Kirjoitukset avainsanalla juhlat

Tänä vuonna useimmat viettävät vappua samoin kuin minä melkein aina eli kotona. Olen kyllä nähnyt teekkareiden kastajaiset Tammerkoskeen ja Mantan lakituksen Helsingissä, mutta turkulaiseen vapunviettoon en ole osallistunut koskaan. Vappu ei ole minun juhlani.

Jaa miksei? No mikä ettei. Syitä on yhtä monia kuin vappuhuiskassa silkkipaperisuikaleita. Osa pinnallisia, osa perustavanlaatuisia. Osa täysin yksityisiä, osa suhteellisia. Monet vanhoja. Siinä on ainakin liian pieni ylioppilaslakki, joka näyttää typerältä (En ollut koskaan nähnyt läheltä lakkia kenenekään päässä, joten en tiennyt, miten sen pitäisi istua. Todistukseni lensivät pitkin lukion jumppasalin lattiaa, kun lakkiaispäivänä olisi yhtäkkiä pitänyt huiskaista liian pieni kotsa paasikampaukselle elegantisti yhdellä kädellä. Kuuden ällän maalaistollo!), dramaattiset bänät ensirakkaudesta eräänä vappuaattona ja muutamia myöhempiä traumoja.

Elämä on opettanut, että vappuna on parasta vain kastella kukkia. Niin säästyy monelta pettymykseltä. Viljelin viime vuonna parvekkeellani ensi kertaa onnistuneesti papukaijatulppaaneja, ja syksyllä päätin panna elämän oikein risaiseksi. Hankin kahta lajia hurjia, oranssin, keltaisen ja punaisen sävyissä hehkuvia papukaijatulppaaneja. Tai siis niiden sipuleja.

Toinen lajike on nimeltään Rasta Parrot. Sipuleja oli kymmenen, ja niistä kehkeytyi parvekkeelleni varsinainen vappurieha. Voi sitä tosin pääsiäisriehaksikin kutsua, koska ensimmäiset kukat aukesivat silloin. Toisen lajikkeen piti olla Irene, mutta ei se ollut. Kerron sen tarinan toiste. Nyt haluan vain kylpeä oranssissa vappu-unohduksessa. Täs on teille yksi juttu, ehkä outo homma täällä. Re-gee, o-kee!

--

Päivän kuvat: Tulipa Rasta Parrot kukkii parvekkeellani. Otin kukista satoja kuvia.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Järjestin 60-vuotispäivieni viimeiseksi ohjelmanumeroksi lahja-arpajaiset. Ajattelin, että koko juhlien ajan näkösällä olevat lahjat loisivat pientä jännitystä, joka sitten laukeaisi lahjojen avaamiseen sopivasti ennen kotiin lähtöä. Lahjojen piti olla suunnilleen samanarvoiset ja -kokoiset ja mielellään tietysti sellaiset, joista voisi ilahtua. Vähintään niistä pitäisi syntyä keskustelua.

Päädyin hankkimaan parikymmentä pussia pienpaahtimokahvia, kaikki erilaisia. Tilasin ne muistaakseni kolmesta eri nettikaupasta. Lisäksi hommasin muutaman pussillisen hyvää mustaa teetä, yhden pussillisen alkuperäkaakaota ja kaksi isoa suklaasydäntä. Lapsilla oli omat arpajaiset, joiden palkintoina oli pelejä.

Olin aikeissa saksia eteisen tapetin jämät käärepapereiksi, kun puolisoni puuttui asiaan. ”Älä nyt noita revi, niitä voidaan vielä tarvita tapetin paikkaamiseen. Odota vähän”, hän sanoi ja katosi autotallin suuntaan. Hetken kuluttua hän palasi kantaen isoa Sandersonin tapettimallikirjaa. Hän oli pelastanut sen pari vuotta sitten, putkiremontin aikana, roskalavalta.

Mallikirja sisälsi näytteet kymmenistä ihanista kukkatapeteista ja niihin sopivista sisustuskankaista. Kangaspalat oli liimattu kirjan sivuille, mutta tapettipalat oli helppo leikata irti. Ne olivat juuri sopivan kokoisia lahjojen päällystämiseen. Nyt jokaisesta lahjapussista tulisi erilainen, mutta yhtä sievä!

Tutkin netistä useita lahjapussien taitteluohjeita, mutta ne vaikuttivat turhan monimutkaisilta. Päädyin yksinkertaisempaan ja nopeampaan menetelmään, joka on oikeastaan tavallisen lahjapaketin ja pussin yhdistelmä.

Ensin taitoin tapetinpalan alareunan kaksin kerroin pussin pohjan korkeuden verran. Sitten kiepautin kääreen lahjan ympärille ja leikkasin liiat pois. Suljin pystysauman tavallisella liimapuikolla. Tämän jälkeen suljin pohjan kuin olisin paketoinut tavallista lahjaa, mutta käytin teipin sijasta kiinnittämiseen liimaa. Valmiiksi tehty taite auttoi. Osa tapeteista oli kuitenkin niin jäykkiä, että liimaus oli pakko kiinnittää painamalla sitä alustaa vasten kädellä lahjapussin sisältä.

Lopuksi leikkasin paketin yläosan siistiksi, rei’itin sen ja pujotin rei’istä lahjanarun, jonka solmin rusetiksi. Tämä kiinnitti pussien suut siten, että en enää itsekään tiennyt, mitä missäkin paketissa on.

Lahjapusseista tuli niin näyttäviä, että pari vierasta kummasteli, miten olen jaksanut näperrellä niiden parissa. Tosiasiassa tavallisten joululahjojen paketointi on paljon työläämpää. Tämähän sujui kuin liukuhihnalla.

Pakkaamisesta jäi yli suikale kutakin tapettia. Tehtyäni muutaman pakkauksen hokasin, että voisin tehdä ylijäämistä arpaliput. Vieraani löytäisivät lahjansa vertaamalla arpalipun ja pakkauksen kukkakuviota. Tuumasta toimeen! Leikkasin arpalipuiksi pyöreät lipukkeet.

Juhlapaikalla levitin lahjapakkaukset vanhan harmoonin päälle ennen, kuin vieraat päästettiin saliin. Arpalipukkeille löytyi kaapin päältä sopiva kulho. Siitä sitten jokainen sai nostaa pyörylän ja käydä valitsemassa sitä vastaavan paketin.

Eihän se täysin mennyt kuten Srömsössä. Joku oli ehkä jättänyt silmälasinsa kotiin ja napannut väärän lahjan, joten yksi vieraista ei löytänyt omaansa. Onneksi paketteja oli pari ylimääräistä. Pian tilan täytti puheensorina, kun selostuksia kahvien alkuperästä tavattiin ääneen.

Joku kahvin ystävä sai varmaan irtoteetä ja päinvastoin, mutta toivon, että perhekunnat jakoivat tarvittaessa lahjat keskenään uudelleen. Entä olivatko suklaasydämen saajat salaa mielissään saaliistaan? En tiedä, mutta viihdytän itseäni ajatuksella.

--

Päivän kuvat: Vanha tapettikirja, sakset, liimaa ja pakettinarua. Siinä suloisten lahjapussien ainekset. Otin kuvat keskellä päivää joulukuun matalassa auringonvalossa.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Aivan mahtava idea! Kiitos otan käyttöön :)

Kun olin päättänyt, että ylipäätään pidän 60-vuotisjuhlat, ensimmäinen, minkä löin lukkoon, oli juhlamekko. Tilasin sen jo kesän viimeisenä lomapäivänä elokuussa. Halusin yksinkertaisen, mutta yksilöllisen ja salaa ylellisen koltun, jota voisi käyttää myös arkena. Tietäjät tietäisivät, mikä se on, mutta useimmat eivät näkisi siinä mitään erityistä.

Juuri sellainen on mittojen mukaan tilattu pellavaneulemekko. Olin tutkinut Pirita Designin mallistoa Turun Kaisla-kaupassa jo monta kertaa, mutta vaatteiden hinta oli mielestäni aika kova. Syntymäpäivät olisivat riittävän hyvä syy.

Sovitin kahta mekkoa. Molemmat olivat hyviä, mutta toinen istui heti lähes täydellisesti. Jos olisin tarvinnut pikkumustaa, olisin voinut ostaa sen heti.  Musta ei kuitenkaan ole minun värini. Valitsin värimalleista savuisen siniharmaan, koska juhlapäivä on keskellä talvea. Kesäksi olisin varmaan päätynyt vaaleaan vihreään. 

