Kirjoitukset avainsanalla käsityöt

Kaikki villaneulehousuni ovat elämänkaarensa siinä vaiheessa, että jos niitä käyttää, parsinneulaan saa tarttua tämän tästä. Ja minähän en ole lokakuun alun jälkeen käyttänyt muita housuja. Korjasin joka housuparin persukset huolellisesti viime keväänä villakauden päättyessä, mutta jouluun mennessä parsittavien pinoni oli jälleen korkea.

Sattuipa hyvin, että parsiminen ja paikkaaminen on Taitoliiton Vuoden käsityötekniikka. Liitto on juuri julistanut suomalaisille haasteen, että jokainen korjaisi tänä vuonna ainakin yhden tavaran, olipa se sitten vaate, huonekalu tai polkupyörän rengas. Minulla tuota korjattavaa riittää, joten haasteeseen vastaaminen on helppoa kuin heinänteko.

Tiedän asiasta, koska kävin alkuvuonna Turun taitokeskuksessa kankaanrakentamisen peruskurssilla. Siellä oli esillä opemme, käsi- ja taideteollisuusopettaja Elina Helmisen värkkäämiä hienoja parsittuja sukkia ja muitakin tekstiilejä. Parsintailtojakin järjestettiin, kunnes kaikki ovet pantiin koronasyistä säppiin (korjaus: kurssien ovet, ei kaikkia ovia).

Vaatteiden korjaaminen on kuulemma ollut nousussa käsityöpiireissä maailmalla jo jonkin aikaa. Ja onhan se ekologista, että pidennetään tekstiilien käyttöikää. Miten sitä aina osunkin trendien harjalle? Että parsiminen on muodikasta juuri silloin, kun joudun tekemään sitä joka tapauksessa?

Uutta tässä on käytännössä se, että paikat saavat nyt näkyä. Villasukat ja muut neuleet voi korjata reippaasti erottuvilla, värikkäillä paikoilla, ja vaatteissakin paikat ja korjauspistot saavat pistää silmään.

Nappasin eräänä kurssi-iltana mukaani Taitoliiton pienen esitteen, jossa esitellään parsimisen uusia tuulia. Olen aikaisemmin tyytynyt parsimaan korinpohjatekniikalla, jonka äitini opetti, kun olin koulussa alaluokilla. Olen aina parsinut nurjalta puolelta, jotta paikka jäisi mahdollisimman näkymättömäksi.

Mutta nyt otin uudet opit käyttöön ja pujotin kanavaneulaan värikkäintä, mitä lankakopastani löytyi. Ja sieltähän löytyi, koska olen tehnyt kanavatöitä villalangalla. Oikeastaan pitäisi parsia tekokuituvahvisteisella langalla, joka on kestävämpää, mutten viitsinyt lähteä lankakauppaan.

Parsin nyt neuleen etupuolelta ja käytin paikkaamiseen ketjupistoja, joista olen muutenkin aina tykännyt. Villakalsareista, joihin jokin tuholainen oli tehnyt reikärivin, tuli aika hauskat. Punaisten villahousujen pyöreän reiän ympärille ompelin ensin ketjusilmukoilla ympyrän ja täytin keskustan sitten korinpohjalla. Viimeistelin muutamalla keltaisella auringonsäteellä.

Pahasti reikiintyneet ja ohentuneet harmaiden villahousujen persukset olisi kannattanut vahvistaa lähes kauttaaltaan tekniikalla, joka näytetään Novitan neulekoulussa. Siellä opetetaan myös hauska kutomalla/neulomalla paikkaaminen, jossa paikattava kohta otetaan puikoille. Näitä tekniikoita kokeilen sitten ensi kerralla. Nyt tyydyin neulomaan ketjusilmukoita koko paikka-alueelle, myös vanhan, jo kuluneen paikan yli.

Ehkei tullut kaikin paikoin kovin kaunista, mutta käyttökelpoista kuitenkin. Eiköhän näillä kesän alkuun asti pärjää. Ja haaste hoidossa!

Lue lisää Taitoliiton verkkosivuilta: https://www.taito.fi/kasityoohjeet-ja-jutut/parsiminen/

Lue lisää Novitan verkkosivuilta: https://www.novitaknits.com/fi/neulekoulu/novita-parsinta

 

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aikamoiseen pakkorakoon taas lykkäsin itseni. Tiesin, että kankaanrakentamisen peruskurssi pidettäisiin kevätkauden kiireisimpien työviikkojen aikana. Ilmoittauduin silti, koska tiesin, että kursseja on vain kaksi vuodessa, ja halusin taidon kesäksi. Ja nyt sitten kävi niin, että kutomisvuoroni osui täsmälleen samalle viikolle kuin ruuhkahuippukin.

On perjantaiaamu. Kangaspuuni ovat odottaneet toimettomina tiistai-illasta saakka, koska en pystynyt minään päivänä tulemaan kutomaan ennen viittä. Minun olisi pitänyt tulla ennen viittä, jotta opettaja olisi ollut vielä paikalla varmistamassa, että pääsen alkuun kuviomallin kudonnassa. Emme ehtineet tiistain kurssi-illan aikana niin pitkälle, koska olin tyhmästi valinnut mattooni päärmeet. Päärmeiden kutomista varten piti halkoa pitkät pätkät trikookudetta, jotta päärmeestä ei olisi tullut liian paksu. Halkominen oli uskomattoman hidasta. Siksi kerkisin kutoa vasta kalalankakerrokset maton alkuun sekä muutaman sentin päärmettä.

