Kirjoitukset avainsanalla ruoka

Viitisen vuotta sitten bloggarit paistoivat banaanilettuja sellaisessa hurmoksessa, että kuvittelin heidän itse keksineen ne. Sisustusbloggarit asettelivat ne parhaille lautasilleen, ruokabloggarit tuunasivat kaurahiutaleilla ja kanelilla, ja fitnessbloggarit ihastelivat niiden proteiinipitoisuutta ja gluteenittomuutta. Kuvissa ne olivat aina paksuja, kuohkeita ja täydellisiä.

Itse kokeilin banaanilettuja ensimmäisen kerran vasta viime kesänä Alku-dieettini yhteydessä. Ymmärsin heti, miksi ruuasta on lyöty niin suurta rumpua. Letuthan olivat uskomattoman vaikeita valmistaa, paloivat helposti pohjaan ja maistuivat järkyttävän pahoilta! Jos ne saa onnistumaan, on syytäkin ottaa välittömästi valokuva. Kyseessä on ehdottomasti blogipostauksen arvoinen uroteko.

Niin ajattelin, koska tein kaikki aloittelevan banaaniletunpaistajan virheet. Kuvittelin, että letut voisi paistaa tavallisella paistinpannulla, mutta niistä tulikin epämääräisiä, palaneita kasoja. Voin kertoa, ettei palanut banaani-kananmunaseos yllä herkkuruokien kärkilistoille.

Opin, että banaaniletut onnistuvat parhaiten perinteisellä pikkulettujen pannulla, joka antaa letuille säännöllisen muodon. Lettupannun koloon voi kaataa taikinaa sen verran paksuksi kerrokseksi, että letun pysyy kääntämään. Letut ovat nimittäin tosi hauraita. Eikä pannu missään tapauksessa saa olla kovin kuuma, jotta taikina ei kärähdä ennen kypsymistään.

Minun äitini on tuskin vieläkään kuullut banaaniletuista, mutta anoppini paistoi niitä jo 1960-luvulla Ghanassa!

Tarjosin lettuja urheasti aamiaispöydässä. ”Tämähän on tuttu maku! Tällaisia letut minun lapsuudessani olivat”, ihasteli puoliso.

Olin äimän käkenä. Minun äitini ole varmaan vieläkään kuullut banaaniletuista, ja puolisoni äiti siis paistoi niitä jo 1960-luvulla. Mitä, mitä!

Asialla on mitä luonnollisin selitys. Puolisoni perhe vietti lähes koko 1960-luvun läntisessä Afrikassa Ghanassa, jossa tuleva appeni auttoi siirtomaavallasta vapautunutta maata kehittämään ruokahuoltoaan. Ilmasto oli trooppinen, ja kaikki tuore ruoka pilaantui nopeasti. Esimerkiksi tuoretta maitoa oli vain harvoin saatavana.

Siinä, missä minä maitotilallisen tyttärenä nautin Suomessa maitoon tehdyistä pläteistä mäkivadelmahillon kera, anoppini valmisti (tai valmistutti) lapsilleen letut banaaneista ja kananmunista. Banaaneja oli aina myynnissä, ja kananmunia saattoi kuulemma löytää pihalta pensaiden alta. Kanat juoksivat pihoilla vapaina. Jos kananmunia ei ollut, banaaniviipaleet vain paistettiin pannulla ja syötiin kanelin kanssa.

En tosiasiassa tiedä, millä reseptillä banaaniletut edesmenneen anoppini keittiössä tehtiin. Eihän pikkupoika tuollaiseen kiinnitä huomiota, eikä anopilta voi enää kysyä. Minulla on hänen reseptivihkonsa, mutten nopealla selailulla löytänyt sieltä banaanilettuja. Anoppi oli koulutukseltaan kotitalousopettaja, joten eipä hän tähän ruokalajiin ohjetta tarvinnut.

Eikä ruoka tietenkään välttämättä ole alkuperältään afrikkalainen, vaikka sitä siellä valmistettiin. Länsiafrikkalaiseen perinteeseen eivät ylipäätään kuulu jälkiruuat, joten ehkäpä kyseessä oli kansainvälisen ekspattiyhteisön kehitelmä tai Intian suunnalta saapunut oivallus. Joka tapauksessa on selvää, etteivät banaanilettuja keksineet suomalaiset tai minkään muunkaan maan bloggarit. Eikä se myöskään ole 2000-luvun tuote, vaan paljon vanhempaa perua.

Minulle riittää lettureseptin autenttisuuden takeeksi puolisoni lausunto, että maku on Ghanasta tuttu. 

Banaanilettuihin tulee 4 kananmunaa, 2 kypsää banaania ja 1 rkl vehnäjauhoja. Kaikki aineet sekoitetaan sauvasekoittimella massaksi, josta paistetaan paksuja lettuja pikkulettupannussa. Käytin paistamiseen voita, jota lisäsin pannulle joka letun jälkeen. Ilman jauhoja ruuasta tulee gluteeniton, mutta letut murtuvat helpommin käännettäessä.

Letut nautitaan marjojen kanssa. Annoksesta riittää kahdelle.

Hyvää ruokahalua!

--

Päivän kuvat: Banaanilettuja.

P.S. Tiesitkö muuten, että banana pancake tarkoittaa slangisanana aamuseksiä? Googlaa, jos et usko.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Arvelin tietäväni paljon terveellisestä ravitsemuksesta ja painonhallinnasta. Niinpä tuntui aika uskomattomalta, kun Reilu miinus -verkkovalmennuksen mainoksessa väitettiin, että voisin laihtua ehkä jopa viisi kiloa viidessä viikossa pelkästään syömällä vatsani täyteen ja katsomalla, mitä tapahtuu. Moni oli kuulemma laihtunut seitsemänkin kiloa.

No tuonhan nyt osoittaisin valeeksi ihan omakätisesti, joten eikun tilaamaan valmennusta. Sain vieläpä maksettua sen  virikekortilla, joten se oli käytännössä ilmainen. Miksipä en olisi kokeillut? Kesähän on mitä mainiointa aikaa keventää ruokavaliota, kun voi ahmia tuoreita marjoja ja uuden sadon kasviksia. Toista se on talvella, kun kaikki kiva pitää onkia pakastimesta jäisenä.

Reilu miinus on laajemman Alku-valmennuksen pikkusisko, jossa pudotetaan painoa vain ja ainoastaan syömällä. Ohjelmaan liittyi kahden viikon valmis ruokalista, joka tutustutti tehokkaasti menetelmään. Sen jälkeen jokaisen piti suunnitella ruokailunsa itse noudattaen ohjelman periaatteita.

Hintaan kuului tulostettava opas, joka sisälsi ruokavalion periaatteet, ruokalistan ja siihen liittyvät ruokaohjeet. Lisäksi oli erillinen reseptikirja, vetäjien viikkokirjeet sekä suljettu Facebook-ryhmä keskusteluja ja keskinäistä tsemppausta varten.

Laajempi Alku-valmennus sisältää näiden lisäksi ainakin tehtäväkirjan ja videoluentoja. Reseptivihkosiakin taitaa olla useampia. Alku-valmennus kestää kahdeksan viikkoa. Täältä voit lukea siitä lisää: https://alku.fi/alku-valmennus/

Tämä ei ole maksettu mainos. Kerron valmennuksesta, koska arvaan, että näinä kehopositiivisuuden aikoinakin moni tietyssä iässä oleva haluaisi päästä eroon muutamasta kilosta. Terveyssyistä, ellei muuten. Jos joku olisi kehittänyt siihen helpon tavan niin olisihan se hienoa.

Samantyyppisiä virtuaalivalmennuksia on liikkeellä useita muitakin, joten olin myös ihan yksinkertaisesti utelias: miten tällainen valmennus toteutetaan ja miten se toimii?

Laihduttajalla on aina nälkä. Totta vai tarua?

Tarua se on. Ensimmäinen havaintoni oli, että tässähän joutuu syömään ihan hillittömän paljon! Ohjelmassa syödään neljä keskenään samankokoista ateriaa päivässä säännöllisin väliajoin. Jokaiseen ateriaan kuuluu runsaasti marjoja tai kasviksia, annos proteiinia ja annos hyvälaatuista rasvaa. Paljonko tuo annos on, jääköön valmentajien salaisuudeksi. Liikunnan takia kohoava energiantarve hoidetaan hiilihydraateilla: leipää, riisiä, pastaa tai perunaa kuuluu päivän ruokalistalle sitä enemmän, mitä enemmän liikutaan. Kaltaiseni sohvaperuna ei niitä juuri lautasellaan näe.