Pellavaneule on mielestäni parhaimmillaan värillisenä, koska värit toistuvat pellavalangassa erityisen kauniisti, ja neuleen pinnassa on hienoinen hohto. Piritan neuleita voi tilata myös meleerattuina, jolloin neuloessa on käytetään kahta eriväristä lankaa kerralla.

Sovitusmekon hartioita muokattiin hieman kapeammiksi, ja pituus mitattiin sopivaksi. Suosin kotelomekoissa ja kynähameissa melko lyhyttä, polvet paljastavaa mallia, koska pidemmät nyt vaan eivät näytä yhtä hyviltä. Tai sitten vain kuvittelen näyttäväni samalta kuin 30 vuotta sitten, vaikka oikeasti arpiset polvet olisi jo parasta peittää.

Mekkoni on joustava ja erittäin mukava päällä, vaikka pellava onkin hieman kovempaa kuin esimerkiksi villa. Neulos näyttää melkein kudotulta tweed-kankaalta, kun neuleen nurja puoli on päällä päin. Pinta on mielestäni hurjan kaunis, mutta valitettavasti myös hieman arka. Rannekoruni tarttui juhlapäivänä mekon rintamukseen aiheuttaen pitkän ja pahan näköisen langanjuoksun. Mukana ei ollut neulaa, mutta sakset oli, joten yksinkertaisesti leikkasin kohdan siistiksi ennen valokuvien ottoa. Onneksi neule ei ole lähtenyt purkautumaan.

Koekäytin mekkoa vävyn valmistujaisissa sen verran, että osasin kiinnittää erityistä huomiota alusvatteisiin. Vuorittoman neuleen alta nimittäin näkyvät kaikki reunat ja saumat etenkin valokuvissa. Otin tällä kertaa varman päälle ja vedin ylleni  korkeavyötäröiset muotoilevat alushousut ja t-paitarintaliivit, ja niiden päälle vielä kokomittaisen alushameen. En tiedä, minkä verran ne paransivat näkymää, mutta eivät ainakaan huonontaneet.  

Kekkulointi paljain säärin keskellä talvea  ei tullut kysymykseen. Siinäpä pulma. En ole lihomiseni jälkeen onnistunut ostamaan muita kuin valuvia sukkahousuja, olipa valmistaja tai kokonumero mikä tahansa. Osa on liian pieniä vyötäröltä ja osa liian isoja. Hankin nyt kokeeksi kolmet erilaiset, ja päädyin sovituksen jälkeen Kunertin mattapintaisiin Mystique-sukkiksiin, koko 48-50. Ne toimivat muuten oikein hyvin, mutta vetäisin niihin silmäpaon sillä samalla rannekorulla, jolla runtelin myös mekkoni. Sukkikset olivat siis kertakäyttöiset, mikä minulla on aika harvinaista.

Ja sitten kengät. En ole käyttänyt minkäänlaisia korkoja pitkään aikaan, kun moneen kertaan hehkuttamani mustat Mummoankat eli Mephisto Palditkin ovat alkaneet puristaa. Tuntui epätodennäköiseltä, että löytäisin mitään läheskään yhtä mukavaa, mutta silti edustuskelpoista ja sopivan väristä. Heti ensimmäisessä paikassa, Helsingin Sokoksella, silmiini osuivat kuitenkin Clarksin Ellis Roset siniharmaina. 

Avokkaat näyttävät ihan tavallisilta, mutta havaitsin sovittaessani, että ne on suunniteltu sitä silmällä pitäen, että sääret näyttävät pitkiltä ja nilkat hoikilta. Ja minulla todellakaan ei ole mitkään kauriinnilkat! Verenpainelääkkeet ovat turvottaneet niitä vielä entisestään. Kenkien kärki on epäilyttävän suippo, mutta varpaita ei tarvitse tunkea sinne asti. Rakkoja ei synny kantapäihin eivätkä jalat väsy, koska kaikki kriittiset kohdat ovat pehmustettuja.

Ostin kengät numeroa isommassa koossa kuin ikinä. Vaihdatin kantalaput ja ajoin niitä parina päivänä sisään kotona. Pysyin juhlissa yllättävän hyvin koroillani koko päivän. Tätä kenkämallia on muuten kaupoissa myös mustana. 

Koruni olivat hopeiset Halikon käädyt, jotka sain isältä valmistujaislahjaksi kauan sitten. Mekko oli oikeastaan valittu vasiten näiden korujen taustaksi, ja tässä tehtävässään se toimi oikein hyvin. Tuhoa tuottanut filigraanirannekoru on puolestaan seurusteluaikojen lahja puolisolta.

Ikävä kyllä minulla ei ole yhtään kuvaa, jossa juhla-asuni näkyisi kokonaan. Oheisissa, aikaisemmin syksyllä otetuissa kuvissa mekko on astetta arkisemmin asustettuna, Second Chancen villatakin, leggingsien ja Gaborin nilkkureiden kanssa. Koruna on  tuttu Kuutar pronssisena.

Olen jo käyttänyt mekkoa töissäkin. Kenellekään tuskin tuli mieleen, että tuo mimmi on unohtanut ylle 60-vuotisjuhlamekkonsa.

--

Päivän kuva: Pellavaneule näyttää melkein tweediltä.

Kommentit (3)

Eila
1/3 | 

Oikein kaunis mekko ja monikäyttöinen.

Vierailija
2/3 | 

Upeita nuo Piritan neuleet mutta kuten totesit, hintavia. Onnittelut hyvästä hankinnasta!

Päivikkij
3/3 | 

Kaunis, tyylikäs valinta! Kalevala korut kruunaavat asun ja kertovat, että yhtä ja toista on jo elämässä saatu ja koettu.

Järjestin 60-vuotispäivieni varjolla pienet sukujuhlat Tyrvään Pappilassa Sastamalassa. Kun olin lapsi ja nuori, äitini ja isäni sisarukset kokoontuivat luontevasti Maurialaan ja Siukolaan useita kertoja vuodessa. Sittemmin suvut ovat hajaantuneet maantieteellisesti ja saaneet suuren joukon uusia jäseniä. Emme ole enää pitkään aikaan mahtuneet kenenkään kotiin. Tapaamisia on ollut niin harvoin, että serkukset ovat vieraantuneet toisistaan eivätkä heidän lapsensa erota sukuun kuuluvia muista ohikulkijoista.

Halusin vanhan jengin koolle vielä kerran, joten kunniavieraitani olivat vanhempani ja heidän sisaruksensa – ne, jotka vielä kykenivät kynnelle. Serkuille en lähettänyt omia kutsuja, koska väkimäärän maksimi oli 40, mutta osa serkuista tuli paikalle vanhempiensa mukana. Esitän tässä julkisen anteeksipyyntöni epämääräisestä kutsupolitiikasta.

Olin juhlia suunnitellessani vähän kuin morsian häitä valmistelemassa: halusin omannäköiseni juhlat, jotka samalla kunnioittaisivat perinteitä. Valintani osoittautuivat enimmäkseen onnistuneiksi, joten jaan parhaat ideani teille tässä (ja huonommista pysyn ihan hiljaa). Esittelen myöhemmin vielä juhlamekkoni ja ainakin yhden saamistani mainioista lahjoista.

1. Kiinnostava juhlapaikka

Valitsin paikaksi Tyrvään Pappilan, koska vanhempani ja osa muista kutsutuista asuu niin lähellä, että heidän oli helppoa tulla. Arvasin, etteivät kaikki olleet vielä käyneet tässä entisessä pappilassa, jonka paikallinen Niemisen pariskunta on entisöinyt ja avannut tapahtumatalona. Valinta osoittautui mainioksi. Pappilassa oli juuri sopivasti juhlavaa ja kodikasta. Juhlaväki sopi nätisti alakerran kahteen saliin niin, että katse- ja puheyhteys säilyivät. Lapset vetäytyivät Kirkkoherran huoneeseen, ja Piispan kamaria näin käytettävän yksityisiin ripittäytymisiin.

Kerroin täällä tarkemmin Pappilan dramaattisesta historiasta. Sitä sivuttiin myös Pappilan esittelyssä, joka oli yksi juhlien ohjelmanumeroista. Pappilan keittiö suunnitteli herkullisen noutopöydän toiveideni mukaan. Sain waldorfin salaatin, punajuuriruuan, kuskussalaatin ja savukalkkunan, ja pääruokana oli herkullista haukimureketta. Yhteistyö henkilökunnan kanssa sujui saumattomasti.