Eläkeläispäiväni aamuna olen siis tikkana paikalla Brinkkalan talossa, kun Taitokeskus Turun ovet avataan kymmeneltä. Mukanani on kassillinen iltamyöhällä kotona kerittyä kudetta, villasukat, syväterävät ja evästä. Aion kutoa niin pitkään kuin pysyn penkillä.

Ennen kuin pääsee kutomaan, pitää keriä kude. Ostokude on yleensä vyyhteinä, joiden selvittäminen ei aina suju kuten Strömsössä. Yläkuvassa esimerkki. Toimin mielestäni keltaisen vyyhdin kanssa ihan samalla tavalla, mutta sen keriminen oli paljon helpompaa. Alakuvassa vasemmalla ensimmäinen oma keräni ja oikealla kurssikaverin kerä. Keltaisesta kuteesta osasin jo tehdä siistimmät kerät.
Ennen kuin pääsee kutomaan, pitää keriä kude. Ostokude on yleensä vyyhteinä, joiden selvittäminen ei aina suju kuten Strömsössä. Yläkuvassa esimerkki. Toimin mielestäni keltaisen vyyhdin kanssa ihan samalla tavalla, mutta sen keriminen oli paljon helpompaa. Alakuvassa vasemmalla ensimmäinen oma keräni ja oikealla kurssikaverin kerä. Keltaisesta kuteesta osasin jo tehdä siistimmät kerät.

Malli on helppo, mutta onnistun silti tekemään kaikki mahdolliset virheet.

Ensin heittelen ohutta, harmaata kudetta päärmeen loppuun saakka, suih suih! Sen jälkeen kiedon tavallista harmaata kudetta yhteen sukkulaan ja keltaista kudetta toiseen. Kudon kolme kerrosta palttinaa harmaalla. Ja sitten se juhlava hetki, kun keltainen kuviokude sukeltaa viriöön. Nappaan sukkulan viriön toiselta laidalta. Kiristän reunan, annan kuteelle sopivasti syötösvaraa, painan vasemmalla jalalla seuraavaa polkusta ja sitten pum pum! Luhan lyönti sinetöi kerroksen.

Kuvioni on nimeltään Orvokki, ja teen sitä koko maton pituudelta. En tajunnut mallia valitessani, että matostani tulisi lähes tuplasti paksumpi, painavampi ja hitaampi kutoa kuin useimpien muiden kurssilaisten matoista. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa suunnitella harmonisesti vaihtuvia värejä eikä villejä kuvioita, vaan bongasin opetustilan seinältä kivan näköisen maton ja päätin lennosta tehdä samanlaisen. Vaihdoin vain pohjavärin harmaaksi. Mietin, että värit sopivat varmaan hyvin puutarhamajaani – ja ovathan keltainen ja harmaa myös tämän vuoden Pantone-nimikkovärit. Trendien huipulla mennään, mutta menköön.

Ensimmäinen kukkarivi näyttää niin hienoilta, että pitää pysähtyä valokuvaamaan. Kylläpä onkin kaunis malli! Kuin pieni rinkeli. Pian on myös ensimmäisen tauon paikka. Rojahdan selälleni luokkahuoneen sohvalle, suljen silmäni, rentoutan reiteni ja teen kivunhallintamindfulnessin. Ihan sama, kuka näkee ja mitä ajattelee. Tämä on minulle yhtä välttämätöntä kuin muille kutojille kahvi. Yritän pitää tauon joka tunti, tai ainakin melkein.

En odota kutomisessa vaikeuksia, koska olen tehnyt sitä ennenkin – tosin vain kahdella polkusella. Orvokissa poljenta menee näin: 5-6-5 ja sitten kuvio: 2-3-1-3-1-3-2. Malli on helppo, mutta onnistun silti tekemään kaikki mahdolliset virheet. Kuudesta polkusesta ei aina osu päkiän alle se oikea. Reunaan pullahtaa paikoitellen ikävä lenkki. Sitten kudon vahingossa kaksi peräkkäistä riviä samalla värillä. Onneksi malli on niin selkeä, että virheet on helppo huomata ja korjata.

Lue lisää: Miten opin luomaan, niisimään, sitomaan ja mokaamaan

Poljentakaavio kiinnitetään yleensä kangaspuiden vipustelineeseen kutojan muistilistaksi. Käytin yläkuvan kaaviosta vain alaosaa. Keskimmäisessä kuvassa näkyvät alkusolmut, tasoittavat kuteet ja päärmeen alku. Alimmassa kuvassa olen päässyt jo kuvioon asti.
Poljentakaavio kiinnitetään yleensä kangaspuiden vipustelineeseen kutojan muistilistaksi. Käytin yläkuvan kaaviosta vain alaosaa. Keskimmäisessä kuvassa näkyvät alkusolmut, tasoittavat kuteet ja päärmeen alku. Alimmassa kuvassa olen päässyt jo kuvioon asti.

Matostani on ilmiselvästi tulossa vino. Mikä avuksi?

Ensimmäisenä päivänä menee paljon aikaa reunojen pähkäilyyn. Jokainen kangaspuita vähänkin louskuttanut tietää, miten tarkasti muut kutojat katsovat kudonnaisen reunoja. Suorat, tasaiset ja kauniit reunat kertovat, että kutoja on taitava. Valitsemani sidos, ruusukas, on kuitenkin reunojen suhteen konstikas.

Opettaja auttaa irrottamalla reunimmaiset loimilangat niisistään. Kun nyt veisin sukkulan vuorotellen reunalangan yltä ja alta, saisin kelpo reunat. Kokeilen kaikenlaista ennen kuin tajuan, mitä hän tarkoitti. Sukkula viedään joka kerta viriöön reunalangan yläpuolelta, mutta se otetaan aina vastaan viriön toiselta reunalta reunalangan alta. Näin riippumatta siitä, kummassa kudonnaisen reunassa ollaan. Helppoa, kun sen hoksaa, mutta matostani näkee kyllä, missä kohtaa se tapahtui.

Vaikeinta tänään on kuitenkin loimen päästäminen. Kanssakutojat auttavat mielellään, mutta opin tekemään sen kokonaan itse vasta neljännellä yrityksellä. Kurssikaveri tunnustaa, että hänelle kävi samoin. Sunnuntaina pystyisin melkein tekemään sen silmät kiinni.

Toisen ongelman huomaan juuri, kun Taitokeskuksen opastajat ovat lähteneet viikonlopun viettoon. Matostani on ilmiselvästi tulossa vino. Mikä avuksi? Kanssakutojat ovat yhtä ymmällä kuin minäkin. Hetken päästä muistan, mitä opettaja sanoi käsien asennosta: luhaan kannattaa tarttua keskeltä, koska käsien voima voi olla erilainen. Jos satakin kertaa lyö luhaa vasemmalta eri voimalla kuin oikealta, niin onhan selvää, että matto lähtee vinoon. Samoin käy, ellei istu penkin keskellä.

Olen mielestäni tarttunut luhaan keskeltä, joten nyt siirrän otteeni oikealle. Näin saankin maton suoristumaan. Jatkossa pidän lyödessäni vasenta kättä luhan keskellä ja oikeaa oikealla. Aika yllättävää, että vasen käteni olisi voimakkaampi kuin oikea, mutta nähtävästi näin on.

Istun kutomassa seitsemään saakka illalla, ja saan valmiiksi 75 senttiä mattoa. Selkäni on tulessa. Eteenpäin ja sivuille kurkottelu on kipeyttänyt fileeni pahan kerran. Päätän silti kävellä kotiin – tarvitsen raitista ilmaa. Kotimatkalla ostan kolme voipullaa, koska olen sen arvoinen.

Olisi voittajan olo, ellen olisi niin väsynyt ja kipeä.

Lauantaiaamu valkenee aurinkoisena. Moni muu suuntaa hiihtämään, mutta minä painelen taas päin Brinkkalaa. Istun penkille kuin vanha tekijä, ja saan kuudessa tunnissa valmiiksi 85 senttiä mattoa. Lähden hyvillä mielin viideksi saunaan. Illalla kerin vielä kaksi vyyhtiä kudetta, koska on pakko saada sunnuntaiksi lisää kudottavaa.

Meitä on viikonloppuna kutomassa kaksi kurssilaista ja neljä muuta. Tunnelma on oikein mukava; tuntuu kuin kuuluisimme samaan salaseuraan. Sunnuntaina jään puoliltapäivin yksin kutomaan ja kudon halki koko iltapäivän puoli seitsemään saakka. Työ luistaa rikospodcastien tahdissa. Ainoa vaikeus on lyhyissä pätkissä oleva kude. Usein toistuva kuteen jatkaminen hidastaa kutomista olennaisesti.

Illan jo pimennyttyä saan kuin saankin maton 2,5 metriin ja päärmeet päälle. Irrotan pingottimet ja löysään lointa vähän. 24 tuntia siihen meni kaikkiaan tauot mukaan lukien.

Olisi voittajan olo, ellen olisi niin väsynyt ja kipeä.

Isoin ihmetyksen aihe on, että ylipäätään pystyin siihen. Olin vielä perjantaina aika varma, että hamstring-jänteeni estävät työskentelyn, ja mattoni jää kesken. Ilmeisesti polkusten painelu ja pepun painopisteen vaihtelu kuitenkin pumppaavat sopivasti pakaraa siten, että kutominen onnistuu huomattavasti paremmin kuin toimettomana tuolilla istuminen. Vähän sama kuin olisi keinulaudalla, mutta keinulauta onkin takapuolen eikä jalkojen alla.

Jouduin ottamaan Voltaren Rapidin kesken kutomisen vasta sunnuntaina. Kaikki yöt nukuin suosiolla Panacodin avulla. Selkäni oli niin järkyttävän kipeä, etten varmasti olisi saanut unta muuten. Sunnuntaina luhan paukuttelu tuntui myös käsivarsissa, ja lisäksi sain varvasta tikun sormeeni.

Lue lisää: Huomio pakaravaivaiset! Keinulauta auttaa

Yläkuvassa on maton irrotus kangaspuista kesken. Viimeistelin maton päät solmimalla loimilangat, leikkaamalla päät lyhyiksi ja ompelemalla päärmeen ohuella kalalangalla. Reunasta tuli ihan riittävän siisti.
Yläkuvassa on maton irrotus kangaspuista kesken. Viimeistelin maton päät solmimalla loimilangat, leikkaamalla päät lyhyiksi ja ompelemalla päärmeen ohuella kalalangalla. Reunasta tuli ihan riittävän siisti.

Nyt on minun vuoroni kantaa sukkulaa naispolvien ketjussa.

Tiistaina on taas kurssi-ilta, ja matto otetaan pois puista. Löysään lointa reilusti ja vinssaan maton pään rintapuun luo. Jätän noin 15 sentin hapsuvaran ja leikkaan loimen poikki. Solmin loimet nippuina vetosolmuille (jonka tekemisen vihdoinkin opin) seuraavaa kutojaa varten. Maton päähän teen yksinkertaiset väliaikaiset solmut.

Sitten levitän maton luokkahuoneen lattialle kaikkien nähtäväksi. On se hieno, vaikka itse sanonkin. Varsinainen työvoitto. Reunat voisivat olla paremmatkin, mutta opettaja sanoo silti niistä jotakin nättiä. Kotoa olen jo saanut vuolaita kehuja valokuvien perusteella.

Mutta niin vain mattokateus iskee, kun muut kurssilaiset esittelevät mattonsa kukin vuorollaan. Voi kuinka upeita! Olisiko sittenkin pitänyt panostaa vähän enemmän ja suunnitella mattonsa itse? No, sitä vettä melotaan, joka on kanootin alla. Ensi kerralla sitten.

Viimeisellä viikolla matot viimeistellään hapsuilla tai päärmeillä. Siinäkin onnistun mokaamaan: päärmeen taittokohdan osoittava kalalankakerros kiertyy näkösälle maton päälle, vaikka sen pitäisi olla näkymättömissä. Tämän pystyy kuitenkin korjaaman höyryttämällä. Myös yksi liian pitkä lankalenkki eli nasta löytyy. Vastaavasta kohdasta maton paraatipuolelta puuttuu nasta. Opettaja neuvoo, miten sen voi korjata neulaan pujotetun kuteen avulla, mutta jätän sen tekemättä. En kotona enää löydä koko kohtaa.

Opettaja kertaa lopuksi ne noin 30 työvaihetta, jotka pitää osata tehdä oikein ennen kuin pääsee kutomaan. Oloni on ollut jo melko luottavainen, mutta nyt havaitsen kuvitelleeni turhia. Isoimmat työvaiheet muistan ja ymmärränkin, mutta niiden väleihin jää kaikenlaista hähmäistä. Milloin nostetaan ja lasketaan mitäkin varpaa ja palikkaa, sidotaan ja avataan nyörejä sinne tänne. Saas nähdä, miten selviän näistä itsekseni tai äitini kanssa. Joudun myös nyörittämään kangaspuut alusta loppuun sitten aikanaan, kun kokoan ne.

Olen kuitenkin kurssista ja sen kokemuksista tosi iloinen. Jos pystyn tällaiseen maratonkudontaan, pystyn oikein hyvin myös kutomaan pienemmissä pätkissä loimen alusta loppuun. Siitä avautuu kokonainen uusi maailma. Mattoja, huiveja, pöytäliinoja, verhoja. Palttinaa, kuvikasta, toimikasta ja vaikka mitä. Ei ollut yhtään hölmöä valita kurssitehtäväksi jotakin muuta kuin helpointa mahdollista palttinaa. Uskon, että opimme kuvikasta tekemällä paljon enemmän, ja kutominen oli joka tapauksessa kurssin helpoin osuus.

Kutoessa maailma avautuu myös taaksepäin. Äitini ei kudo enää, mutta hänestä olisi ollut nuorena vaikka ammattilaiseksi. Mummini kutoi myös paljon. Joka talossahan maaseudulla ennen vanhaan oli kangaspuut. Nyt on minun vuoroni kantaa sukkulaa naispolvien ketjussa.

Lue lisää: Minä kudon

Lue lisää: Tällainen ryijyni on.

Maton pinta on pitävä, koska se on hieman nystyräinen. Puoliso pyysikin sen heti jumppamatokseen. Oikealle paikalleen puutarhamajaan se pääsee vasta sään lauhduttua.
Maton pinta on pitävä, koska se on hieman nystyräinen. Puoliso pyysikin sen heti jumppamatokseen. Oikealle paikalleen puutarhamajaan se pääsee vasta sään lauhduttua.

Kiitos, Taitokeskus Turun asiantunteva ope Elina Helminen ja kivat kanssakurssilaiset! Kireitä loimia!

--

Jos joku lukijoista haluaa maton tekemisestä vain nautinnon eikä kaipaa kurssitusta, kannattaa varata kutomisaika Taitokeskuksesta. Siellä on mahdollista istua valmiin loimen ääreen ja paukutella menemään. Neuvot kuuluvat hintaan. Voi olla, että sieltä minäkin itseni vielä löydän. Kankaanrakentamisen peruskurssini oli Taito Varsinais-Suomen ja Auralan kansalaisopiston yhdessä järjestämä.

Lue lisää muualta: Taito Varsinais-Suomi, Auralan kansalaisopisto

 

Kommentit (6)

Susaanna
1/6 | 

Upea matto! Keväiset ja tyylikkäät värit sekä kuvioltaan mielestäni aika harvoin vastaan tuleva.

Ja kudontajälkesi on oikein kaunista ja tasaista, ei voi yhtään moittia. Kannattaa kyllä harrastusta jatkaa, jos vain kroppa antaa periksi, koska ensimmäiseksi matoksi ihan todella hieno suoritus!

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/6 | 

Kiitos Susaanna! Ilman muuta aion jatkaa. Sen verran täytyy kuitenkin korjata, että tämä ei ollut ensimmäinen mattoni, vaikkakin ensimmäinen matto pitkään aikaan. Meistä kurssilaisista tuskin kukaan oli täysin pystymetsästä, vaan useimmilla oli tuntumaa kutomiseen ja omat kangaspuut kotona tai muuten helposti saavutettavissa.  Kurssin pointti oli oppia lukemaan ja soveltamaan kudontaohjeita, luomaan loimia ja laittamaan niitä kangaspuihin. Kutominen oli kirsikka kakun päällä.

Eppu
3/6 | 

Maija, ihailen taitoasi. Niin kaunis matto. Minunkin piti kutoa matto puukkokurssin päätteeksi, mutta korona tuli väliin. Sinun kirjoituksesi oli todellinen innoitus!