Sen voin silti sanoa, etten tuntenut kertaakaan nälkää. Päinvastoin usein kävi niin, etten millään jaksanut syödä kaikkea, mitä päivän mittaan olisi pitänyt. Ruoka oli enimmäkseen ihan tavallista. Oli esimerkiksi jauhelihapihvejä, minestronekeittoa, uunilohta, kanawokkia, munakkaita ja salaatin tapaisia kulhoja.

En varmasti ole koskaan ennen syönyt 50 grammaa vihreää salaattia tai 75 grammaa lehtikaalia kerralla. En suoraan sanoen ollut pitänyt salaattia kovin olennaisena aineksena salaateissa, mutta tämä ohjelma nosti sen uuteen kunniaan. Kurkun kulutuksen mittasin nyt kymmenissä senteissä enkä millin viipaleissa. Ja niin edelleen. Mansikoita olen ennenkin syönyt kesäisin litratolkulla, ja sitä jatkoin.

Ohjelmaan kuului reilusti enemmän kasviksia kuin perinteinen lautasmalli määrää. Niillähän se vatsa sitten täyttyikin näppärästi. Viiden viikon jälkeen uunijuureksia pursui melkein korvistakin.

Kahden lämpimän ja kahden kylmän aterian valmistaminen joka päivä olisi tuskin onnistunut muuten kuin lomalla, ja ajatukset ja päiväohjelma pyörivät valmennuksen aikana pitkälle ruuanlaiton ympärillä. Niinhän ei tietenkään voi pysyvästi olla. Uskon, että jos ohjelmaa noudattaa pidempään, oppii varaamaan kaappiin sopivia aineksia ja laittamaan ruokia etukäteen niin, ettei tarvitse olla koko ajan kauha kourassa. Myös ulkona syödessä oppii vähitellen katsomaan, mitä syö.

Ei voi laihtua ilman kalorien laskemista ja isoa kalorivajetta. Totta vai tarua?

Taruksi osoittautui tämäkin, yllätys yllätys. Yleensähän sanotaan, että syömällä 7 000 kcal vähemmän kuin kuluttaa laihtuu kilon, ja laihdutusohjelmissa pyritään usein ylläpitämään noin 400 kcal:n päivittäistä kalorivajetta. Tämä on kuitenkin aivan liian yksinkertaista ollakseen totta. Olen aiemmin laihduttaessani onnistunut ylläpitämään tasaista 400 kcal:n kalorivajetta kahdenkin kuukauden ajan laihtumatta grammaakaan. Laihtumisnopeuteni on yleensä ollut murto-osa siitä, mitä sen olisi periaatteessa pitänyt olla, vaikka pystyn yleensä noudattamaan dieettejä ihan hyvin. Tahdonvoimasta minulla ei ole pulaa. Motivaatiosta saattaa olla, koska tykkään peilikuvastani ylipainoisenakin.

Onnistuin vuosituhannen alussa silti laihduttamaan Kalorilaskurin (nyt Sulamo) ja liikunnan avulla normaalipainon sisällä 10 kiloa kahden vuoden aikana ja ylläpitämään saavutettua painoa useiden vuosien ajan, kunnes liikuntavammat pysäyttivät. Sain kuitenkin tarkkailla syömisiäni ihan koko ajan, ja painoni saattoi heilahtaa yhden pizzan puolikkaan takia kaksikin kiloa ylöspäin ja pysyä siellä pari viikkoa. Kävin tietenkin vaa’alla vähintään kerran päivässä. Sulaa hulluutta.

No niin, entäs Reilu miinus sitten? Syötin huvikseni kaikkien aterioideni tiedot Sulamoon ja sain selville, että söin usein yli kulutukseni! En joka päivä, mutta pari kertaa viikossa. Eri päivien kalorikertymä vaihteli aika paljon, millä varmaankin haluttiin estää elimistön vetäytyminen säästöliekille. Keskimäärin kalorivajeeksi jäi noin 100-200 kcal päivässä. Rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien suhde oli noin 30/30/40, ja kuitua kertyi joka päivä yli suositeltujen 25 gramman. Sain ruoastani myös yllin kyllin kaikkia tarvittavia ravintoaineita paitsi D-vitamiinia.

