääkäriin kävelyvaikeuksien ja pakarakipujen takia, on yli kolme vuotta. En usko, että koskaan enää pystyn samaan kuin terveellä reidellä. Leikattu ei ole sama kuin ehjä. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Leikkaus onnistui hyvin, eikä minulla ollut sen jälkeen pariin viikkoon ollenkaan kipuja. Minähän olin suorastaan euforinen, kun vuosien tauon jälkeen pystyin loikomaan sängyssä ilman, että mistään vihloi. Myös haavan paraneminen sujui mallikkaasti, vaikka olikin hitaampaa kuin olin olettanut. En päässyt palaamaan töihin vielä kahden, vaan vasta kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta, ja silloinkin osa-aikaisesti.

Yritin jo syksyllä aloitella kevyitä liikuntaharrastuksia, mutta oli liian aikaista ja tulin niistä vain kipeäksi. Joululomalla, kun minun oli tarkoitus kuntouttaa itseäni lyhyillä, mutta tiheillä kävelylenkeillä, sairastuin keuhkokuumeeseen. Kuntoilu tyssäsi siihen. Vasta myöhään keväällä, kun liukkaus hellitti, aloitin kävelytreenit uudelleen. Silloin huomasinkin, ettei rasittavakaan kävely enää aiheuttanut hermokipua levätessä. Toipuminen eteni pitkän harppauksen.

Nyt pystyn helposti kävelemään puolisen tuntia reipasta vauhtia ja pysähtelevällä tempolla jopa tunnin. Ylipäätään pystyn jo pysymään jalkojeni päällä maksimissaan 2-3 tuntia yhtäjaksoisesti. Siten esimerkiksi lähes normaali vierailu kotimaan matkailukohteessa on mahdollinen, mutta sen lisäksi ei samana päivänä saa olla muuta kävelyä tai seisomista. Vain yksi ohjelma per päivä onnistuu.

Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla.

Tämä on iso ero entiseen ja mahdollistaa melkein normaalin elämän. Pystyin lähtemään esimerkiksi työporukan mukana risteilylle, mutta en voinut lähteä muiden kanssa päiväksi kaupungille kävelemään, vaan minun piti etsiä oma, vähemmän reisiä rasittava ohjelma. Ensi viikoksi aiotun lyhyen matkan Englannin maaseudulle peruutimme, koska matkustuspäivästä olisi tullut niin rankka, etten olisi ehkä pystynyt enää nauttimaan varsinaisesta matkaohjelmasta. Ehkä toiste, ehkä helpommalla ohjelmalla, mutta nyt kaikki valinnat eivät olleet omissa käsissämme.

Kävelyn lisäksi seisominen ja kotityöt tuntuvat yhä pakaroissa ja reisissä. Tiskaaminen ja silittäminen onnistuvat riittävän hyvin, mutta siivoaminen rasittaa huomattavasti enemmän. Pahinta on imurointi, jonka olenkin ulkoistanut puolisolle. Siivoamisessa on se ongelma, ettei sitä tee mieli jättää kesken, vaikka reisissä jo vähän tuntuisikin.

Istuminen, joka ennen leikkausta oli hyvinkin tuskallista, on nyt melko helppoa, ellei siihen yhdisty muuta rasitusta. Pystyn hyvin tekemään täyden toimistotyöpäivän vain parilla tauolla. Tiedän, että taukoja pitäisi pitää joka tunti, mutta se nyt ei vain oikein minulta onnistu. Myös autossa pystyn jo istumaan ilman jatkuvaa naulan tunnetta takapuolessa.

Hienointa on kuitenkin, etteivät kivut enää vaikeuta nukkumista. Jei! Kipulääkkeitä otan enää satunnaisesti iltaisin, ja silloinkin useimmiten vain pari Panadolia. Rankan päivän jälkeen nappaan lisäksi yhden Voltaren rapidin. Sehän ei ole paljon mitään!

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä.

En ole saanut tai hankkinut varsinaista kuntoutusta lainkaan, koska professori O. totesi, ettei hänen mielestään fysioterapiasta olisi minulle hyötyä. Minulla on jo ennestään laaja arsenaali fysioterapeutin opettamia liikkeitä, jotka muun muassa vahvistavat pakaralihaksia rasittamatta liikaa takareisiä.

Jumppa on ollut nyt kolme kuukautta tauolla väistöasunnon niukkojen tilojen takia, mutta aion aloittaa uudelleen heti, kun saan kodin kuntoon. Vielä syksyllä sain tosin jumpasta helposti kipuja. Saapa nähdä, miten nyt käy.

Tärkein kuntoutusmuotoni on linjattu kävely, jonka yhdistän työ- ja asiointimatkoihin. Työpaikkani muutti hiljattain uuteen osoitteeseen. Tähän asti olen kulkenut sinne lähempää väistöasunnosta, mutta ensi viikolla kävelen sinne ensi kertaa kotoa. 1,6 kilometrin matka onnistuu varmasti helposti yhteen suuntaan ja mahdollisesti molempiinkin ainakin talven liukkaisiin asti.

Uskon, että toipumiseni jatkuu vielä. Sitä en kuitenkaan usko, että koskaan enää pystyisin samaan kuin terveillä takareisillä. Ne on loppuiäksi menetetty. Jos minulla nyt sitten koskaan on ihan normaaleja reisiä ollutkaan, kun jänteeni ovat tavallista lähempänä toisiaan siten, että ne hankaavat helposti yhteen ja ärtyvät.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen.

Minullahan on sama vaiva molemmissa reisissä. Kun reisilihasten jänteisiin on kerran päässyt muodostumaan paksuuntunutta (arpi)kudosta, en pidä todennäköisenä, että se sieltä itsestään sulaisi pois.

Oikeassa takareidessä jänteet eivät ole koskaan puristaneet hermoa yhtä pahasti kuin vasemmassa, joten sitä puolta ei ole leikattu eikä todennäköisesti leikatakaan. Olin vielä helmikuussa sitä mieltä, että hankin rahat toiseen leikkaukseen vaikka kerjäämällä, niin helposti kankku kipeytyi. Sen jälkeen paraneminen kuitenkin eteni, ja nyt minusta tuntuu, että pystyn elämään näin.

Reiteni ovat tällä hetkellä suunnilleen samankuntoiset. Leikattu puoli on vain vähän parempi kuin leikkaamaton. Ajattelen, ettei kannata tuhlata aikaa, rahaa ja voimia leikkaukseen, joka ei välttämättä paranna tilannetta juuri ollenkaan. Luultavasti professori O. olisi samaa mieltä.

Hyväksyn, ettei 57-vuotiaan tarvitse pystyä samaan kuin nelikymppisen. Minähän en ole ammattiurheilija, ja jos olisinkin, olisin jo eläkkeellä. Pystyn nukkumaan, tekemään työtä ja liikkumaan sen, mikä on välttämätöntä. En myöskään enää ole kipukroonikko. Eikö se muka ole paljon?

--

Päivän kuvat: Silkkipioneja.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016