Maija
Liittynyt15.10.2015
4/6 | 

Puukkokurssi, hui! Itse taidan pysyä kudonnassa :) Kangaspuut ovat sen verran isot, että kahden metrin koronavälit pystyy kudontasaleissa pitämään ihan hyvin. Nyt vaan mattoa suunnittelemaan! Mulla syyhyävät sormet nyt matonkudetta leikkaamaan, vaikken ikinä olisi uskonut. Lapsena sitäkin tuli tehtyä.

Seija M
5/6 | 

Onnea upeasta matosta.

Olipa kiva nähdä kuvista, että yli 10 vuotta sitten opintojeni yhteydessä tekemäni ohjeet ovat edelleen käytössä.

Onnellisia hetkiä kankaankudonnan parissa.

Maija
Liittynyt15.10.2015
6/6 | 

Kiitos Seija! Uskon, että saan vielä monta onnellista hetkeä kangaspuiden penkillä. Ruusukasmallien kansio oli  tosiaan kovassa käytössä, kun kurssilaiset suunnittelivat mattojaan. Itsehän hyppäsin aidan yli matalimmasta kohdasta ja valitsin mallini suoraan seinältä.

Opettaja antoi käteeni mittakepin. Siis sellaisen museoesineen, jollaisen olen nähnyt viimeksi myyjän kädessä noin 20 vuotta sitten, kun ostin verhokangasta. Hän pyysi minua mittaamaan puukepillä 9,6 metriä valkoista kalalankaa, muttei näyttänyt, miten keppiä käytetään. Sen olisi ilmeisesti pitänyt olla itsestään selvää. Koko kankaanrakentamisen peruskurssi katseli, kun kääntelin keppiä ja langanpäätä käsissäni ja koetin päätellä, mitä niillä pitäisi tehdä.

Eihän siitä mitään tullut. En enää muistanut, paljonko minun piti mitata. Luku oli hujahtanut korvieni välistä ulkoavaruuteen samalla sekunnilla, kun se livahti opettajan suusta. Esitin, että eikö olisi helpompi käyttää tavallista rullamittaa, koska en mitenkään pystyisi pitämään numeroa muistissani niin kauan kuin kepillä mittaaminen minulta veisi. Ei mennyt läpi. Onneksi vieruskaveri armahti minut ja mittasi langan kuin olisi harjoitellut kepin kanssa joka aamu ja ilta.

Meneillään oli kankaanrakentamisen peruskurssin toinen ilta Taito Varsinais-Suomen käsityökeskuksessa joulurauhan julistuksesta tutussa Brinkkalan talossa, ja käsillä oli ensimmäinen käytännön tehtävä, mattoloimen luominen. Olimme juuri laskeneet viereisessä huoneessa, miten pitkän loimen kukin ryhmä tarvitsee, jotta jokainen pystyy kutomaan siihen haluamansa pituisen maton. Meidän ryhmän loimen pituus oli 9,6 metriä (tai sitten jotakin ihan muuta). Olin toki kirjoittanut sen Berliinistä hankitulla, Nefertitin kuvalla varustettuun vihkooni, mutten tietenkään muistanut sitä enää.

Alla "tavallista räsymattoa", jonka sidos on palttina, kudottuna kiikkalaiseen tapaan. Päällä ruusukassidoksinen mattonäyte, jossa on kuvioiden välillä palttinaa.
Alla "tavallista räsymattoa", jonka sidos on palttina, kudottuna kiikkalaiseen tapaan. Päällä ruusukassidoksinen mattonäyte, jossa on kuvioiden välillä palttinaa.

En ehtinyt jäädä miettimään nöyryytystäni pidempään, sillä opettaja solmi jo mittalangan toisen pään luomapuiden alatiuhtapuuhun, pyöräytti puut vauhtiin ja juoksutti langan näppärästi spiraalina ylätiuhtapuuhun. Siellä se kiinnitettiin pohjukkanappulaan. Helppoa, kun tietää, mitä tekee.

Tämän jälkeen alkoi varsinainen luominen. Loimme loimen neljältä päältä eli neljästä isosta kalalankakartiosta, joten opettaja solmi mustien kalalankojen päät yhteen pohjukaksi kiinnitti ne alatiuhtapuun pohjukkanappulaan. Seuraavaksi hän näytti, miten lankoja kannattaa kuljettaa pyörivillä luomapuilla ja miten tiuhdoiksi kutsutut lankaristikot syntyvät loimen ala- ja yläpäähän tiuhtapuiden nappuloiden välistä pujottamalla kohdassa, jossa langat käännetään.

Alhaalta ylös, tiuhta, ylhäältä alas, tiuhta. Näin syntyy yksi sisarus, ja sisaruksia tarvittiin muistaakseni 43, jotta loimeen saatiin riittävä lankaluku. Senkin olimme hetki sitten laskeneet. Jouduin kyllä kysymään opettajalta, että mikä ihmeen sisarus, mutten ymmärtänyt selityksestä mitään. Tiuhdatkin tuntuivat olevan jotakin ihan muuta kuin olin luullut.

Asiat selvisivät minulle vasta tätä kirjoittaessani, kun googlasin avainsanat ja löysin kirjallisen selostuksen loimen luomisesta. Vaikka olen nähnyt kangaspuut ennenkin, uutta terminologiaa oli valtavan paljon. En pystynyt mitenkään omaksumaan sitä tarvittavassa tahdissa. Nyt ymmärrän, että olisi kannattanut ottaa asioista edes vähän selvää jo ennen kurssia. Punomo.fi-sivustolla on hyviä selostuksia kankaanrakentamisen vaiheista, ja Youtubesta löytyy opastusvideoita.