2. Auto ja kuljettaja koko päiväksi

Tarvitsin ajoneuvon Turusta Sastamalaan, koska oma automme oli korjaamolla. Mietin taksin varaamista koko päiväksi, mutta kun kävi ilmi, että myös lähistöllä asuva tätini oli kyytiä vailla, päädyin pikkubussiin. Saimmekin Grandellilta käyttöön uudenkarhean, mustan Mercedes Benzin ja kuljettajan, joka näytti tuntevan Sastamalan kuin omat taskunsa. Ajokeli oli aivan surkea etenkin pimeässä paluumatkalla. Oli hyvä, ettei meistä kukaan joutunut ajamaan – sääliksi kävi Helsingistä omalla autolla tulleita vieraita. Pikkubussi oli hyvä valinta siksikin, että myös isot ilmapallot ja muut tavarat mahtuivat kevyesti kyytiin. 

3. Istumajärjestys sukupolvittain

Juhlaväki piti jakaa tasapainoisesti neljään isoon pöytään. Pohdin, kenen kanssa kukakin eniten haluaisi jutella – ehkei välttämättä niiden, joiden kanssa on muutenkin jatkuvasti tekemisissä. Niinpä erotin sukupolvet julmasti toisistaan ja istutin kaikki fossiilit samaan pöytään turisemaan. Seuraavaan pöytään ohjasin sisarukseni ja kaksi serkkua. Nuorten aikuisten porukka sai selviytyä keskenään kolmannessa pöydässä. Bonustyttäreni ja kummipoikani kuulostivat olevan siellä eniten äänessä – hyvä niin. Alaikäisiä en toki erottanut vanhemmistaan, joten lapsiperheellä oli oma pöytä.

4. Ajanvietettä lapsille

Veljeni lapsenlapset joutuivat tulemaan itselleen täysin tuntemattoman isotädin juhliin, joissa ei ollut samanikäistä seuraa. Ennakoin, että heitä alkaa kyllästyttää viimeistään paistiin päästyä. Näin kävikin: puhelimet kaivettiin esiin ja niitä sormeiltiin puolisalaa pöytäliinan katveessa. Onneksi isotäti oli tilanteen tasalla. Olin käärinyt paketteihin muistipelin, Yatzun ja pari muuta kouluikäisille sopivaa peliä. Lapset saivat valita paketeista omansa ja halutessaan siirtyä naapurihuoneeseen pelaamaan. Olin varannut sinne myös sarjakuvakirjoja ja Mauri Kunnaksen kirjoja ajanvietteeksi. 

5. Perinteisiä ja hassuja ryhmäkuvia

Ennen vanhaan oli tapana ottaa yhteiskuvia häissä, hautajaisissa ja muissa isommissa tapahtumissa. Minusta ne ovat tärkeitä dokumentteja, joten halusin elvyttää perinnettä ja otattaa koko porukasta kuvan. Bonustyttäreni asettelikin meidät taidokkaasti Pappilan eteisaulan portaikkoon jo ennen ruokapöytään pääsyä.

Myöhemmin hassuteltiin pupun-, nallen- ja leopardinkorvilla, hatuilla ja irtoviiksillä. Ne antoivat ryhmäkuviin hauskan säväyksen, ja puhelinten kamerat olivat kovassa käytössä. Ne olivat päivän hauskimpia hetkiä. Ja mikä parasta, niistä jää pysyvät muistot.

Kuten parhaissa juhlissa usein, ennen pirskeiden päättymistä vieraiden keskuudessa kiersi huhu seuraavista bailuista. Ne järjestää siskoni kesäkuussa, ja arvatkaas, missä. Toivottavasti saan kutsun. 

--

Päivän kuvat: Tuokiokuvia Tyrvään Pappilasta. Kotona hiukseni olivat vielä ihan hyvin, mutta ulkona satoi, bussimatka oli pitkähkö enkä Pappilassa enää ehtinyt katsoa peiliin. Tukka on kaikissa kuvissa aivan päätä pitkin. Kyllä nyt harmittaa. Mutta jos se oli isoin puute niin sittenhän bileet sujuivat mitä mainioimmin.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hei Maija,

Oikein paljon onnea ja olet järjestänyt ihanat bileet:) Oikein hyvää uutta Vuotta 2020.

Tapaamisiin blogin merkeissä ihana lukea niitä

Maija
Liittynyt15.10.2015
2/2 | 

Kiitos samoin! Täällähän me tavataan joka viikko, mukava kun jaksat tulla lukemaan :)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen kiukuttelu ja kummastelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Kirjoitan vuorotellen näistä teemoista.

Olen Maija Rauha, 60-vuotias ja eläkkeellä perjantaisin. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016