Sulamon laskureiden mukaan söin niin paljon, että minun olisi pitänyt laihtua viiden viikon ohjelman aikana vain 900 grammaa. Tosiasiassa laihduin 2,5 kiloa. Se on toki puolet vähemmän kuin viisi kiloa, mutta silti noilla ruokamäärillä ja erittäin huonoilla yöunilla oikeinkin hyvä tulos. Puntarilla kävin kerran viikossa.

Konkarillakin voi olla opittavaa painonhallinnassa. Totta vai tarua?

Tottahan se. Vasta Reilu miinus -ohjelman myötä ymmärsin, miten paljon enemmän kasviksia on mahdollista syödä päivittäin ja miten se tehdään. Tajusin myös, että aamupalani oli ollut liian pieni. Kun aamiainen ja lounas olivat täyttävät, en ihan oikeasti jaksanut syödä enää illalla paljon mitään. Olin kuullut siitä, mutta nyt pääsin kokemaan väitteen todeksi.

Olen ollut kova napostelemaan - melkein koko ajan on pitänyt olla suussa jotakin, minkä työkaverini voivat todistaa. Reilu miinus -ohjelman ateriat olivat kuitenkin niin isoja, että välipalojen mieliteko katosi lähes kokonaan. Siitäkin olin aikaisemmin vain lukenut, mutta nyt koin sen.

Viisi viikkoa on päättynyt, mutta jatkan Reilun miinuksen viitoittamalla tiellä. En ole perillä: ohjelman sovittaminen arkeen vaatii vielä pohdintaa, mutta tiettyihin vanhoihin tapoihini en ole toistaiseksi palannut.

Olen vaihtanut köyhähkön sämpyläaamiaiseni kahteen isoon mukilliseen heraproteiinijauheella terästettyä marjasmoothieta, koska se on vastustamattoman hyvää ja pitää pidempään kylläisenä. Syön kuitenkin päivittäin vain yhden lämpimän aterian enkä kahta tai jopa kolmea, kuten pitäisi. En nyt vaan jaksa puuhata lieden ääressä niin paljon, enkä kaipaa lämmintä lounasta kesken työpäivän. Ostan kaupasta annossalaatin, mutta huolehdin, että mukana on reilusti proteiinia, enkä jätä kastiketta pois, koska siitä saan ateriaan kuuluvan rasvan. Yritän syödä myös sen salaatin enkä vain sattumia.

Reilu miinus -ohjelman laatijat Kukka Laakso ja Jussi Jaurola lähestyvät ravitsemusta liikunnan puolelta: Kukka aloitti valmentajan uransa kahvakuulakouluttajana ja Jussi voimaharjoitteluvalmentajana. Tämän voi aavistaa ohjelmasta, mutta häiritsevää se ei ole. Ruokavalio on varsin tarkasti ravitsemussuositusten mukainen - proteiinia siinä saa ehkä hieman enemmän ja kasviksia on reilusti enemmän kuin lautasmallissa.

Vertasin ruokavaliota Patrick Borgin ja Sirkka Hirvosen kirjassa Syö hyvin ja laihdu! (Otava 2008) annettuihin neuvoihin, ja ne olivat lähes identtiset. Hauskaa, että myös ravitsemustieteilijän mielestä laihduttamisen ensimmäinen askel on syödä vatsansa täyteen.

Miksen sitten vain ottanut kirjaa käteen hyllystä ja alkanut soveltaa sitä, kun periaatteet olivat samat? Niinpä. Hyvä kysymys! Valmennus kai vain vetosi enemmän.

Markkinoilla on tällä hetkellä ainakin neljä erilaista verkossa toimivaa painonhallintavalmennusta. En osaa verrata niitä, kun en ole kokeillut, mutta ainakin Alussa on paljonkin toimivaa. Viidessä viikossa se ei kuitenkaan vielä ehtinyt refleksin tasolle. Pidempi valmennus on todennäköisesti parempi. Lyhyt ohjelma on tarkoitettukin vain startiksi.