Kuteita voi ostaa valmiina, mutta myös vanhat lakanat ja muu räsy käy maton materiaaliksi ihan kuin ennen vanhaan.
Kuteita voi ostaa valmiina, mutta myös vanhat lakanat ja muu räsy käy maton materiaaliksi ihan kuin ennen vanhaan.

Luominen onnistui kohtuullisen hyvin. Uskalsin jopa hiukan kiihdyttää alaspäin ajaessa. Sain myös olla mukana valmiin loimen irrottamisessa luomapuista. Sain käpälöidä loimen isoksi palmikoksi ketjusilmukoilla ja solmia ylätiuhdan ja yläpohjukan talteen langalla. En tosin osannut sitäkään tehdä itsenäisesti oikein.

Kun seuraava ryhmä ryhtyi luomaan, meidän kolmen naisen porukka jatkoi opettajan ja loimen kanssa kangaspuiden luo. Valmistelussa oli toistakymmentä vaihetta ennen kuin päästiin loimen kiertämiseen tukille. Se olikin jännittävää ryhmätyötä. Yksi käänsi loimitukin kammesta, kun toinen asettui kangaspuiden taakse pitämään lointa tiukalla ja päästämään sitä vähä vähältä läpi kangaspuiden. Kolmas vahvisti loimea asettamalla varpoja limittäin loimikerrosten väleihin siten, että tuloksena oli tasaisen pyöreästi tukille asettunut loimi.

Pääsimme kaikki kokeilemaan loimen pitämistä, joka on yksi kankaanrakentamisen avaintehtävistä. Olin taas ensimmäisenä jonossa, mikä tarkoittaa, etten ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Minulle selvisi vasta ajan mittaan, että pitelemisen tarkoitus on varmistaa, että loimi on tasaisen tiukalla kauttaaltaan. Kutoessa on hankalaa, jos osa loimilangoista on muita löysemmällä, eikä sille siinä vaiheessa enää ole kovin paljon tehtävissä. Voi olla, että pilasin tietämättömyyttäni koko porukan matot. Vieruskaveri oli onneksi katsonut videoita ja osasi vähän neuvoa. Kyllä opettajakin varmaan oli tästä sanonut, mutta sillä hetkellä huomioni oli ehkä toisaalla. 

Loimi jaetaan tässä käärinpirtaan ennen tukille kiertämistä.
Loimi jaetaan tässä käärinpirtaan ennen tukille kiertämistä.

Seuraavan päivän kohokohta oli niisiminen, jossa jokainen loimen lanka pujotetaan vuorollaan käsin läpi pienestä niidensilmästä ja samalla valitaan, mikä niisi neljästä peräkkäin tarjolla olevasta on se oikea. Niisimisjärjestys riippuu siitä, mikä sidos kankaaseen halutaan.

Me teimme ruusukasta, joten käytössä oli neljä niisivarpaa (neljä niittä peräkkäin syvyyssuunnassa), ja mallikerran pituus oli kahdeksan lankaa (leveyssuunnassa). Ruutupaperille piirretystä kuviosta kävi ilmi, että ensimmäinen loimilanka pujotetaan takimmaisen niisivarvan ensimmäiseen niiteen, toinen toisen varvan ekaan niiteen, kolmas kolmannen varvan ensimmäiseen ja niin edelleen siihen saakka, että kahdeksas lanka tulee ensimmäisen niisivarvan toiseen niiteen, kunnes rundi alkoi alusta uudestaan. Selvää kuin pläkki, eikö vaan!

Olin jo ehtinyt mokata tätä edeltävän työvaiheen, pohjukoiden aukileikkaamisen ja niputtamisen vetosolmuilla, joten en kiirehtinyt niisimään. Saatuani vuoron turhauduin välittömästi. En yksinkertaisesti pystynyt näkemään moniteholaseillani riittävän tarkasti kohtaan, jossa niidet riippuivat varvoiltaan, jotta olisin voinut valita aina oikean niiden. Pimeääkin oli. Niisin vain yhden mallikerran ja lupasin tulla toisten silmälasien kanssa viikonloppuna paikkaamaan, jos homma ei muuten valmistu. Onneksi ryhmäni näppärä niisintämestari teki sen loppuun.

Tämä työvaihe jäi hieman heikolle harjoittelulle, mutta periaatteessa osaan niisiä.

Tässä niisitään. Yläkuvassa näkyy yksittäinen niisi ja sen reikä, josta loimilanka pujotetaan. Nuo kepit, joista niidet riippuvat, ovat niisivarpoja.
Tässä niisitään. Yläkuvassa näkyy yksittäinen niisi ja sen reikä, josta loimilanka pujotetaan. Nuo kepit, joista niidet riippuvat, ovat niisivarpoja.

Seuraavana opintopäivänä loimi pisteltiin pirtaan, mikä oli suhteellisen helppoa, mutta tarkkuutta vaativaa. Koska käytössämme oli pirta numeroa 4, mutta kankaan tiheys oli kaksi lankaa sentillä, pujotimme loimilangat joka toiseen pirran rakoseen. Työkaluna käytettiin pirtakoukkua. Näytimme toisillemme valoa puhelimen taskulampulla. 

