
Kaikki villaneulehousuni ovat elämänkaarensa siinä vaiheessa, että jos niitä käyttää, parsinneulaan saa tarttua tämän tästä. Ja minähän en ole lokakuun alun jälkeen käyttänyt muita housuja. Korjasin joka housuparin persukset huolellisesti viime keväänä villakauden päättyessä, mutta jouluun mennessä parsittavien pinoni oli jälleen korkea.
Sattuipa hyvin, että parsiminen ja paikkaaminen on Taitoliiton Vuoden käsityötekniikka. Liitto on juuri julistanut suomalaisille haasteen, että jokainen korjaisi tänä vuonna ainakin yhden tavaran, olipa se sitten vaate, huonekalu tai polkupyörän rengas. Minulla tuota korjattavaa riittää, joten haasteeseen vastaaminen on helppoa kuin heinänteko.
Tiedän asiasta, koska kävin alkuvuonna Turun taitokeskuksessa kankaanrakentamisen peruskurssilla. Siellä oli esillä opemme, käsi- ja taideteollisuusopettaja Elina Helmisen värkkäämiä hienoja parsittuja sukkia ja muitakin tekstiilejä. Parsintailtojakin järjestettiin, kunnes kaikki ovet pantiin koronasyistä säppiin (korjaus: kurssien ovet, ei kaikkia ovia).
Vaatteiden korjaaminen on kuulemma ollut nousussa käsityöpiireissä maailmalla jo jonkin aikaa. Ja onhan se ekologista, että pidennetään tekstiilien käyttöikää. Miten sitä aina osunkin trendien harjalle? Että parsiminen on muodikasta juuri silloin, kun joudun tekemään sitä joka tapauksessa?
Uutta tässä on käytännössä se, että paikat saavat nyt näkyä. Villasukat ja muut neuleet voi korjata reippaasti erottuvilla, värikkäillä paikoilla, ja vaatteissakin paikat ja korjauspistot saavat pistää silmään.
Nappasin eräänä kurssi-iltana mukaani Taitoliiton pienen esitteen, jossa esitellään parsimisen uusia tuulia. Olen aikaisemmin tyytynyt parsimaan korinpohjatekniikalla, jonka äitini opetti, kun olin koulussa alaluokilla. Olen aina parsinut nurjalta puolelta, jotta paikka jäisi mahdollisimman näkymättömäksi.
Mutta nyt otin uudet opit käyttöön ja pujotin kanavaneulaan värikkäintä, mitä lankakopastani löytyi. Ja sieltähän löytyi, koska olen tehnyt kanavatöitä villalangalla. Oikeastaan pitäisi parsia tekokuituvahvisteisella langalla, joka on kestävämpää, mutten viitsinyt lähteä lankakauppaan.
Parsin nyt neuleen etupuolelta ja käytin paikkaamiseen ketjupistoja, joista olen muutenkin aina tykännyt. Villakalsareista, joihin jokin tuholainen oli tehnyt reikärivin, tuli aika hauskat. Punaisten villahousujen pyöreän reiän ympärille ompelin ensin ketjusilmukoilla ympyrän ja täytin keskustan sitten korinpohjalla. Viimeistelin muutamalla keltaisella auringonsäteellä.
Pahasti reikiintyneet ja ohentuneet harmaiden villahousujen persukset olisi kannattanut vahvistaa lähes kauttaaltaan tekniikalla, joka näytetään Novitan neulekoulussa. Siellä opetetaan myös hauska kutomalla/neulomalla paikkaaminen, jossa paikattava kohta otetaan puikoille. Näitä tekniikoita kokeilen sitten ensi kerralla. Nyt tyydyin neulomaan ketjusilmukoita koko paikka-alueelle, myös vanhan, jo kuluneen paikan yli.
Ehkei tullut kaikin paikoin kovin kaunista, mutta käyttökelpoista kuitenkin. Eiköhän näillä kesän alkuun asti pärjää. Ja haaste hoidossa!
Lue lisää Taitoliiton verkkosivuilta: https://www.taito.fi/kasityoohjeet-ja-jutut/parsiminen/
Lue lisää Novitan verkkosivuilta: https://www.novitaknits.com/fi/neulekoulu/novita-parsinta
Tässäpä mainioita vinkkejä, kiitos!