Satuin kerran vahingossa lapsettomuushoitoihin erikoistuneen gynekologin vastaanotolle. Hän on ainoa ihminen, joka on koskaan kysynyt, miksi olen lapseton. Ehkä minulla on poikkeuksellisen hienotunteinen sukulais- ja tuttavapiiri. Tai sitten kukaan ei ole uskaltanut kysyä, koska lapsettomuudesta on tullut yksi yhteiskuntamme voimakkaimmista tabuista.

Lapsettomuudestahan ei mieluiten pitäisi puhua ollenkaan. Se on elefantti olohuoneessa, asia, jonka kaikki näkevät, mutta josta kukaan sano halaistua sanaa. Lapsettomat naiset voivat pahoittaa mielensä, jos joku moukka kysyy, miksei heillä vielä ole lapsia tai joko niitä pian tulee. Aran asian ympärillä pitää hipsutella varpaisillaan.

Kun lapsettomuudesta sitten puhutaan, se tulkitaan tragediaksi. Lapsettomien lauantaikin on perustettu nimenomaan pitämään lapsettomuudesta ääntä, mutta ainoastaan tahattomasta ja traumaattisesta lapsettomuudesta. Koko päivä surraan luvan kanssa tyhjää syliä ikään kuin se olisi koko totuus. Eipä silti, on se osatotuus ja on siihenkin oikeus.

Toki myös vaikeuksien kautta voittoon -tarinat ovat suosittuja. Niissä pari käy läpi pitkät ja tuskalliset lapsettomuushoidot, joiden päätteeksi hekin saavat oman vauvan. Jos se ei onnistu, on vielä adoption mahdollisuus. Urhea pari taistelee tiensä oman lapsensa luo läpi adoptioneuvonnan ja kansainvälisen byrokratian. Kun he näkevät lapsensa ensi kertaa orpokodin eteisessä, he ymmärtävät, että juuri tämä pienokainen on koko ajan ollut heille tarkoitettu.

Tässä kapeassa viitekehyksessä vapaaehtoisesti lapseton on itsekäs hylkiö, joka varmasti katuu ratkaisuaan myöhemmin. Velasta tulee yksinäinen ja onneton vanhus, jota kukaan ei tule katsomaan vanhainkotiin. Ja se on hänelle ihan oikein.

Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen.

Gynekologi jatkoi kysymystään: Onko se ollut harkittua vai onko siinä vain käynyt niin? Vai vähän molempia?

Juuri niin minun kohdallani kävi. Vähän molempia.

Julistin jo alle 10-vuotiaana, etten mene koskaan naimisiin enkä hanki lapsia. En osannut hoivata nukkeja, vaan leikkasin niiltä hiukset ja manguin lisää vaatteita, joita voisin vaihtaa. Sain tarpeeksi harjoitusta vauvanhoidosta hyssyttelemällä pikkusisaruksia iltaisin vanhempieni hoitaessa maalaistalon töitä. Ajattelin, että sitten, kun saan itse päättää, en halua enää olla sidottuna neljän seinän sisään.

Ajautuminen vanhemmuuteen ei tullut minun kohdallani kysymykseen, koska päätin jo varhain tehdä elämäni tärkeimmät ratkaisut tietoisesti. Ei mitään vahinkoraskauksia minulle, kiitos. Lapsen saattaminen maailmaan oli mielestäni sen luokan ratkaisu, ettei sitä pidä tehdä itsekkäästi vain omaa etuaan ajatellen. Olisinko muka ihan varma, että pystyisin tarjoamaan lapselle hyvät kasvuolosuhteet ja tasapainoisen kodin?

Valitettavasti en ollut. Menin kyllä naimisiin kaksikin kertaa, mutta miestä valitessani en etsinyt lapselle isää, vaan itselleni mieluista kumppania. Ensimmäinen avioliittoni kariutui siihen, että puolisoni toteutti pitkäaikaisen unelmansa elämästä ulkomailla. Itse en ollut siinä elämänvaiheessa valmis irrottamaan juuriani Suomesta. Lapseton ero oli niin helppo kuin ero voi olla, mutta lapsellemme ero toisesta vanhemmasta olisi ollut juuri sellainen kokemus, jota halusin välttää.