Nyt oltiin jo siinä vaiheessa, että loimeen/kankaaseen piti tehdä alkusolmut. Miten runollinen käsite! Alkusolmu. Olin saanut ensimmäisen kutomisvuoron, joten ensimmäisten alkusolmujen tekeminen oli velvollisuuteni. Onneksi olin katsonut viikonloppuna videolta, miten se tehdään, minä kun en ole mikään partiolainen! Alkusolmujen pitää vetää loimi kireälle, mutta niiden pitää olla helposti avattavia. Ymmärsin kerrasta, kun opettaja näytti solmut ja purki ne sitten. Sain aikaan riittävän tasaisen loimen.

Jouduin kuitenkin myöhemmin avaamaan yhden alkusolmuista, koska yksi loimilanka ei mennytkään niiden silmästä, vaan oli jäänyt roikkumaan sen alapuolelle. Lanka oli epäilemättä yksi niistä kahdeksasta, jotka niisin. Opettaja kutsui kaikki katsomaan, miltä virhe näytti. Avasin solmun, jonka jälkeen loimilanka vedettiin takaisin niisivarpojen taakse, niisittiin oikein ja pujotettiin uudelleen pirrasta. Sitten jälleen solmu kiinni.

Vasarasolmuja. Vasemmanpuoleinen nyöri on pohjukka, oikeanpuoleinen avoin nyöri.
Vasarasolmuja. Vasemmanpuoleinen nyöri on pohjukka, oikeanpuoleinen avoin nyöri.

Nytkö kaikki vaikea oli ohi, kun loimi oli paikoillaan? No ei. Jäljellä oli vielä sidonta, joka määrittelee loimen ja kuteen suhteen. Tuo suhde muodostuu kutoessa viriössä. Viriö on se loimen rako, johon kude heitetään sukkulan avulla. Viriö valitaan kutoessa polkusia painamalla. Jos polkusia on vain kaksi ja niitä vuorotellaan, syntyy yksinkertaisinta mahdollista kangasta, palttinaa.

Kangaspuiden koneisto muodostuu käytännössä puukapuloista, jotka liikkuvat nyörien varassa. Kapulat ja kepit ovat ylhäältä alaspäin nimeltään vipuset, yläniisivarvat, alaniisivarvat, ylävälittäjät, alavälittäjät ja polkuset.

Vipuset ovat ulkopäistään nyöreillä yhteydessä yläniisivarpoihin ja yläniisivarvat alaniisivarpoihin. Vipuset keskeltä yhdistävästä nyöristä solmitaan alaspäin pitkä keskinyöri, joka menee alavälittäjään saakka. Lyhyt keskinyöri ulottuu alaniisivarvasta ylävälittäjään. Nyörejä on aina yhtä monta kuin niisivarpoja eli meidän tapauksessamme neljä pitkää ja neljä lyhyttä. Tämä on muuttumaton sidonta eli yläsidonta, ja tämän osuuden sidoin ihan itse.

Alasidonta eli muuttuva sidonta on välittäjien ja polkusten välinen sidonta, jolla saadaan haluttu sidos. Tätä sitomista katsoin vain päältä, mutta uskon, että pääsin jyvälle. Periaate ja solmut ovat samanlaiset sidonnan eri vaiheissa ja vaikka se näyttää aluksi aivan mahdottomalta, tekemällä homman juju selviää. Lopulta se on täysin loogista.

Hankalinta sidonnassa on lopulta kangaspuiden alle ja sieltä pois pääseminen, sillä sitominen tapahtuu lattialla kangaspuiden sisällä istuen. Pitäisi olla pieni ja notkea. Päästin sitä paitsi komean pierun, kun pujottauduin puiden sisään. Sekin vielä!

Sitomista varten olimme opiskelleet myös solmuja. Harjoittelimme vasarasolmuja, joiden avulla nyörit pysyvät paikoillaan. Lisäksi harjoittelimme ylhäältä ja alhaalta tulevien nyörien eli pohjukan ja avoimen nyörin yhdistämistä keskellä surmansilmukalla ja estesolmulla. Tämä sidonnan osuus mahdollistaa koneiston osien etäisyyksien nopean säätämisen tarpeen mukaan. Näitä solmuja teimme siellä kangaspuiden sisällä.

Solmuja on minusta vaikea ymmärtää. Kaaviokuvissa näkyy, miten langat pitäisi saada menemään, mutta mukana ei ole kuvaa käsistä eikä mitään vihjettä siitä, miten käsiä pitää pitää. Eikä sekään aina riitä, että näen opettajan tekevän solmun, jos näen sen peilikuvana. Opin vasarasolmun vasta, kun opettaja tuli viereeni näyttämään, miten se tehdään.

Surmansilmukkaa en osaa vieläkään tehdä oikeaoppisesti, mutta saan sen kuitenkin syntymään omalla omituisella tavallani. Siellä ne tekemäni silmukat ovat, kangaspuiden koneiston uumenissa.

Loimi on pistelty pirtaan. Tämän jälkeen pirta nostetaan oikeaan asentoonsa pystyyn ja kiinnitetään luhaan.
Loimi on pistelty pirtaan. Tämän jälkeen pirta nostetaan oikeaan asentoonsa pystyyn ja kiinnitetään luhaan.

Totuuden hetki koitti, kun sidonta oli valmis. Jokainen ryhmä kokeili polkunen kerrallaan, syntyykö sitä painamalla käyttökelpoinen viriö. Enimmäkseen viriömme olivat moitteettomia, mutta yksi viriöistä ei auennut ollenkaan ja toisessa viriössä oli muutama lanka vinksin vonksin. Oman ryhmäni viriöt olivat lähes kunnossa, joskin pientä säätöä piti vielä tehdä kiristämällä tiettyjä sidontoja.

Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, että virheet ovat suurin palvelus, minkä kanssaoppijoille voi tehdä. Nolottavathan ne toki, mutta kun opettaja näyttää, miten virheet tunnistetaan ja korjataan, kaikki oppivat. Mitä siitäkin tulisi, että kurssilla kaikki sujuisi kuin rasvattu? Kotona omien kangaspuiden kanssa menisi heti sormi suuhun, kun sattuisi jokin pikku moka.

Ja se pitkä pierukin nauratti kaikkia.

--

Päivän kuvat: Mattonäytteitä, joiden avulla suunnittelimme kukin oman mattomme, ja kankaanrakentamisen alkutoimia. Valitettavasti kaikista vaiheista ei ole kuvia.

 

Kommentit (0)

Aloin viime keväänä miettiä, että jos kerran osaan tehdä villapaitoja, kai osaisin mekonkin kutoa. Halusin vähän paksumman, pidemmän ja istuvamman villamekon kuin ne tunikamaiset ostovaatteet, joita minulla oli. Päädyin Lea Petäjän Novitalle suunnittelemaan mekkomalliin, joka kudotaan perinteisestä sukkalangasta, seiskaveikasta (7 veljestä).

En ole puikotellut sukan sukkaa, joten lanka oli minulle outo. Jos olisin ajatellut asiaa perusteellisemmin, olisin saattanut valita jonkun pehmeämmän materiaalin. Seiskaveikka on aika karheaa ja vaatii aina mekon alle paidan ja pitkät alushousut tai leggingsit. Pystyn kuitenkin aivan hyvin käyttämään mekkoa ja pakkasille se on tarkoitettukin. Eikä kai siitäkään ole haittaa, jos vaate kestää kulutusta. Pehmeimmät mekot alkavat nopeasti näyttää kuluneilta ja epäsiisteiltä.

Mekko kudotaan ylhäältä alas, mutta se ei ole kaarrokeneule, vaan yläosa tehdään tasona, etu- ja takaosa erikseen. Kainaloiden kohdalla kappaleet yhdistetään ja loppu kudotaan pyöröpuikolla. Hihoja varten poimitaan silmukat vartalo-osasta, joten mekko valmistuu yhtenä kappaleena eikä mitään muuta tarvitse ommella kuin olka- ja kainalosaumat. Hihoihin tarvitaan sukkapuikot.

Ohje on Novitan verkkosivuilla luokiteltu tasolle haastava. Pitsineule ei ole sinänsä kovin vaikea. Sen oppii nopeasti ulkoa, mutta on siinä kuitenkin sen verran kärryillä pysymistä, ettei ainakaan lehden lukeminen onnistu samalla. Muistaakseni en joutunut purkamaan ollenkaan, mutta muutaman virheen korjasin virkkuukoukun avulla ja jonkin mokan saatoin jättääkin käsityön tunnusmerkiksi.

Simppeli helma valmistui joutuisasti ranskalaista Le Bureau -vakoilusarjaa katsellessa. Lanka on suhteellisen paksua, joten sain mekon valmiiksi parissa kuukaudessa. Siinä kohtaa oli kuitenkin jo kesä, joten mekon käyttöönotto jäi syksyyn.

Ylhäältä alas kudotun mekon etu on sovitusmahdollisuus, ja teinkin mekosta sovituksen perusteella pari senttiä pidemmän kuin ohjeessa neuvottiin. En osannut ottaa huomioon, että neuleen paino venyttää sen pituutta. Vastavalmistuneena mekko ei ollut polveen asti, mutta kuvaukseen mennessä se oli jo venynyt käytössä jo pari kolme senttiä. Ei se haittaa, mutta venymisen huomattuani lakkasin säilyttämästä mekkoa vaatepuulla ja taittelin sen vaatekaapin koriin.

Pitsineule on hyvin joustavaa. Pelkäsin aluksi, että mekosta tulee liian pieni tai ainakin erittäin tiukasti kurveja nuoleva, mutta pitsi tasoittuikin höyryttämällä paljon leveämmäksi ja vähän eri näköiseksi. Ohjeen koko pitää hyvin paikkansa. 

Mekon langat maksoivat vain reilut parikymppiä, mutta ostin lisäksi lisäksi oikean vahvuiset sukkapuikot sekä pidemmän ja lyhyemmän pyöröpuikon.  Ei mekon hinnaksi siltikään paljon yli neljääkymppiä saa millään ilveellä. Langan väri on nimeltään Jää. Hauska sattuma, että äitini kutoi minulle tästä mitään tietämättä samanväriset villasukat.

Mekon ohje löytyy täältä: https://www.novitaknits.com/fi/naisen-neulemekko-novita-7-veljesta-2

--

Päivän kuvat: Kokeilin kuviin Voguen harmaita kasmirsukkiksia ja harmaita kenkiä, mutta yhdistelmä ei ole paras mahdollinen. Oikeasti vedän mekon kanssa jalkaani Hurmåksen paksut villaleggarit. Ainakin siihen asti, että saan kudotuksi itselleni myös villapöksyt.

 

Kommentit (3)

irkku485
1/3 | 

Onpa nätti mekko. Olet kyllä taitava käsistäsi, täytyy sanoa. Itse en saisi enää edes lapasia aikaiseksi.

Varmasti lämmin näihin säihin. Täällä missä asun tulee lunta ihan solkenaan. No onpa nyt sitten kunnon talvi!

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 61-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista, mikäli algoritmien jumalat ovat suosiolliset!

--

Siirtolapuutarhapalstallani on oma kanava Instagramissa. Se löytyy nimellä villa_palanen. Kerron siellä mökin ja puutarhan kuulumisia useammin kuin täällä blogissa.

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016