Noudatin tunnollisesti professori O:n ohjeita valmistautumisesta uusiin magneettikuviin. Tavoitteena oli reipas takareisitreeni juuri ennen kuvausta. Lähdin töistä etuajassa, pukeuduin kotona vanhaan t-paitaan ja juoksutrikoisiin ja avasin oven rappukäytävään. Hissillä alas ja kävellen ylös seitsemänteen kerrokseen. Sama uudelleen. Ja kolmannen kerran.

Hengästyminen tuntui ihanalta. Rehkin niin, että haukoin henkeäni ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Se kävi itse asiassa helposti ja nopeasti, koska liikuntakieltoni aikana aerobinen kuntoni oli tietenkin rapautunut, eikä lihaskunnostakaan varmasti ollut paljon jäljellä. Pelkäsin, että joku naapureista avaisi yllättäen ovensa nähdäkseen, mikä rapussa läähättää. Onneksi niin ei käynyt.

”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta.

Välillä palasin  sisään venyttelemään takareisiäni. Muistelin samalla kuntoutusviikon fysioterapeuttia, jonka mielestä minun olisi pitänyt tehdä näitä samaisia Purasen-Oravan venytyksiä aamuin illoin, olihan minulla kireimmät hänen koskaan näkemänsä takareidet. Joopa joo, minäkin varmaan kulkisin kyynärsauvoilla potilastapauksen varusmiehen tavoin, jos olisin niitä neuvoja noudattanut.

Professori O. oli kommentoinut tapausta hymy huulilla. ”Ei ne terapeutit tahdo millään uskoa, että venytykset eivät aina auta, vaan tässä tapauksessa ovat haitaksi. Ei usko ensimmäinen eikä aina vielä seitsemäskään terapeutti”, hän sanoi. Tunnistin tilanteen. Oli minulle tosin osunut yksi sellainenkin fysioterapeutti, jonka mielestä venytykset eivät saa aiheuttaa kipua. Perususkomus heillä kuitenkin oli, että jos asiakas ei halua tehdä määrättyjä harjoitteita, hän on vain laiska ja valittaa turhasta.

O:n kanssa keskustellessa olimme samalla puolella, eräänlaisia salaliittolaisia. Me vastaan muu maailma, joka ei tajua hamstringsyndroomasta höykäsen pöläystä.

Kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!

Venyttelytauon jälkeen palasin rappukäytävään ja vedin vielä toisen porrastreenin. Sen jälkeen pakarani ja reiteni kuumottivat jo kovasti. Viimeistelevät venytykset, hikisenä takki ylle ja taksilla yksityissairaalaan.

Minusta tuntuu, että minut valmisteli tällä kertaa radiologi eikä hoitaja, kuten aikaisemmin. Hän oli tietenkin saanut professori O:n lähetteen ja halusi ehkä varmistaa omaltakin osaltaan, että vammat saataisiin nyt paremmin esiin kuin edellisellä kuvauskerralla. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, miksi olin tullut uusintakuvaukseen ja mitä professori ajoi takaa.

Professorin lähetteessä luki: sdr. hamstring? sdr. piriformis? bursitis trochanterica? Tai yhdessä? Hän halusi selvittää kuvien avulla, oliko minulla hamstring- vai piriformissyndrooma, ison sarvennoisen limapussin tulehdus vai jotkut näistä yhdessä.

Kotiin palattua oli pakko ottaa kaksi Panacodia, sen verran kipeää teki. Olin itse asiassa kipeämpi kuin koskaan, ja oikea puoli oli melkeinpä vielä pahempi kuin vasen. Ja kaikki tämä tuska oli seurausta vain muutaman minuutin treenistä!

Radiologin lausunnosta selvisi myöhemmin, että olin juuri hankkinut itselleni mojovat isosarvennoisen limapussin tulehdukset eli trokanterbursiitit.

--

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain krooniset kivut ja 15 kiloa läskiä sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä enää tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta toivon, että pystyn vielä joskus kävelemään yli puoli tuntia kerralla.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 57-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2017
2016

Instagram