Juuri kun aioin ruveta kirjoittamaan, huomasin, että Kirsi Piha oli vienyt sanat suustani. Hän kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan löytäneensä uuden elämänpolun, luovuttamisen.
”Sinnikkyyden korostaminen on iso osa nykyistä kulttuuria. On hienoa jaksaa sinnitellä. Mennä läpi vaikka harmaan kiven. Sinnikkyys palkitaan aina lopussa. Kestävyys on hyve. Luovuttaminen on pahe. Luuserit luovuttavat”, Kirsi Piha kirjoittaa täällä.
Sinnikkyyden tavoittelu johtuu puolestaan suurelta osin vertailun, kilpailun ja voittamisen kulttuurista. Tarinoita muiden onnesta riittää sosiaalisen median täydeltä, joten vertailukohtia ei tarvitse kauan etsiä. Aina löytyy tavoitteita, joita kohti pyrkiä.
Olen tietenkin tiennyt jo kauan, että vertailu on myrkkyä mielenrauhalle. Minusta on kuitenkin aina ollut mukavaa mitellä voimiani vaikeiden asioiden kanssa, ja usein olen huvitellut asettamalla myös pinnallisia tavoitteita. Liikunta ja painonhallinta tarjoavat rajattomasti suhteellisen helppoja maaleja - aina yhden saavutettuaan voi pyrkiä seuraavaan. Endorfiinien ohella juoksemisessa koukuttivat kai juuri nämä henkiset palkinnot.
Nyt olin kuitenkin jo siinä iässä ja siinä kunnossa, ettei fyysinen kilvoittelu enää tullut kysymykseen. Oli ihan pakko luovuttaa, kun keho ei kestänyt. Aluksi en todellakaan nähnyt siinä mitään kaunista. Pelkäsin kuollakseni. Meni kauan tajuta, ettei taivas tipahda niskaani eikä jalkojeni eteen aukea suoraan maapallon kiehuvaan magmasisukseen vievä railo, jos lopetan liikunnan.
Pelkäsin, että luovuttaminen tuhoaisi mielenterveyteni, terveyteni, ulkonäköni, urani ja parisuhteeni.
Kuljin sinnikkäästi lääkäriltä ja fysioterapeutilta toiselle, mutta en parantunut. Syyskuussa päätin, että kun kerran mikään muukaan ei auta, kokeilen täydellistä luovuttamista.
En ole sen jälkeen harrastanut minkäänlaista liikuntaa. En ole kertaakaan pukenut liikuntavaatteita enkä sitonut lenkkitossuja jalkaani. Jopa joogamatto on jäänyt lähes koskemattomaksi. Kuntopyörällä on käyttöä vain vaatetelineenä. Luovuin myös painon tarkkailusta kokonaan ja syön, mitä haluan.
Ja katso, en olekaan romuna. Näytän pyöreämmältä, mutta alan tottua siihen. Uranäkymiä minulla ei tässä iässä enää olisi muutenkaan, ja mieheni mielestä näin on paljon parempi. Meillä on enemmän yhteistä vapaa-aikaa, kun en ole koko ajan lähdössä lenkille tai joogaamassa. Terve en ole, mutta liika sinnittelyhän minut juuri rikkoi.
On tärkeää osata luovuttaa, mielellään jo ennen kuin on sinnitellyt itsensä kipupotilaaksi.
Kirsi Piha kirjoittaa, että ihailemamme ihmiset, jotka ovat uskaltaneet tehdä omia valintoja, ovat usein toisesta näkökulmasta luovuttajia. Ja luovuttaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Vanhaa tauhkaa ei kannata raahata mukanaan.
Luovuttaminen on kaunista.
--
Päivän kuvat: Hever Castlen lumpeet.
Nyt kirjoitit kyllä yhden totuuden ytimestä! Juuri näin se on! Luovuttaminen, ihan mistä tahansa, vaatii rohkeutta ja kykyä katsoa asioita nykytilanteen yli. Kaikkein vaikeinta se on pakkotilanteessa. Mutta helppoa, ei koskaan.
Kiitos MarjattaP, ihan noin pitkälle en itsekään osannut ajatella, mutta juuri noinhan se on. Palkinto luovuttamisesta tulee vasta myöhemmin, nykyhetkessä se kirpaisee sitä enemmän, mitä vahvemmin on sitoutunut asiaan.
Liikunta ei saa olla pakon sanelemaa koskaan. Jos liikkuu pakosta, se ei tuota positiivista tulosta. Se muuttuu stressiksi ja sairastuttaa. Arkiliikunta on parasta.
Elämä on koko ajan vähitellen luovuttamista. Mutta sen ymmärrys ja hyväksyminen auttaa jatkamaan eteenpäin. Luovuttaminen ei ole lannistumista.
Varmasti noinkin, Anneliina. Toisaalta mikä sitten on pakon sanelemaa liikuntaa? Voiko ajatella niinkin, että sitä on arkiliikunta, töihinhän on päästävä ja koti siivottava ;) Juoksu ja jooga toivat minulle iloa, niin kauan kuin sitä kesti.