Toisen kerran menin naimisiin perustaakseni uusperheen, jossa oli jo lapsi valmiina. Haastavassa kuviossa ei ollut riittävästi tilaa uudelle lapselle. Ja niin siinä sitten kävi, että kun vaihdevuodet alkoivat, en ollut kertaakaan edes yrittänyt tulla raskaaksi. Raskaustestiä olin käyttänyt kerran.

Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt.

Biologinen lapsettomuus ei ole ollut minulle ongelma. Uskon, että lapsilleni oli parempi jäädä syntymättä niihin olosuhteisiin, jotka olisin voinut tarjota. Olen ratkaisujeni kanssa sovussa enkä koe luopuneeni mistään. Ei ole mitään, mitä pitäisi surra.

En tiedä, millaista on kaivata lasta. Jos tarve lisääntyä on kaiverrettu geeneihin, minulla jokin ympäristötekijä on ehkä tukahduttanut noiden geenien toiminnan. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. En ole ylipäätään tuntenut vetoa vauvoihin tai pikkulapsiin. Leikki-ikäisten ja sitä isompien kanssa olen kuitenkin yleensä peuhannut mielelläni.

En ole täysin kyvytön myötätuntoon tai hoivaamiseen. Puolisoni lapsi ryösti sydämeni ensi silmäyksellä. Olen saanut hänen kauttaan osani perhe-elämästä, ja hän on minulle rakas ja tärkeä. Tässä mielessä tietysti voi ajatella, etten tiedä, mistä puhun, kun puhun lapsettomuudesta. Minullahan on sosiaalinen lapsi.

Silti väitän, ettei lapsettomuuden tarvitse olla järisyttävän traumaattista. Jos ajatellaan elämän kokonaisuutta, lapsiperheaika on tärkeä jakso, mutta sittenkin melko lyhyt. Ei biologinen vanhemmuus välttämättä riitä elämäntehtäväksi. Ajattelen, että tietyssä iässä ihmisen olisi jo hyväkin pyrkiä ymmärtämään tehtävänsä hieman laajemmin. Kaikki eivät ylipäätään halua hoivata, ja  huolenpidolle on löydettävissä muitakin kohteita kuin omat lapset ja lapsenlapset.

Lapsettomia on ollut aina. Ymmärrettiinkö heidän arvonsa yhteisölleen jonakin muuna historian aikana paremmin kuin nyt? Tuskinpa sentään. Ennen nykyisiä lapsettomuushoitoja oli ehkä kuitenkin nykyistä helpompi hyväksyä oma tahaton lapsettomuutensa. Mahdollisesti oli sallitumpaa tyytyä tilanteeseen ja keskittyä muuhun.

Itselleni lapseton täti oli tärkeä esikuva. Hän toi tuulahduksen maailmasta, jossa naisella on omat rahat, kirjoja, tyylikkäitä vaatteita, auto ja oma elämä. Päätin lähteä kohti sitä maailmaa.

Mitä vanhainkotiin tulee, en usko, että tätini jää siellä täysin yksin. Jos se on minun vallassani, niin ei käy. Omasta vanhuudestani en uskalla sanoa samaa. Kerron sitten heti, kun alkaa hirvittää.

--

Päivän kuvat: Ketokukkia Sastamalasta.

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Suuret kiitokset tästä kirjoituksesta, huudanpa täällä koneeni äärellä hurraata että  joku kirjoittaa lapsettomuusasiasta rehellisesti ja ilman kliseitä. Itse olen elänyt avioliitossa jo 40-vuotta, eli avioiduin 24.vuotiaana. Meillä oli 8-sisarusta joista olin nuorin. En tiedä sainko jo lapsuudessa/nuoruudessa kotoa sellaisen tunteen ikävästä perhe-elämästä ettei koskaan omia lapsia. Onneksi mieheni oli samoilla linjoilla eikä koskaan intoillut että lapsia täytyy tehdä. Siihen aikaan suvun hyväksyntä saatiin lasten synnyttämisen kautta. Monissa tilaisuuksissa, myös hengellisissä, jopa pappi, jonka kanssa en ollut koskaan keskustellut, surkutteli kaikkien kuullen että miten olimme surreet kun lapsia ei kuulunut. Olisinpa ollut rohkeampi silloin ja kysynyt että miksi pastori puhuu ihan omiaan. Nyt myöhemmin sukuni vaiheet tuntien ja muutamat asiat ovat tulleet tietooni, niin olen todella iloinen etten ole tähän sukuun lapsia saattanut. Mieheni kanssa olemme monien lapsien kummeja ja meillä on välillä naapurien lasten kanssa oikein lastentarha. Annamme aikaamme lapsille jotka ihan ilmeisesti tykkäävät meistä eivätkä koskaan kysele että miksi teillä ei ole omia lapsia.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos kun kerroit tarinasi! Jännä juttu muuten, että lapset kyllä tykkäävät varauksettomasti lapsettomistakin , aikuisilla voi olla enemmän ennakkoluuloja. 

