Näversin haavateipin varovasti irti ihosta kylpyammeessa veden alla. Kylvyn jälkeen pyysin puolisoani ottamaan kuvan haavasta, jotta näkisin sen.

Leikkausarpi oli pitkä ja punainen, eivätkä sen reunat näyttäneet aivan täydellisesti kohdistuneilta. Tikkejä laskin ainakin viisitoista. Koska haava on kohdassa, jossa takamus ja reisi kohtaavat, arpi on seistessä hieman haitarilla eikä näy koko matkalta. Teippien liiman jäänteitä oli tarttunut haavaan ja tikkien jälkiin. Ikävimmän näköinen arpi mitä olen koskaan nähnyt.

Toisaalta enpä ole niitä useita nähnytkään. Itse olen ollut leikkauspöydällä aikaisemmin vain kerran, ja silloin operoitiin paikkaa, jota en onnistunut näkemään leikkauksen jälkeenkään. Tikkejä taisi olla vain pari. Enkä ole ollut innokas tiirailemaan toisten arpia.

Minusta ei olisi hoitoalalle. En pystysi mitenkään esimerkiksi nyppimään tuon näköisestä haavasta ompeleita pois, koska se näyttäisi ikävältä ja tietäisin, että se tekee kipeää. Verikokeen ottaminen tai rokottaminen olisi minulle myös vaikeaa. Useimmat hoitajat ja lääkärit näkevät ja tekevät monenlaista paljon pahempaakin koko ajan.

Tähän asti olen voinut ajatella, että kun haavaa nipistää, se johtuu tikeistä tai teipeistä. Nyt tuntemukset johtuvat jostakin muusta, mutta mistä? En taida haluta ajatella. On parempi ajatella vain, että kehon kyky parantua on ihmeellinen.

Että kiinni poltetut verisuonten päät löytävät jälleen toisensa. Että osittain katkaistu jänne ja irrotetut hermot toimivat. Että ihonalainen rasvakerros silottuu kinkkuni päälle siistiksi silavaksi. Ja että ensi vuonna tähän aikaan arpea ei enää edes erota. Se on ihmeellistä, mutta todennäköistä.

Uskon, että leikkaus onnistui. En tiedä, paraniko vaivani. Sen tiedän varmuudella vasta sitten, kun olen kävellyt päivällä tunnin pari yhteen menoon ja saan illalla nukutuksi ilman lääkkeitä. Siihen on vielä matkaa.

Juuri nyt olen hieman hankalassa vaiheessa. Lääkkeiden käyttöä pitäisi vähentää, mutta haava on edelleen arka ja sitä pitää varoa koko ajan. Lisäksi hartiani ovat niin kipeät, että hyvää nukkumisasentoa on vaikea löytää.

Olen kärsimättömämpi kuin luulin. Oletin nauttivani tästä yhtä täysillä kuin mistä tahansa lomasta, mutta ihan niin ei käynyt. Maitosuklaajäätelöä kuluu.

--

Päivän kuvat: Purple Cupid -hajuherneiden kukkia ei välttämättä heti edes tunnistaisi herneen kukiksi. Tuoksu on hento Villa Romaan verrattuna, mutta ihana. Tämä lajike menee jatkoon.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin nelisen vuotta sitten terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain hermokivut ja 15 kiloa massaa sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta pitkille kävelyretkille en enää tässä elämässä pääse. Identiteettini sain takaisin erilaisena.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 58-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016