Reilu miinus (Alku) -ruokavalion plussat ja miinukset

+ Osa resepteistä on tosi herkullisia. Esimerkiksi salvialantut - nam!

+ Opin laittamaan maittavan marjasmoothien ja käyttämään heraproteiinia.

+ Valmiin viikko-ohjelman ateriat ovat taitavasti koostettuja ja ravitsemuksellisesti oikeaoppisia.

+ Ohjelmassa laihdutaan syömällä, ei liikkumalla, joten se sopii myös jänne- ja nivelvaivaisille.

+ Ohjelmassa ei tarvitse laskea kaloreita eikä vaakaakaan tarvita välttämättä.

+ Ruokavalio on joustava eikä sitä tarvitse noudattaa koko ajan täydellisesti. 80 % riittää.

 

- Ruokaa sai olla laittamassa ihan koko ajan.

- Olisi tosi rasittavaa, jos joka aamu pitäisi laittaa erilainen aamupala. En ala!

- Periaatteiden soveltaminen omaan arkeen vaatii paljon ajatustyötä.

- Ohjaajien tuki jäi melko heppoiseksi.

- Keskusteluryhmä ei ollut kovin aktiivinen.

- Raaka kaali oli liikaa ruuansulatukselleni.

- Ohjelmassa suositeltiin vahvasti laktoositonta ja gluteenitonta ruokavaliota, joka on monille tarpeeton.

- En laihtunut "reilusti", vaikka noudatin ohjeita varsin tarkasti. Se ei tosin ollut välttämättä ruokavalion vika, vaan helteen ja unettomuuden.

--

Päivän kuva: Kehitin ohjelman aikana perinteisestä kesäherkustani talkkunasta Reilu miinus -version. Sekoitin piimän ja talkkunajauhojen joukkoon annoksen heraproteiinia ja söin marjojen kanssa. Oli hyvää, uskokaa tai älkää (esimerkiksi äitini ei uskonut)!

Kommentit (0)

Kokeilin heinäkuussa laktoositonta ja gluteenitonta ruokavaliota. Halusin tietää, pitääkö se mitä lupaa: energisempää elämää, litteämpää vatsaa ja kaikkien kremppojen katoamista - tai ainakin vatsavaivojen. Noudatin ruokavaliota tiukasti kaksi viikkoa, minkä jälkeen hellitin hieman ja sallin itselleni vähän jogurttia ja/tai siemennäkkileipää iltaisin. Viisi viikkoa elin pääasiassa ton ton -meiningillä. Kuinka kävi? Tässä kootut havainnot:

1. Gluteenin ja maitotuotteiden välttäminen ei ollut vaikeaa

Söin aikaisemmin aamuisin ruissämpylän, mutta nyt laitoin ison marja-banaanismoothien, jolla selvisin proteiinilisäyksen ansiosta varsin hyvin lounaaseen saakka. Iltapalaleivät korvasin kauratuorepuurolla, jollaista olen aikaisemmin laittanut usein lounaaksi. Pasta oli helppo korvata riisinuudeleilla. Keksejä, pullaa tai kermajäätelöä ei tehnyt mieli, koska söin neljä kertaa päivässä vatsani täyteen oikeaa ruokaa. Dieettini oli nimittäin hieman kokonaisvaltaisempi kuin ton ton - kerron tästä ensi tiistaina lisää.

2. Maidon korvikkeet olivat pahanmakuisia

En ole aikuisena juonut maitoa, koska en pidä sen mausta, mutta piimää, jogurttia, kermaa ja juustoja olen käyttänyt välillä aika runsaastikin. Nyt söin sitkeästi kaurajogurttini loppuun, mutta en ostanut uutta litran purkkia. Olkoon vaan wow, no cow, mutta minun suuni sanoo muu. Korvike oli yksinkertaisesti pahaa. Paljon pahempaa kuin maitotuote. Kokeilin myös mantelimaitoa. Sitä saatan käyttää jatkossa silloin tällöin, mutta en vakituisesti.

3. Vatsani toiminta ei tasapainottunut

Netistä on helppo löytää todistuksia, joiden mukaan laktoosin ja/tai gluteenin jättämisen pois ruokavaliosta huomaa heti: vatsavaivat helpottavat ja turvotus vähenee. Gluteenittoman dieetin sanotaan myös helpottavan ärtyvän suolen oireyhtymää. En valitettavasti huomannut sen suuntaista. Minulla oli yhtä kiire vessaan kuin ennenkin, ja vatsani tuli pari kertaa niin kipeäksi, että itketti. Syynä oli todennäköisesti herkullinen, maidoton coleslaw, jota ahmin suuria määriä. Turvotusta minulla ei ollut alun perinkään, joten se ei voinut vähentyä.

4. En piristynyt yhtään

Gluteenittoman ruokavalion väitetään antavan energiaa ja piristävän. Tämä ei toteutunut ainakaan toivotusti. Väsytti ja nukutti päivisin ihan entiseen tapaan, enkä saanut aikaiseksi yhtään tavallista enempää, päinvastoin. Öisin piristyin, mikä on minulle tyypillistä. En huomannut mitään eroa entiseen.

5. Paino kääntyi laskuun

Moni sanoo laihtuneensa reilusti heti, kun jätti maidon ja suomalaiset viljat pois ruokavaliostaan. Minäkin laihduin, mutta vain pari kiloa. En myöskään osaa sanoa, oliko ton ton -valinnoilla tähän mitään osuutta, koska muutoksia oli muitakin. Luulen, että laihtumisen aiheutti entistä energiaköyhempi ruoka eli todella runsas vihannesten, juuresten ja marjojen rouskuttelu. Kokemukseni mukaan mikä tahansa ruokavalion muutos laihduttaa pari kiloa, koska muutosta toteuttaessa tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota ruokailuun ja jättäneeksi napostelun vähemmälle.

6. Laktoosittomuus ja/tai gluteenittomuus ei ole ihmelääke, joka auttaisi kaikkia

En huomannut hyvinvoinnissani mitään olennaista eroa entiseen. Ilmeisesti minulla ei ole vaivoja, jotka tämä ruokavalio parantaisi. Niinpä siitä ei ole minulle ihmelääkkeeksi, enkä näe syytä noudattaa sitä jatkossa.

Muilta osin dieettini oli yllättävänkin toimiva ja opetti paljon ruokavalion muuttamisesta terveellisemmäksi. Siitä lisää tiistaina.

--

Päivän kuva: Uunilohta voi mainiosti valmistaa myös laktoosittomana, ilman kermahuntua. Herkullinen sitruunalohi sai innoituksensa tästä reseptistä: https://www.hs.fi/blogi/kiusauksessa/art-2000002897043.html

Vain HS:n tilaajat saavat reseptin esiin, mutta kuvaa katsomalla voi myös melko helposti päätellä, mitä lohen päälle on aseteltu.

Kommentit (1)

Kokonaan pois
2/1 | 

Gluteenittomuus ei vaikuta siihen että vilja väsyttää, lihottaa ja usein myös turvottaa ja pierettää. Tähän on syynä liika hiilihydraatti joka viljassa on huonosti sulavassa muodossa sekä lektiini ja muut viljoissa olevat aineet, jotka viljakasvi on kehittänyt avukseen, ettei kasvia syötäisi.
Itse olen ollut nyt kaksi viikkoa täysin viljattomalla ja sokerittomalla ruokavaliolla ja eron huomaa heti. Turvotus mahasta laski, ei vehnän syönninkään jälkeen ole ilmavaivoja. Olo on notkea ja kevyt. Olen myös laihtunut kaksi kiloa, johon vaikuttaa myös se, että kasvisten syönti lisääntyy automaattisesti kun ei joka välissä mussuteta jotain sämpylää.
Monet taistelevat ylipainon kanssa, kun vhh on siihen helppo apu. Kun viljaa ei syö, sitä ei myös tee mieli ja viljojen karsiminen auttaa myös sokerin himon tainnutuksessa.

Kerrotaan, että 1800-luvun lopulla englantilaisen sisäoppilaitoksen Eton Collegen vuosittaisessa krikettiottelussa Harrown koulun joukkuetta vastaan tapahtui kummia. Koululaisilla oli eväänä iso, mansikkainen Pavlova, jumalainen marenki-kermavaahto-marjajälkiruoka. Pavlovalle tapahtui kuitenkin ottelun aikana jotakin.

Kertojasta riippuen jälkiruoka joko putosi nurmelle tai innokas labradorinnoutaja istahti sen päälle. Joka tapauksessa Pavlovan marenki murtui paloiksi ja ruoan osat sekoittuivat toisiinsa. Kyseessä oli kuitenkin niin haluttu herkku, että se kauhottiin koirankarvoineen kaikkineen annoskulhoihin ja syötiin. Eton Mess oli syntynyt.

Kuten monet tarinat, tämäkään tarina ei ole tosi. Oikeasti Eton Collegen kanttiinissa myytiin kahta sorttia kerma-marenkijälkiruokaa. Toisen nimi oli Strawberry Mess, koska siinä oli tuoreita mansikoita, ja toisen Banana Mess, koska siinä oli banaaniviipaleita. Koulun ulkopuolella niistä alettiin käyttää yhteisnimitystä Eton Mess.

Puolisolleni tarjottiin sisäoppilaitoksessaan North Yorkshiressa Banana Messiä kaksi kertaa lukukaudessa eli kuusi kertaa vuodessa nimellä Ayton Mess, koska koulun nimi oli Great Ayton. Tietävämmät huomauttivat silloin aina, että banaaniversion oikea nimi on Lancing Mess. Lancing on sisäoppilaitos Sussexissa.

Kun toukokuussa kävimme Etonissa, saimme Eton Messin nimellä marenkijälkiruokaa, jossa oli joko tuoreita mansikoita tai vadelmia. Reseptejä ja nimiä lienee siis useita, mutta kermavaahtoa, marenkia, hilloa ja marjaa tai hedelmää siinä olla pitää.

Puolisoni kuuluu Ison-Britannian Suomen suurlähetystön Facebook-ryhmään, jossa kysyttiin hiljattain, mitä brittiläisiä ruoka- tai juomatuotteita britannian ystävät haluaisivat saada suomalaisista kaupoista. Puolisoni mainitsi tietysti heti Eton Messin. Joku ilmestyikin siihen nopeasti kertomaan, että tiesittekö, että Prisman pakastealtaasta saa Tesco Finest -sarjan Eton Messiä. Ei me tiedetty.

Mutta kun nyt tiedettiin niin uutinen oli puolisolle riittävä syy kaivaa auto tallista ja ajaa ostoksille Prismaan, mitä ei 20 vuoden avioliittomme aikana ollut tapahtunut vielä kertaakaan aikaisemmin. Ei meillä ole mitään Prismaa vastaan, se vain on meiltä aika kaukana.

Siellä pakastekakkujen vieressä tuo himoittu herkku köllötti. Hinta oli viisi senttiä vaille kahdeksan euroa. Ostin vielä kaupan oven pielestä tuoreita suomalaisia mansikoita palan painikkeeksi. Ja sitten vain odottamaan, sillä jälkiruoan piti antaa sulaa huoneenlämmössä 3,5 tuntia ja sitten vielä annoskulhoissa 20 minuuttia.

Noin neljän tunnin kuluttua rikoimme marenkipinnan isolla tarjoilulusikalla ja sekoitimme jälkiruoan kerrokset, kuten ohjeessa neuvottiin. Minusta se näytti sotkummalta kuin Englannissa saamamme jälkiruoka, mutta puolison mielestä se näytti juuri siltä kuin pitääkin. No hyvä, sotku kippoihin ja tuoreita mansikoita perään. Helppo jälkiruoka oli valmis.

Oliko hyvää? Voinko suositella? Kyllä ja kyllä. Ilman tuoreita mansikoita en sitä kuitenkaan tarjoaisi, koska ruoka on aika makea ja täyteläinen. Siinä on mukana myös valkosuklaata, joka ei kuulu alkuperäiseen reseptiin.

Uskon, että saisin itse kermasta ja marengista tekemällä parempaa, mutta puoliso luottaa enemmän pakastealtaaseen. Luulenpa, että teemme juhannuksen ruokaostokset Prismasta.

Kehtaisin kyllä tarjota tuota vieraillekin, ja yhdestä kulhollisesta riittää hyvin neljälle.

--

Päivän kuvat: Eton Mess.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Blogiarkisto

2018
2017
2016