toisenlainen tarina
2/8 | 

Olen menettänyt yhden oman lapsemme. Hän syntyi kuolleena. Eikä minulle annettu toiveita uudesta raskaudesta. Silti se ei jättänyt minua rauhaan. Surin ja suren ehkä vieläkin kuollutta lastamme. Mutta lapsettomana  en olisi halunnut elää. Tein kaikkeni ja vaadin uusia kokeita, ettäkö ei sittenkään. Aina sain vastauksen, että potilaan tulisi mieluummin välttää raskautta, koska se saattaa päättyä samalla tavalla. Viimein ehdotin miehelleni, että jos adoptiolapsi olisi mahdollista meidän kohdalla. Sain häneltä suostumuksen ja siinä käytiin monenlaisia keskusteluja ja kirjeenvaihtoa, puhelinsoittoja ja vaikka mitä. Viimein saimme tuloksen, että teidät on hyväksytty ottovanhemmiksi. Alkakaa vain hommata vaatteita. Kysyin, että minkähän kokoisia niitä osaisi  hommata niitä lastenvaatteita. Minulle sanottiin, että mahdollisimman isoja vaan, ettei käy liian pieneksi. Ja minähän hommasin. Kudoin sukat, lapaset ja myssyn. Ostin samaa sävyä olevan suojapuvun ja kaikki alus- sekä päällysvaatteet. Kahden viikon päästä siitä saimme ilmoituksen, että nyt olisi teille sopiva poikalapsi, joka olisi valmis lähtemään kotiin. Ja kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin arvasin hän on meidän poikamme. Tulen tekemään kaikkeni, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä hoito ja kasvatus. Olimme tavallinen perhe, eikä meillä ollut mitään muita vaatimuksia, kuin että saisimme lapsen mahdollisimman pian ja saisimme antaa hänelle kodin ja hyvän kasvatuksen, ja hyvät elämäneväät tulevaisuutta varten.  Nyt hän on aikuinen ja saanut käydä koulut ja hänellä on hyvä työpaikka. Kodit ja kesäpaikat. Tyttöystävä on ja asuvat yhdessä. Lapsenlapsia ei ole vielä, mutta toivoisin kovasti, että joskus olisi. 

hoitaja
3/8 | 

Lapset eivät välttämättä käy vanhainkodissa. Joillain käy kerran viikossa. Useimmilla harvemmin. Joillain vain kerran vuodessa (asuvat 15km päässä). Ahkerimpia vierailijoita ovat hyväkuntoiset puolisot. 7-2 krt viikossa.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kokemuksesi vastaa täysin minunkin arkikokemustani. Lasten ja vanhempien välillä on usein jännitteitä, jotka vaikeuttavat yhteydenpitoa ja huolenpitoa ikääntyessä. Luulen kyllä, että aika muuttaa tämän. Nykyvanhemmat ovat taitavia kasvattajia.

steriloimislaki
4/8 | 

Oikeutta lapsettomuuteen tai pieneen lapsilukuun on lisättävä.
Nyt on käynnissä kansalaisaloite "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta"
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401

Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Ei minun ole tarvinnut keneltäkään kysyä lupaa tai oikeutta lapsettomuuteen. Aviopuolison kanssa se toki on asia, josta pitää neuvotella, mutten ole ajatellut, että siihen tarvittaisiin valtion apua. Mutta varmaan aloitteella on perustelunsa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016