”Tarrjoilija, taulu puhtaaksi!” Pilakuvista tuttu lausahdus oli totista totta lukioluokallemme. Yhdeksää kieltä taitava, täydellisesti ranskaa ääntävä opettajamme haisi usein aamuisin voimakkaasti vanhalta viinalta ja valkosipulilta. Ja tämän legendaarisen lausahduksen muistimme me kaikki, jotka kokoonnuimme 38 vuoden tauon jälkeen luokkakokoukseen Tampereelle.

Meitä oli pirkanmaalaisen lukion abiluokassa 19 tyttöä ja kolme poikaa. Järjestäjät tavoittivat yhtä lukuun ottamatta meidät kaikki, ja 16 saapui paikalle. Hyvää työtä tietojen urkkijoilta!

Muistan, että luokanvalvojamme valmensi meitä yliopisto-opintoihin ja tähdensi, että elämässä on tarkoitus mennä eteenpäin eikä jäädä nyhjäämään sinne, minne on sattunut syntymään. Esittelykierroksella ilmeni, että osittain tottelimme, enimmäkseen emme.

Valtaosa meistä asuu edelleen Pirkanmaalla. Yksi tosin on muuttanut Australiaan ja toinen Itä-Suomeen (melkein sama asia kulttuurisesti). Ne, jotka ovat päätyneet Helsinkiin, eivät ole kokeneet oloaan siellä kotoisaksi, vaan ovat palanneet omalle heimoalueelle Tampereelle tai Turkuun tilaisuuden tullen. Kuulun heihin itsekin. Toisaalta vain yksi ei tietääkseni ole koskaan asunut muualla kuin syntymäkotikunnassaan. Ulkomailla asuneita taitaa olla Australiaan muuttaneen lisäksi yksi tai kaksi.

Perinteisen yliopistotutkinnon hankkineet voinee laskea yhden käden sormilla. Monet keräsivät vauhtia kansanopistosta tai talouskoulusta ja suuntasivat sitten toisen asteen koulutukseen joko hoitoalalle tai kaupalliselle alalle. Muutamalla on monipolvinen ura, jossa työ- ja koulutusjaksot vuorottelevat. He ovat päätyneet esimiehiksi ja/tai alansa kouluttajiksi tai muihin vaativiin asiantuntijatehtäviin. Ehkä 70 prosenttia luokkalaisistamme on laajasti ajatellen hoitoalalla, 20 prosenttia on tekemisissä rahan tai kirjanpidon kanssa ja 10 prosenttia tekee jotakin muuta. Valtaosa on valtion tai kunnan palkkalistoilla, yrittäjiä varmuudella vain yksi.

Mitä muuta olisi voinut odottaakaan? Pitkän matematiikan lukijat tähtäsivät lääkäreiksi, diplomi-insinööreiksi, juristeiksi ja diplomaateiksi, emme me. Meille oli lukioaikana oikeastaan yhteistä vain se, että emme mieltäneet itseämme matikkaneroiksi. Perhe oli monille elämän tärkein asia, uraa myöntää tavoitelleensa vain kaksi.

Kaikki kauhistuvat ajatusta, että yksi meistä kirjoittaa blogia et-lehteen. Eihän me vielä olla vanhoja!

Joillakin onnellisilla ensimmäiset valinnat olivat riittäneet loppuiäksi, kun taas toiset ovat vaihtaneet ammattia tai löytäneet pysyvän onnen vasta toisesta avioliitosta. Yksi meistä on jäänyt leskeksi ja yksi eronnut kahdesti. Biologisesti lapsettomia taitaa olla kaksi. Noin puolella meistä on jo lapsenlapsia, monilla useitakin.

Useimmat asuvat omakotitalossa, monilla on mökki tai suvun maatila hoidettavanaan. Puutarhanhoitoon hurahtaneita on ainakin kolme, yksi harrastaa laulua ja toinen valokuvausta. Eräs on sivutyönään puuseppä. Muitakin intohimon kohteita varmasti olisi löytynyt, jos olisi tullut puheeksi.

Kaiken kaikkiaan tulkitsen, että luokkamme on selviytynyt tähänastisesta elämästä sekä hengissä että hyvissä voimissa. Kukaan ei ole pudonnut kärryiltä. Moni on kokenut menetyksiä, mutta päässyt niistä yli katkeroitumatta. Tulevan eläkkeelle pääsyn mainitsi moni myönteisessä mielessä, mutta kaikki kauhistuvat ajatusta, että yksi meistä kirjoittaa blogia et-lehteen. Eihän me vielä olla vanhoja! Valistin heitä lehden nuorekkaasta lukijaprofiilista.

Yhteinen huolenaihe oli omien vanhempien heikkenevä kunto, mikäs muu. Useimmilla vanhemmat tai ainakin toinen heistä ovat vielä elossa, mutta tarvitsevat yhä enemmän huolenpitoa ja hoivaa. Hyvien hoitokotien yhteystiedot olivat kysyttyä tavaraa.

Moni meistä muisti, että keskikoulun toisella luokalla kiusasimme säälimättömästi erästä ujoa ja hiljaista opettajaa.

Yksi asia meitä kadutti. Moni meistä muisti, että keskikoulun toisella luokalla kiusasimme säälimättömästi erästä ujoa ja hiljaista opettajaa. Melkein koko luokka oli mukana vähintään myötäilevänä sivustakatsojana. Savustimme opettajaparan pois koulusta. Minuakin hävettää käytöksemme, mutta toisaalta ymmärrän sitä.

Eikös ollut niin, että juuri tuona vuonna nuori, kaunis, lämmin, tyylikäs ja kaikin tavoin ihana naisopettaja, johon olimme juuri ehtineet kiintyä, kuoli tapaturmaisesti? Muistan ikuisesti hänen värikkäät vaatteensa ja sormuksensa. Ihailin häntä yli kaiken. Olisiko hän ollut suorastaan luokanvalvojamme?

Tulkitsen, että luokkamme meni hänen kuolemastaan sekaisin ja tarvitsi syntipukin tunteidensa ilmaisemiseen. Ei meille järjestetty mitään erityistukea, kuten nykyään varmaan tehtäisiin. Seuraavana vuonna saimme jämäkän, mutta reilun luokanvalvojan, joka pani meidät nopeasti järjestykseen ja työrauha palasi.

Jaa että löysivätkö vanhat parit jälleen toisensa, kuten väitetään luokkakokouksissa aina lopulta tapahtuvan? Minä ja paras ystäväni olimme lukioaikaan tiivis kaksikko, ja tietenkin muitakin ystäväpiirejä oli. Nämä yhteydet luonnollisesti uusiutuivat luokkakokouksessa. Romansseja meillä ei kuitenkaan tainnut olla. Ihastuksia kyllä, mutta mitään pitkiä katseita vakavampaa tuskin tapahtui silloin tai nyt. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

Olivatko pojat komistuneet 40 vuodessa? Kyllä vaan. Mutta myös tytöt olivat kaunistuneet. Keski-ikäinen suomalainen nainen on tyylinsä löytänyt ja tasapainoinen ilmestys niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kauan eläköön meidän luokka! P.s. Muistini ei ole kuten ennen, joten antanette anteeksi epätarkkuudet.

--

Päivän kuvat: Tampereen teollista historiaa yhä keskellä kaupunkia jatkava Takon (nykyisin Metsän) tehdas tupruttaa muhkeat höyryt pakkasella.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram