Äiti pysyy lapsilleen aina äitinä, eikä hänestä tule henkilöä, jolla on oma historia, tavat ja mieltymykset, jopa salaisuudet. Eikö niin?

Uskon, että eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin ajatukset pitävät hyvin pitkälle kutinsa Suomessakin. Romaani Pidä huolta äidistä (Into 2015) kertoo vanhasta naisesta, jota kukaan ei huomaa ennen kuin hän katoaa. Lukija kuljetetaan katsomaan tilannetta useista näkökulmista, ja aina sama toistuu: äiti panee muut etusijalle, ponnistelee, onnistuu ja saa kaiken ympärillään kukoistamaan, mutta kun hän itse tarvitsisi tukea, kukaan ei kuule eikä näe.

Aviomies ottaa vaimonsa hoivan ja lojaalisuuden vastaan itsestäänselvyytenä eikä koskaan pysähdy kysymään, miten vaimo voi. Hän on niin tottunut kulkemaan askelen vaimoaan edellä, ettei edes huomaa, kun tämä jää metroasemalla jälkeen ja eksyy.

Lapset keskittyvät omaan elämäänsä tutustumatta koskaan äitiinsä. Tyttärelle tulee yllätyksenä, että ahertaminen keittiössä aamusta iltaan ei ollutkaan äidille unelmien täyttymys, vaan tämä rikkoi salaa astioita jaksaakseen. Katoamisensa jälkeen äidistä paljastuu aina vain uusia puolia, kokonainen salattu elämä, josta isälläkään ei ollut aavistusta.

”Riipaisevan kaunis”, sanotaan kirjan takakannessa. Juuri niin. Sydämen kohdalle asettui kevyt paino heti alussa, ja tuntui tärkeältä lukea kirja nopeasti, mutta tarkasti loppuun. Ei liian väsyneenä, jotta tajuaisi kaikki vivahteet.

Uskon, että Suomessakin monet vanhukset jäävät vaille hoitoa, kun kotiväki ei ymmärrä, että he eivät enää pysty hakemaan sitä itselleen itse.

Soulissa asuva Kyung-sook Shin on kotimaassaan pidetty kirjailija, joka on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle, ja se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Suomentaja on Taru Salminen.

Tarina on täysin yleismaailmallinen ja tunteet helposti tunnistettavia. Aihe on vieläpä viiltävän ajankohtainen: uskon, että Suomessakin monet vanhukset jäävät vaille hoitoa, kun kotiväki ei ymmärrä, että he eivät enää pysty hakemaan sitä itselleen itse.

Muistisairaudet hiipivät niin hiljaa, että etenkin muualla asuvien lasten on vaikea havaita niitä ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Äidit ja isät pystyvät skarppaamaan juuri sen aikaa kuin lasten vierailu kestää, ja niin tauti saa taas edetä rauhassa puoli vuotta tai vuoden.

Juuri tällaisista romaaneista pidän: koskettava tarina, uutta ajateltavaa ja eksoottinen tapahtumapaikka, jonka yksityiskohdista on hauska lukea. Pinnalta sujuva ja viihdyttävä, mutta herättää syviä mietteitä.

Nyt herää vain kysymys, tunteeko sisareni minut todella hyvin vai kysyikö hän suositusta fiksulta kirjakauppiaalta? Lahja osui joka tapauksessa napakymppiin.

Itse olin surkea mamero ja annoin hänelle lahjakortin kirjakauppaan. Hävettää tunnustaa, etten osannut valita hänelle itse.

--

Päivän kuvat: Äitini ikkunalaudalta.

 

 

 

Kommentit (4)

JattaM

Kiitos, tosi mielenkiintoiselta tuntuva  lukuvinkki. Hienoa että lukemisen ilosi on tallella.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Eipä kestä, JattaM, tässähän vähitellen alkaa huomata, mitä kaikkea mukavaa ehtii tehdä, kun ei enää tarvitse juosta kieli vyön alla pitkin mäkiä ja mantuja. Liikuntakiellolla on puolensa.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Maija, varmaankin tällaistakin ongelmatiikkaa löytyy elävässäkin elämässä. Itselleni on kuitenkin huomattavasti tutumpi tilanne, jossa äiti/isä ei huoli mitään apua, vaikka läheiset selvästi näkevät, että hän ei yksin jaksa/selviä. Tämän olen itse kokenut ja tällaista olen kuullut myös ystäviltä.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Varmasti noinkin, AnjaP. Molemmat ongelmat voivat olla myös päällekkäin, kuten tuossa romaanissa: henkilö itse ei halua apua eivätkä läheiset ymmärrä, että pitäisi pakottaa hoitoon. Kun muistisairaus etenee niin pitkälle, että sen voi diagnosoida, ihminen ei yleensä enää myönnä sitä itse. Romaanissa tosin äidillä taisi olla muutakin vaivaa kuin muistisairaus.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram