Minun piti alun perin kirjoittaa tästä vasta paljon myöhemmin, mutta menköön jo nyt, koska muutamat lukijat näyttävät olevan minusta huolissaan. Olen kirjoittanut niin monta postausta vaivoistani, että minun ajatellaan olevan sairas.

Itse en koe olevani sairas. Minulla on epäilty monia vakaviakin sairauksia, en ole vielä edes kertonut kaikista, mutta mitään sairautta ei ole löydetty. Sen sijaan on löytynyt synnynnäinen rakenteellinen poikkeavuus, joka altistaa tietyntyyppisille rasitusvammoille. Vähän niin kuin joillakin ihmisillä on toinen jalka pidempi kuin toinen. Ei sillekään paljon mitään voi, eikä sitäkään yleensä huomata ennen kuin se aiheuttaa vaivoja. Kerron myöhemmin tästä tarkemmin, koska haluan raportoida tutkimusten ja hoitokokeilujen kulun aikajärjestyksessä.

Minulla on jo yli kahden vuoden ajan ollut lähes koko ajan kipuja joko olkapäissä tai pakaroissa. En ole kuitenkaan jäänyt kipujeni armoille, vaan olen opetellut hallitsemaan niitä.

Kipupotilaan maailma on kääntynyt hieman eri asentoon kuin terveen.

Muistan itsekin aiemmin kummastelleeni, kun lehtihaastattelussa joku krooninen kipupotilas kertoi elämästään. En pitänyt mahdollisena, että jatkuvan kivun kanssa voisi elää. Ajattelin, että tulisin hulluksi muutamassa päivässä.

Niinhän sitä voi luulla, kun on kivuton. Kipupotilaan maailma on kuitenkin kääntynyt hieman eri asentoon kuin terveen. Kivun kanssa voi aivan hyvin elää.

Ei minusta tunnu raskaalta ajatus, että olisin kipupotilas koko loppuikäni. Sekään ei tunnu vaikealta, etten ehkä juokse enää koskaan, eikä se, että olisin pysyvästi 15 kiloa entistä pulskempi. Raskailta tuntuvat ihan muut asiat.

Se on raskasta, että yhteinen virkistys tarkoittaa yleensä jotakin, mitä minä en voi tehdä, koska olkapääni tai pakarani eivät kestä tai lääkitykseni estää. Sekin on raskasta, että pitkät kävelyretket puolison kanssa kuuluvat menneeseen, parempaan aikaan. On kuitenkin mahdollista, että parannun ja saan osan liikuntakyvystäni takaisin. Se on tiedossa, että entinen toimintakykyni ei koskaan palaa täysin.

Mindfulness-harjoitteet on kehitetty nimenomaan kroonisten kipujen hallintaan.

Kipuja on ihan oikeasti mahdollista hallita sekä mielen voimalla että fyysisillä harjoitteilla. Mindfulness sellaisena kuin minä olen sen oppinut on kehitetty nimenomaan kroonisten kipujen hallintaan, ja se sisältää nuo molemmat elementit.

Rentoutus- ja meditaatioharjoituksilla annetaan kehon kipeille osille lupa olla kipeitä. Kipu hyväksytään luonnollisena osana kehon tuntemuksia, jotka tulevat ja menevät. Keho saa myös luvan päästää kivusta irti. Kipeän ihmisen keho saattaa käpertyä kivun ympärille, mutta mindfulness totuttaa hellittämään ja rentouttamaan kehon varpaista päälaelle saakka.

Mindfulness-jooga puolestaan sisältää hitaita, rytmisiä liikkeitä, joilla tiedetään olevan autonomista hermoa rauhoittava vaikutus. Niiden avulla kerrotaan ”liskonaivoille”, että ei ole mitään hätää. Ei tarvitse panikoida eikä syöttää jatkuvasti stressihormoneja kehoon. Tämä heikentää kiputuntemuksia.

Mindfulnessin tehosta on käsittääkseni tehty tieteelliset kriteerit täyttäviä tutkimuksia. En nyt etsi ja siteeraa niitä tähän hätään. Totean vain, että oman kokemukseni mukaan mindfulness toimii. Se on kylmäpakkausten ohella tehokkain lääkkeetön kivunhallinnan keino.

Kun mieleni on kiinnittynyt muualle, kuten se esimerkiksi työtä tehdessäni yleensä on, en huomaa kipua. Kun huomaan kivun, voin aina tehdä jonkin mindfulness-harjoitteen, jolloin kipu heikkenee tai väistyy taka-alalle. Päiväsaikaan koen hallitsevani kipujani hyvin, ja öisin käytän lääkkeitä, joista kerron myöhemmin tarkemmin.

Olen ollut tänä vuonna sairauslomalla vain muutaman päivän, suunnilleen yhden kunnollisen flunssan verran.

Olen melkein terve. Minulla on vain vähän rasitusvammoja pakaroissa.

En minä koko ajan ole näin ajatellut. Olen ollut erittäin kipeä ja tosi hädissäni, mutta en ole enää, vaikken ole yhtään entistä terveempi. Juuri siitä tämä blogi kertookin.

--

Päivän kuvat: Mansikoita parvekkeella.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram