Kirjoitukset avainsanalla ruoka

Sastamalasta Pirkanmaalta löytyy erinomainen esimerkki siitä, miten menestyvä yritys voi levittää hyvinvointia laajalti ympärilleen. Enkä puhu nyt vain työllistävyydestä tai veronmaksusta, vaan kulttuurisen pääoman vaalimisesta sekä silkasta silmänilosta. Kirsi-Marja ja Jarmo Nieminen ovat tehneet Tyrvään pappilasta yhden paikkakunnan keskipisteistä.

Niemiset kertovat Tyrvään Pappilan verkkosivuilla, että heidän tavoitteenaan on ollut entistää Pappila vanhaan loistoonsa ja tehdä siitä tapahtumatalo, joka yhdistää historiallisen miljöön ja elävän kulttuurin siten, että tilaisuuksien keskiössä on herkullinen ruoka.

Pappilan saleja ja kamareita. Kuvasin pääasiassa yläkerrassa, koska alakerrassa oli paljon ruokailijoita, joita en halunnut häiritä.
Pappilan saleja ja kamareita. Kuvasin pääasiassa yläkerrassa, koska alakerrassa oli paljon ruokailijoita, joita en halunnut häiritä.

Tämä näyttää onnistuneen, sillä Pappila on hieno kokonaisuus. Talo on kunnostettu huolellisesti ja laadusta tinkimättä. Pappilan kussakin salissa ja kamarissa on oma värimaailmansa ja erityinen tunnelmansa.

Olisin voinut vannoa, että kahdessa alakerran huoneessa oli William Morris -tapetit, mutta kun tarkistin asian kotona, havaitsin olleeni väärässä. Pappilan käsinpainetut paperitapetit ovat ruotsalaisen Lim och Handtryckin tuotantoa. Morrisin tyylinen on nimeltään Florian. Paikallisoppaani mukaan Niemiset suosivat lähiseutujen osaajia ja tuottajia aina kun mahdollista, muttei täälläkään sentään ihan kaikkea osata.

Pappilan kunnostuksen mahdollistanut varallisuus on peräisin kaukolämpöventtiileitä valmistavan Vexve Oy:n myynnistä. Pappila on nyt avoinna yleisölle toista kesää. Paikalliset tietävät, että Niemisten kunnostuslistalla seuraavana on kirjamuseo Pukstaavin ja Herra Hakkaraisen talon lähellä Marttilankadulla sijaitseva funkkistalo. Lapsuudessani siinä oli Sastamalan Kumi  -niminen kauppaliike, jossa oli kiinnostava leluosasto.

Pappila on myös musiikin talo. Kesäisin käytössä on amfiteatteri.
Pappila on myös musiikin talo. Kesäisin käytössä on amfiteatteri.

Pappila on tänä kesänä avoinna lähes päivittäin elokuun loppupuolelle asti. Arkisin on lounaalla salaattipöytä ja kaksi pääruokavaihtoehtoa sekä pieni jälkiruoka. Sunnuntaisin katetaan brunssi. Keskiviikkoisin pidetään amfiteatterissa ilmaiskonsertteja. On myös teatteria, kahvikonsertteja, keskiaikaisia pitoja ja teemailtoja.

Pappilan toiminnasta vastaa isäntä Tapio Humalajoki. Ruuan korkean tason takaa keittiömestari Tapio Järvinen, joka käyttää paljon paikallisia raaka-aineita. A la carte -listalla on muun muassa Sastamalan kuhaa, Mouhijärven villasikaa ja köyliöläistä karitsaa. Myös juustot ovat lähijuustoloista. Viinit ovat omaa tuontia Italiasta, Espanjasta ja Unkarista. Keittiömestari Arto Rastas on mies monien teemailtojen tarjoilun takana.

Sastamalassa ei ole ollut ”parempaa” ravintolaa, johon olisi huoletta kehdannut viedä vieraansa tai vaikka vanhempansa syömään. Mutta kun nyt on niin en ihmettele yhtään, että asiakkaita riittää ja että kauempaakin tullaan varta vasten. Ruoka ja miljöö ovat vastustamaton yhdistelmä.

Pappilan istutuksia.
Pappilan istutuksia.

Pappilaa ympäröi laaja, vehreä puutarha, joka varmasti vielä rehevöityy nykyisestä. Niemisten aloittaessa se oli täysin villiintynyt ja talon etupuolelta asfaltoitu. Nyt siellä kasvaa satakunta lajiketta puita, pensaita, perennoja ja köynnöksiä. Pengerretty puutarha kurottaa Pappilan sivulla kohti rantaa ja Pappilanpuistoa, joka on kaupungin hoidossa.

Lajikkeet valittiin ajatellen, mitä pappilan puutarhassa olisi voinut kasvaa 1920-luvulla. Kymmenestä ruusulajikkeesta on juuri nyt parhaimmillaan ihana vaaleanpunainen perinneruusu Maiden’s Blush. Myös tumman violetinpunainen kirkonruusu on yhä kukassa. Kurjenpolvia on useita lajikkeita, ja talon yhdellä seinustalla rehottaa komea harmaamalvakasvusto. Isossa kukkapenkissä korostuu tummanpunainen väriminttu.

Puutarha on myös veistospuisto, jossa on kesän loppuun asti nähtävillä viiden kuvanveistäjän töitä. Ilona Talan peura-aiheinen teos Sunrise jää puutarhaan pysyvästi. Pappilan kivinavetassa on lisäksi esillä Henry Mooren grafiikan näyttely, jonne on vapaa pääsy.

Joni Saarelan veistokset Pohjolan morsian (ylempi kuva) ja Mustaleski.
Joni Saarelan veistokset Pohjolan morsian (ylempi kuva) ja Mustaleski.

Tyrvään Pappila sijaitsee Liekoveden rannalla Suomen ensimmäistä kaksitornista kirkkoa vastapäätä. Välissä on vain Vammaskoski. Pappilan historia on kiinnostava ja dramaattinenkin.

Nykyinen, valkoiseksi rapattu kivipappila on rakennettu sisällissodan aikana poltetun puupappilan paikalle. Sastamalan seudulla käytiin kovia taisteluja vuonna 1918. Tampere oli jo antautunut, kun Satakunnan punakaartin rintamaesikunta asettui Tyrvään pappilaan. Punaiset sijoittivat konekiväärin muun muassa Tyrvään kirkon torniin. Silloisen kirkkoherran Karl Abiel Heikelin poika Jalo Veikko Heikinheimo oli nuori jääkäri, joka johti Karkun ja Tyrvään valtauksessa kahta jalkaväkikomppaniaa. Ennen perääntymistään punaiset tuikkasivat pappilan tuleen. Kerrotaan, että Heikinheimo seisoi kotinsa savuavilla raunioilla, kun kirkon puolelta ammuttu kiväärinluoti haavoitti häntä.

18. huhtikuuta 1918 punaiset tyhjensivät Vammalan kauppalan ja sytyttivät sen talo talolta tuleen. Sanotaan, että kirkkokin olisi poltettu, elleivät paikalliset punaiset olisi estäneet. Vammalan palo oli sisällissodan suurin yksittäistä paikkakuntaa koskenut tuho koko maassa, sillä kauppalan rakennuksista tuhoutui 2/3. Arvokkaat Tyrvään kirkonkirjat säilyivät palossa, koska kirkkoherra oli siirtänyt ne ajoissa turvaan Sammaljoelle.

Tyrvään pukki.
Tyrvään pukki.

Menivätkö Tyrvää, Vammala ja Sastamala äskeisessä sekaisin? Eipä ihme.

Vammaskosken rannoilla on todistetusti ollut asutusta jo 300-luvulla. Sastamalan nimi esiintyi ensimmäisen kerran virallisessa asiakirjassa vuonna 1300. Sastamalan historiallisesta emopitäjästä erkaantui aikanaan Tyrvään kunta, jonka keskustaajamaa kutsuttiin Vammalaksi. Vammalasta tuli ajan myötä itsenäinen kauppala ja sitten kaupunki. Tyrvään kunta (ja Karkun kunta) liitettiin Vammalaan vuonna 1973. Näin silloin ensimmäisen kerran ilotulituksen.

Uusi Sastamalan kaupunki syntyi, kun Vammalaan liitettiin Mouhijärvi ja Äetsä vuoden 2009 alussa. Suodenniemi oli liittynyt Vammalaan jo aikaisemmin, ja Kiikoinen liittyi Sastamalaan 2013. Nykyinen Sastamalan kaupungin alue on lähes sama kuin muinaisen Sastamalan suurpitäjän.

Tyrvää, Vammala ja Sastamala ovat siis joko ihan sama tai vähän eri asia, riippuu, keneltä kysytään ja mistä ajankohdasta puhutaan. Itse synnyin Tyrvään sairaalassa, vaikka syntymäkotikuntani on naapurikunta Punkalaidun (joka ei liittynyt Sastamalaan, vaikka neuvotteluja käytiin). Valtaosan lapsuudestani asuin Tyrväällä, kävin ennen peruskoulu-uudistusta Tyrvään yhteislyseota ja vietin paljon aikaa Tyrvään kirjakaupan kirjakellarissa. Ylioppilaaksi pääsin Vammalan lukiosta, joka oli ihan sama rakennus kuin yhteislyseo, nimi vain oli muuttunut. Sastamala on minusta hyvä ja kaunis kaupungin nimi, mutta sastamalalainen en ole koskaan ollut.

Tyrvää oli ja on tunnettu kutuistaan (eli vuohistaan) ja kutunjuustostaan, joten Tyrvään vaakunassa on kullanvärinen pukki punaisella pohjalla. Pukkiaiheinen tuuliviiri Pappilan terassirakennuksen katolla muistuttanee tästä.

Pappilan puutarha muuttuu rantaa lähestyttäessä saumattomasti Pappilanpuistoksi.
Pappilan puutarha muuttuu rantaa lähestyttäessä saumattomasti Pappilanpuistoksi.

Palataan asiaan. Kivipappila valmistui vuoden 1922 lopulla. Sen ensimmäiset asukkaat olivat marsalkka Mannerheimin esikuntaankin kuulunut lääninrovasti Ludvig Hjalmar Svanberg ja hänen vaimonsa Selma Aline o.s. Hilden lapsineen. Heidän poikansa ottivat nimekseen Rislakki vuonna 1934.  Pappilan Svanberg-huone ja Rislakki-huone ovat saaneet nimensä heistä.

Svanbergin jälkeen Tyrvään kirkkoherraksi tuli Eino Kolari, joka oli paikkakunnalla hyvin pidetty. Hänen jälkeensä pappilaan muutti rippipappini ja uskonnonopettajani, kirkkoherra Timo Kökkö.

Pappiloiden verotus muuttui 1970-luvulla siten, että papit joutuivat maksamaan veroa virka-asunnostaan neliöiden mukaan ikään kuin kyseessä olisi pelkkä yksityisasunto eikä papin työtila ja seurakunnan edustustila. Useimmat papit äänestivät jaloillaan, ja niin teki myös kirkkoherra Kökkö. Vuoden 1980 jälkeen pappilassa ei ole asuttu.

Virasto- ja päiväkerhovuosien jälkeen pappilassa todettiin sisäilmaongelmia vuonna 2012. Lattiat uusittiin, lämpöputket vedettiin pinta-asennuksina seinille ja piha asfaltoitiin. Vuonna 2014 Sastamalan kirkkoneuvosto päätti panna pappilan myyntiin, koska toiminnoille oli remontin aikana löydetty uudet, paremmat tilat.

Ja sitten tulivat Niemiset. Ei voi kuin kiittää.

Kesäkullero.
Kesäkullero.

Pappilan verkkosivut löytyvät täältä.

--

Päivän kuva: Tyrvään Pappilan julkisivu.

P.S. Tämä ei ole maksettu mainos eikä yhteistyöpostaus, mutta sidonnaisuuteni tunnustan: siskoni, leipurimestari ja ammattiopettaja Tarja Hoikka suunnitteli tiimeineen Pappilan nimikkoleivokset, ja Pappilan remontin toteutusta johti siskonmies, rakennusmestari Veli-Pekka Hoikka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nuorena kävin Lontoossa kerran vuodessa, mutta tietyssä iässä olen suosinut Englannin maaseutua. Viime aikoina olen poikennut erityisen usein Sussexin kreivikunnassa. Miksi ihmeessä?

Gatwickin käytävällä on kansalaisten valokuvista koottu taideteos.
Gatwickin käytävällä on kansalaisten valokuvista koottu taideteos.

1. Gatwickin lentokenttä

Juuh, tämä on selitys numero yksi. Norjalainen halpalentoyhtiö liikennöi Helsingistä London Gatwickiin, joka ei suinkaan sijaitse Lontoossa, vaan West Sussexin pohjoisella rajalla Crawleyssä. Eikä sieltä todellakaan ole pakko ottaa pikajunaa pohjoiseen, koska olet jo perillä Sussexissa.

Nämä eväät ostimme lähtöpäivänä. Osa säilyi kotiin asti, osan söimme yöllä bussimatkalla Helsingistä kotiin.
Nämä eväät ostimme lähtöpäivänä. Osa säilyi kotiin asti, osan söimme yöllä bussimatkalla Helsingistä kotiin.

P.S. Gatwickin eteläterminaalin aulassa on Marks & Spencerin Simply Food -kauppa, jossa myydään maailman parhaat prosessoidut ruuat: ihanat kerrosvoileivät, pork piet, Scotch eggsit, falafelit kastikkeineen, sushit, salaatit ja leivonnaiset sekä herkulliset hedelmämehut. Ensimmäisen matkapäivän piknik on sillä hoidettu.

Cranston House.
Cranston House.

2. Monipuoliset majoitusvaihtoehdot

Ensikosketukseni Sussexiin sain pienessä luksushotellissa nimeltä Langshott Manor, joka on tarkkaan ottaen naapurikreivikunnassa Surreyssä. Vietin siellä unohtumattoman joulun muutama vuosi sitten. Hotelliin on kävelymatka lentokentältä, mitä on perillä vaikea uskoa. Kannattaa varata huone päärakennuksesta. Aivan maaginen paikka!

Tämän kesän majapaikkamme oli puhdas järkiratkaisu: lentokenttähotelli Premier Inn Gatwick Airport Manor Royal. Tämä perustason hotelli on jo hivenen kauhtunut, mutta kehotan harkitsemaan lentokenttähotelleja ylipäätään. Niissä on hyvät palvelut mukaan lukien ravintola, mikä on liikuntarajoitteiselle käytännöllistä. Kun vähän metsästää, voi saada hyvän diilin.

Myös perinteinen englantilainen majoitusmuoto, Bed & Breakfast, kannattaa kokea. Esimerkiksi Cranston Houseen on 20 minuutin ajomatka Gatwickista, ja lähellä on East Grinsteadin taajama kauppoineen, pubeineen ja pikaruokapaikkoineen.

Pubit tarjoavat usein myös majoitusta. Yövyimme viime kesänä Windsorissa pubin yläkerrassa, mikä oli onnistunut ratkaisu. Häiritsevää melua ei ollut ollenkaan, ihme kyllä, ja paikan ruoka oli erinomaista.

Majoituspaikan sijainti on luonnollisesti hyvä valita sen mukaan, missä alueen kohteissa aikoo käydä ja miten. Langshott Manorista otimme junan rannikolle Brightoniin. Muuten olemme suhanneet kreivikuntaa edes takaisin pääasiassa takseilla, jotka ovat kohtuuhintaisia. Vasemmanpuoleinen liikenne ei enää tietyssä iässä houkuttele ratin taakse, varsinkin kun tiet ovat Englannissa maaseudulla järkyttävän kapeita. Antaa paikallisten sompailla.

Maisema Nymansista.
Maisema Nymansista.

Maisema Wakehurstista. Etualalla Coronation Meadow, luonnonniitty, joita perustettiin joka kreivikuntaan kuningattaren kruunajaisten vuosipäivänä.
Maisema Wakehurstista. Etualalla Coronation Meadow, luonnonniitty, joita perustettiin joka kreivikuntaan kuningattaren kruunajaisten vuosipäivänä.

3. Mahtavat maisemat

Sussexin läpi kulkee lännestä itään kaksi harjua, joiden välissä on Sussexin laakso. Laakson maisema on kumpuilevaa, ja pellot näyttävät lentokoneesta katsoen (ja välillä maastakin) muhkealta tilkkutäkiltä. Tilkkujen saumat ovat pensasaitoja.

Laakson pohjoispuolella sijaitsee Weald eli se, mitä Britannian muinaisista metsistä on jäljellä. Ajoimme metsän läpi pohjoisesta etelään Borde Hilliin kapeaa tietä, jonka ylle puiden oksat kurottuivat holviksi molemmilta puolilta. Lehtimetsä näytti ikivanhalta ja luonnonvaraiselta.

Borde Hillin tieltä näkyy myös Ouse Valley Viaduct, todella vaikuttava ja elegantti, 450 metriä pitkä ja 29 metriä korkea rautatiesilta, joka valmistui vuonna 1841. Sillan viimeisin restaurointi vei kolme vuotta ja valmistui vuonna 1999. Ikävä kyllä en saanut sillasta kuvaa.

Rannikolla olen käynyt vain Brightonissa, mutta parhaat rannikon maisemakohteet ovat siitä itään, South Downsin alueella. Kuuluisimmat liitukivijyrkänteet tunnetaan nimellä Seven Sisters.

Borde Hill House.
Borde Hill House.

4. Kartanot ja kukkivat puutarhat

Liikutaanpa missä päin Brittein saaria tahansa, yksi asia on varma: lähin yleisölle avoin kartano tai linna on alle tunnin ajomatkan päässä. Vehmaassa Sussexissa niitä on vielä tiheämmässä, ja lisäksi kartanoilla on yleensä upea puutarha.

Englannissa puutarha ei kuitenkaan aina tarkoita kukkia, vaan nimenomaan puita, ja muutamaa kutsuttaisiin Suomessa todennäköisesti arboretumiksi. Britit ovat ihmeen innoissaan myös pensaiden leikkelystä kummallisiin muotoihin. Tällä varauksella suosittelen lämpimästi kartano- ja puutarhavierailuja. Kohteisiin on yleensä pääsymaksu, ja niissä on usein kahvila tai ravintola ja museokaupan tyylinen kauppa. Taimiakin myydään monissa.

Näissä Sussexin puutarhoissa olen käynyt:

Hever Castlen julkisivu on vaikuttavampi, mutta tällä puolella sattui kasvamaan ruusuja.
Hever Castlen julkisivu on vaikuttavampi, mutta tällä puolella sattui kasvamaan ruusuja.

1. Hever Castle. Anne Boleynin lapsuudenkoti, jossa on iso ja monipuolinen puutarha. Linnassa järjestetään opastettuja kierroksia. Kerroin puutarhasta aiemmassa kirjoituksessani, joka on täällä.

Linnan verkkosivut löytyvät täältä.

Alkupalat ja -drinkit tuodaan Gravetyessä ulos puutarhaan.
Alkupalat ja -drinkit tuodaan Gravetyessä ulos puutarhaan.

 2. Gravetye Manor. Puutarha on varattu loistohotellin ja Michelin-tason ravintolan asiakkaille, mutta sen ei pidä antaa estää. Kerroin puutarhasta blogissani täällä.

Hotellin ja ravintolan verkkosivut löytyvät täältä.

Standen Housen puutarhassa osa kasveista on ruukuissa.
Standen Housen puutarhassa osa kasveista on ruukuissa.

3. Standen House and Garden. Arts and Crafts -tyylisuunnan puhtaimpia ilmentymiä. Poikkesin täällä matkalla lentokentälle, enkä ehtinyt tutustua puutarhaan juuri ollenkaan. Kertomukseni talosta on täällä.

Paikan verkkosivut löytyvät täältä.

Nymansin rauniot näkyvät taustalla. Etualalla eteläafrikkalasia kukkia.
Nymansin rauniot näkyvät taustalla. Etualalla eteläafrikkalasia kukkia.

4. Nymans. Eksoottinen puutarha täynnä kaukaisista maista kerättyjä puita ja kukkivia kasveja, mutta myös hieno, perinteinen ruusutarha. Kartanosta on jäljellä pittoreskit rauniot. Vierailin siellä heinäkuun alussa, ja kerron käynnistäni perusteellisemmin lähiaikoina.

Puutarhan verkkosivut löytyvät täältä.

Borde Hillissä oli juuri satanut.
Borde Hillissä oli juuri satanut.

5. Borde Hill Garden. Yksityinen puutarha, jonka kohokohdat ovat keskikesällä ruusutarha ja italialainen puutarha lummelampineen. Kartano on edelleen asuinkäytössä eikä avoinna yleisölle. Laadin puutarhasta oman tarinan, kunhan kerkiän.

Paikan verkkosivut löytyvät täältä.

Wakehurstin aidattu puutarha, walled garden, on kuuluisa.
Wakehurstin aidattu puutarha, walled garden, on kuuluisa.

6. Wakehurst Place. Lontoon kasvitieteellisen puutarhan, Kew Gardensin, villimpi pikkusisko, jossa ei ole kasvihuoneita vaan kartano ja iso puutarha. Tästäkin puutarhasta on tulossa oma tarina ja kuvia.

Puutarhan verkkosivut löytyvät täältä.

Cowdray Armsin antimia.
Cowdray Armsin antimia.

5. Viihtyisät pubit

Moni maalaispubi yllättää erinomaisella ruualla ja hyvällä palvelulla rennossa ympäristössä. Pubilistauksia voi tutkia etukäteen netistä, tai sitten voi vain kaivaa puhelimen esiin ja etsiä lähimmät pubit arvioineen. Jälkimmäisellä menetelmällä päädyimme The Cowdray Armsiin, joka on paikallisiin raaka-aineisiin ja gineihin erikoistunut gastropubi Haywards Heathissa.

Koska oli sunnuntai, sain tilaisuuden kokeilla perinteistä Sunday Roastia, naudanpaistia Yorkshire puddingin kera. Ikäväkseni täytyy myöntää, että naapurin täytetty kananrinta herätti minussa lievää annoskateutta. Olisi kannattanut ottaa piparjuurikastiketta, kun sitä tarjottiin.

Oluen ystäville Britannia on tietenkin aarreaitta, mutta muodikkain juoma on gin&tonic. Eikä se todellakaan ole entisensä. Baarimikot loihtivat toinen toistaan maukkaampia yhdistelmiä maustetuista gineistä, toniceista ja lisukkeista. Cowdray Armsin nimikkojuoma jäi mieleen yhtenä matkan kohokohdista.

Sussexissa valmistetaan myös samppanjan veroista kuohuviiniä, koska maaperä on samanlaista kuin Champagnen maakunnassa Ranskassa, ja ilmasto on lämmennyt samanlaiseksi kuin se aikaisemmin oli jalon kuohujuoman syntysijoilla. Tällä kertaa keskityimme kuitenkin muuhun.

Tehtaanmyymälä voi olla hieman hankala löytää, mutta lopputulos palkitsee.
Tehtaanmyymälä voi olla hieman hankala löytää, mutta lopputulos palkitsee.

6. Yllättävät ostokset

Tämän kesän reissulla kiersimme taajamat kaukaa, joten en käynyt yhdelläkään High Streetillä. Silti tein mielestäni vallan mainioita ostoksia. Törmäsin Wakehurst Placen ”museokaupassa” ekologisuutta korostavan Thought-merkin vaatteisiin ja ihaniin ruusukuvioisiin bambusukkiin, joita en voinut vastustaa. Kaupan valikoima oli monipuolinen ja houkutteleva muutenkin.

Crawleyssä aivan lähellä hotelliamme sijaitsivat Heyland & Whittlen tuotantotilat ja tehtaanmyymälä. Ette ole kuulleet? No, he valmistavat ehkä maailman parhaat huonetuoksut. Ne ovat niin puhtaita, ettei yliherkkä puolisonikaan saa niistä henkisiä eikä fyysisiä oireita. Meillähän ei polteta tuoksukynttilöitä eikä edes tavallisia, mutta nämä kelpaavat. Saimme huonetuoksuja taannoin tuliaisiksi brittiystäviltämme, ja nyt hankin muutamia täyttöpulloja. Kaupan päälle sain uudet rottinkitikut, joiden kautta aromaattiset öljyt leviävät huoneilmaan. 

Sulotuoksuja kylpyhuoneeseen.
Sulotuoksuja kylpyhuoneeseen.

Heyland & Whittlen Outlet Shopin osoite on 1 Crompton Way, Crawley RH109QR.

Pikku vinkki: taksinkuljettajien kannalta tärkein osoitteen osa on tuo lopun postitunnus. He kirjoittavat navigaattoriin mieluiten juuri sen, eivät osoitetta tai paikannimeä. Matkalla oli paljon hyötyä koosteesta, johon olin merkinnyt kaikki suunnitellut käyntikohteet osoitteineen ja postinumeroineen. Eihän niitä ulkoa voi muistaa.

Joko saa korkata?
Joko saa korkata?

Niin no, mainitaan nyt sitten myös gini. Vaaleanpunaiset ginit ovat nyt niin suuressa huudossa, että nappasin summamutikassa tuliaisiksi Aldista komean näköisen pullon. Kotona selvisi, että olin vahingossa ostanut laatujuomaa loistohintaan. Ei huono.

7. Harry, Meghan ja Archie

Sussexin herttuaperhe, prinssi Harry, Meghan Markle ja vauva Archie Harrison, ei asu Sussexissa vaan viime kesän käyntikohteessamme, Windsorissa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta merkillistä sattumaa. Viime vuonna menimme käytännössä suoraan lentokentältä seuraamaan Harryn ja Meghanin hääjuhlia Windsorin linnan puistoon. Tällä kertaa ensimmäisenä matkapäivänämme pidettiin Archien ristiäiset.

--

Päivän kuva: Maisema Nymansista.

 

Kommentit (0)

Viitisen vuotta sitten bloggarit paistoivat banaanilettuja sellaisessa hurmoksessa, että kuvittelin heidän itse keksineen ne. Sisustusbloggarit asettelivat ne parhaille lautasilleen, ruokabloggarit tuunasivat kaurahiutaleilla ja kanelilla, ja fitnessbloggarit ihastelivat niiden proteiinipitoisuutta ja gluteenittomuutta. Kuvissa ne olivat aina paksuja, kuohkeita ja täydellisiä.

Itse kokeilin banaanilettuja ensimmäisen kerran vasta viime kesänä Alku-dieettini yhteydessä. Ymmärsin heti, miksi ruuasta on lyöty niin suurta rumpua. Letuthan olivat uskomattoman vaikeita valmistaa, paloivat helposti pohjaan ja maistuivat järkyttävän pahoilta! Jos ne saa onnistumaan, on syytäkin ottaa välittömästi valokuva. Kyseessä on ehdottomasti blogipostauksen arvoinen uroteko.

Niin ajattelin, koska tein kaikki aloittelevan banaaniletunpaistajan virheet. Kuvittelin, että letut voisi paistaa tavallisella paistinpannulla, mutta niistä tulikin epämääräisiä, palaneita kasoja. Voin kertoa, ettei palanut banaani-kananmunaseos yllä herkkuruokien kärkilistoille.

Opin, että banaaniletut onnistuvat parhaiten perinteisellä pikkulettujen pannulla, joka antaa letuille säännöllisen muodon. Lettupannun koloon voi kaataa taikinaa sen verran paksuksi kerrokseksi, että letun pysyy kääntämään. Letut ovat nimittäin tosi hauraita. Eikä pannu missään tapauksessa saa olla kovin kuuma, jotta taikina ei kärähdä ennen kypsymistään.

Minun äitini on tuskin vieläkään kuullut banaaniletuista, mutta anoppini paistoi niitä jo 1960-luvulla Ghanassa!

Tarjosin lettuja urheasti aamiaispöydässä. ”Tämähän on tuttu maku! Tällaisia letut minun lapsuudessani olivat”, ihasteli puoliso.

Olin äimän käkenä. Minun äitini ole varmaan vieläkään kuullut banaaniletuista, ja puolisoni äiti siis paistoi niitä jo 1960-luvulla. Mitä, mitä!

Asialla on mitä luonnollisin selitys. Puolisoni perhe vietti lähes koko 1960-luvun läntisessä Afrikassa Ghanassa, jossa tuleva appeni auttoi siirtomaavallasta vapautunutta maata kehittämään ruokahuoltoaan. Ilmasto oli trooppinen, ja kaikki tuore ruoka pilaantui nopeasti. Esimerkiksi tuoretta maitoa oli vain harvoin saatavana.

Siinä, missä minä maitotilallisen tyttärenä nautin Suomessa maitoon tehdyistä pläteistä mäkivadelmahillon kera, anoppini valmisti (tai valmistutti) lapsilleen letut banaaneista ja kananmunista. Banaaneja oli aina myynnissä, ja kananmunia saattoi kuulemma löytää pihalta pensaiden alta. Kanat juoksivat pihoilla vapaina. Jos kananmunia ei ollut, banaaniviipaleet vain paistettiin pannulla ja syötiin kanelin kanssa.

En tosiasiassa tiedä, millä reseptillä banaaniletut edesmenneen anoppini keittiössä tehtiin. Eihän pikkupoika tuollaiseen kiinnitä huomiota, eikä anopilta voi enää kysyä. Minulla on hänen reseptivihkonsa, mutten nopealla selailulla löytänyt sieltä banaanilettuja. Anoppi oli koulutukseltaan kotitalousopettaja, joten eipä hän tähän ruokalajiin ohjetta tarvinnut.

Eikä ruoka tietenkään välttämättä ole alkuperältään afrikkalainen, vaikka sitä siellä valmistettiin. Länsiafrikkalaiseen perinteeseen eivät ylipäätään kuulu jälkiruuat, joten ehkäpä kyseessä oli kansainvälisen ekspattiyhteisön kehitelmä tai Intian suunnalta saapunut oivallus. Joka tapauksessa on selvää, etteivät banaanilettuja keksineet suomalaiset tai minkään muunkaan maan bloggarit. Eikä se myöskään ole 2000-luvun tuote, vaan paljon vanhempaa perua.

Minulle riittää lettureseptin autenttisuuden takeeksi puolisoni lausunto, että maku on Ghanasta tuttu. 

Banaanilettuihin tulee 4 kananmunaa, 2 kypsää banaania ja 1 rkl vehnäjauhoja. Kaikki aineet sekoitetaan sauvasekoittimella massaksi, josta paistetaan paksuja lettuja pikkulettupannussa. Käytin paistamiseen voita, jota lisäsin pannulle joka letun jälkeen. Ilman jauhoja ruuasta tulee gluteeniton, mutta letut murtuvat helpommin käännettäessä.

Letut nautitaan marjojen kanssa. Annoksesta riittää kahdelle.

Hyvää ruokahalua!

--

Päivän kuvat: Banaanilettuja.

P.S. Tiesitkö muuten, että banana pancake tarkoittaa slangisanana aamuseksiä? Googlaa, jos et usko.

Kommentit (0)

Arvelin tietäväni paljon terveellisestä ravitsemuksesta ja painonhallinnasta. Niinpä tuntui aika uskomattomalta, kun Reilu miinus -verkkovalmennuksen mainoksessa väitettiin, että voisin laihtua ehkä jopa viisi kiloa viidessä viikossa pelkästään syömällä vatsani täyteen ja katsomalla, mitä tapahtuu. Moni oli kuulemma laihtunut seitsemänkin kiloa.

No tuonhan nyt osoittaisin valeeksi ihan omakätisesti, joten eikun tilaamaan valmennusta. Sain vieläpä maksettua sen  virikekortilla, joten se oli käytännössä ilmainen. Miksipä en olisi kokeillut? Kesähän on mitä mainiointa aikaa keventää ruokavaliota, kun voi ahmia tuoreita marjoja ja uuden sadon kasviksia. Toista se on talvella, kun kaikki kiva pitää onkia pakastimesta jäisenä.

Reilu miinus on laajemman Alku-valmennuksen pikkusisko, jossa pudotetaan painoa vain ja ainoastaan syömällä. Ohjelmaan liittyi kahden viikon valmis ruokalista, joka tutustutti tehokkaasti menetelmään. Sen jälkeen jokaisen piti suunnitella ruokailunsa itse noudattaen ohjelman periaatteita.

Hintaan kuului tulostettava opas, joka sisälsi ruokavalion periaatteet, ruokalistan ja siihen liittyvät ruokaohjeet. Lisäksi oli erillinen reseptikirja, vetäjien viikkokirjeet sekä suljettu Facebook-ryhmä keskusteluja ja keskinäistä tsemppausta varten.

Laajempi Alku-valmennus sisältää näiden lisäksi ainakin tehtäväkirjan ja videoluentoja. Reseptivihkosiakin taitaa olla useampia. Alku-valmennus kestää kahdeksan viikkoa. Täältä voit lukea siitä lisää: https://alku.fi/alku-valmennus/

Tämä ei ole maksettu mainos. Kerron valmennuksesta, koska arvaan, että näinä kehopositiivisuuden aikoinakin moni tietyssä iässä oleva haluaisi päästä eroon muutamasta kilosta. Terveyssyistä, ellei muuten. Jos joku olisi kehittänyt siihen helpon tavan niin olisihan se hienoa.

Samantyyppisiä virtuaalivalmennuksia on liikkeellä useita muitakin, joten olin myös ihan yksinkertaisesti utelias: miten tällainen valmennus toteutetaan ja miten se toimii?

Laihduttajalla on aina nälkä. Totta vai tarua?

Tarua se on. Ensimmäinen havaintoni oli, että tässähän joutuu syömään ihan hillittömän paljon! Ohjelmassa syödään neljä keskenään samankokoista ateriaa päivässä säännöllisin väliajoin. Jokaiseen ateriaan kuuluu runsaasti marjoja tai kasviksia, annos proteiinia ja annos hyvälaatuista rasvaa. Paljonko tuo annos on, jääköön valmentajien salaisuudeksi. Liikunnan takia kohoava energiantarve hoidetaan hiilihydraateilla: leipää, riisiä, pastaa tai perunaa kuuluu päivän ruokalistalle sitä enemmän, mitä enemmän liikutaan. Kaltaiseni sohvaperuna ei niitä juuri lautasellaan näe.

Sen voin silti sanoa, etten tuntenut kertaakaan nälkää. Päinvastoin usein kävi niin, etten millään jaksanut syödä kaikkea, mitä päivän mittaan olisi pitänyt. Ruoka oli enimmäkseen ihan tavallista. Oli esimerkiksi jauhelihapihvejä, minestronekeittoa, uunilohta, kanawokkia, munakkaita ja salaatin tapaisia kulhoja.

En varmasti ole koskaan ennen syönyt 50 grammaa vihreää salaattia tai 75 grammaa lehtikaalia kerralla. En suoraan sanoen ollut pitänyt salaattia kovin olennaisena aineksena salaateissa, mutta tämä ohjelma nosti sen uuteen kunniaan. Kurkun kulutuksen mittasin nyt kymmenissä senteissä enkä millin viipaleissa. Ja niin edelleen. Mansikoita olen ennenkin syönyt kesäisin litratolkulla, ja sitä jatkoin.

Ohjelmaan kuului reilusti enemmän kasviksia kuin perinteinen lautasmalli määrää. Niillähän se vatsa sitten täyttyikin näppärästi. Viiden viikon jälkeen uunijuureksia pursui melkein korvistakin.

Kahden lämpimän ja kahden kylmän aterian valmistaminen joka päivä olisi tuskin onnistunut muuten kuin lomalla, ja ajatukset ja päiväohjelma pyörivät valmennuksen aikana pitkälle ruuanlaiton ympärillä. Niinhän ei tietenkään voi pysyvästi olla. Uskon, että jos ohjelmaa noudattaa pidempään, oppii varaamaan kaappiin sopivia aineksia ja laittamaan ruokia etukäteen niin, ettei tarvitse olla koko ajan kauha kourassa. Myös ulkona syödessä oppii vähitellen katsomaan, mitä syö.

Ei voi laihtua ilman kalorien laskemista ja isoa kalorivajetta. Totta vai tarua?

Taruksi osoittautui tämäkin, yllätys yllätys. Yleensähän sanotaan, että syömällä 7 000 kcal vähemmän kuin kuluttaa laihtuu kilon, ja laihdutusohjelmissa pyritään usein ylläpitämään noin 400 kcal:n päivittäistä kalorivajetta. Tämä on kuitenkin aivan liian yksinkertaista ollakseen totta. Olen aiemmin laihduttaessani onnistunut ylläpitämään tasaista 400 kcal:n kalorivajetta kahdenkin kuukauden ajan laihtumatta grammaakaan. Laihtumisnopeuteni on yleensä ollut murto-osa siitä, mitä sen olisi periaatteessa pitänyt olla, vaikka pystyn yleensä noudattamaan dieettejä ihan hyvin. Tahdonvoimasta minulla ei ole pulaa. Motivaatiosta saattaa olla, koska tykkään peilikuvastani ylipainoisenakin.

Onnistuin vuosituhannen alussa silti laihduttamaan Kalorilaskurin (nyt Sulamo) ja liikunnan avulla normaalipainon sisällä 10 kiloa kahden vuoden aikana ja ylläpitämään saavutettua painoa useiden vuosien ajan, kunnes liikuntavammat pysäyttivät. Sain kuitenkin tarkkailla syömisiäni ihan koko ajan, ja painoni saattoi heilahtaa yhden pizzan puolikkaan takia kaksikin kiloa ylöspäin ja pysyä siellä pari viikkoa. Kävin tietenkin vaa’alla vähintään kerran päivässä. Sulaa hulluutta.

No niin, entäs Reilu miinus sitten? Syötin huvikseni kaikkien aterioideni tiedot Sulamoon ja sain selville, että söin usein yli kulutukseni! En joka päivä, mutta pari kertaa viikossa. Eri päivien kalorikertymä vaihteli aika paljon, millä varmaankin haluttiin estää elimistön vetäytyminen säästöliekille. Keskimäärin kalorivajeeksi jäi noin 100-200 kcal päivässä. Rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien suhde oli noin 30/30/40, ja kuitua kertyi joka päivä yli suositeltujen 25 gramman. Sain ruoastani myös yllin kyllin kaikkia tarvittavia ravintoaineita paitsi D-vitamiinia.

Sulamon laskureiden mukaan söin niin paljon, että minun olisi pitänyt laihtua viiden viikon ohjelman aikana vain 900 grammaa. Tosiasiassa laihduin 2,5 kiloa. Se on toki puolet vähemmän kuin viisi kiloa, mutta silti noilla ruokamäärillä ja erittäin huonoilla yöunilla oikeinkin hyvä tulos. Puntarilla kävin kerran viikossa.

Konkarillakin voi olla opittavaa painonhallinnassa. Totta vai tarua?

Tottahan se. Vasta Reilu miinus -ohjelman myötä ymmärsin, miten paljon enemmän kasviksia on mahdollista syödä päivittäin ja miten se tehdään. Tajusin myös, että aamupalani oli ollut liian pieni. Kun aamiainen ja lounas olivat täyttävät, en ihan oikeasti jaksanut syödä enää illalla paljon mitään. Olin kuullut siitä, mutta nyt pääsin kokemaan väitteen todeksi.

Olen ollut kova napostelemaan - melkein koko ajan on pitänyt olla suussa jotakin, minkä työkaverini voivat todistaa. Reilu miinus -ohjelman ateriat olivat kuitenkin niin isoja, että välipalojen mieliteko katosi lähes kokonaan. Siitäkin olin aikaisemmin vain lukenut, mutta nyt koin sen.

Viisi viikkoa on päättynyt, mutta jatkan Reilun miinuksen viitoittamalla tiellä. En ole perillä: ohjelman sovittaminen arkeen vaatii vielä pohdintaa, mutta tiettyihin vanhoihin tapoihini en ole toistaiseksi palannut.

Olen vaihtanut köyhähkön sämpyläaamiaiseni kahteen isoon mukilliseen heraproteiinijauheella terästettyä marjasmoothieta, koska se on vastustamattoman hyvää ja pitää pidempään kylläisenä. Syön kuitenkin päivittäin vain yhden lämpimän aterian enkä kahta tai jopa kolmea, kuten pitäisi. En nyt vaan jaksa puuhata lieden ääressä niin paljon, enkä kaipaa lämmintä lounasta kesken työpäivän. Ostan kaupasta annossalaatin, mutta huolehdin, että mukana on reilusti proteiinia, enkä jätä kastiketta pois, koska siitä saan ateriaan kuuluvan rasvan. Yritän syödä myös sen salaatin enkä vain sattumia.

Reilu miinus -ohjelman laatijat Kukka Laakso ja Jussi Jaurola lähestyvät ravitsemusta liikunnan puolelta: Kukka aloitti valmentajan uransa kahvakuulakouluttajana ja Jussi voimaharjoitteluvalmentajana. Tämän voi aavistaa ohjelmasta, mutta häiritsevää se ei ole. Ruokavalio on varsin tarkasti ravitsemussuositusten mukainen - proteiinia siinä saa ehkä hieman enemmän ja kasviksia on reilusti enemmän kuin lautasmallissa.

Vertasin ruokavaliota Patrick Borgin ja Sirkka Hirvosen kirjassa Syö hyvin ja laihdu! (Otava 2008) annettuihin neuvoihin, ja ne olivat lähes identtiset. Hauskaa, että myös ravitsemustieteilijän mielestä laihduttamisen ensimmäinen askel on syödä vatsansa täyteen.

Miksen sitten vain ottanut kirjaa käteen hyllystä ja alkanut soveltaa sitä, kun periaatteet olivat samat? Niinpä. Hyvä kysymys! Valmennus kai vain vetosi enemmän.

Markkinoilla on tällä hetkellä ainakin neljä erilaista verkossa toimivaa painonhallintavalmennusta. En osaa verrata niitä, kun en ole kokeillut, mutta ainakin Alussa on paljonkin toimivaa. Viidessä viikossa se ei kuitenkaan vielä ehtinyt refleksin tasolle. Pidempi valmennus on todennäköisesti parempi. Lyhyt ohjelma on tarkoitettukin vain startiksi.

Reilu miinus (Alku) -ruokavalion plussat ja miinukset

+ Osa resepteistä on tosi herkullisia. Esimerkiksi salvialantut - nam!

+ Opin laittamaan maittavan marjasmoothien ja käyttämään heraproteiinia.

+ Valmiin viikko-ohjelman ateriat ovat taitavasti koostettuja ja ravitsemuksellisesti oikeaoppisia.

+ Ohjelmassa laihdutaan syömällä, ei liikkumalla, joten se sopii myös jänne- ja nivelvaivaisille.

+ Ohjelmassa ei tarvitse laskea kaloreita eikä vaakaakaan tarvita välttämättä.

+ Ruokavalio on joustava eikä sitä tarvitse noudattaa koko ajan täydellisesti. 80 % riittää.

 

- Ruokaa sai olla laittamassa ihan koko ajan.

- Olisi tosi rasittavaa, jos joka aamu pitäisi laittaa erilainen aamupala. En ala!

- Periaatteiden soveltaminen omaan arkeen vaatii paljon ajatustyötä.

- Ohjaajien tuki jäi melko heppoiseksi.

- Keskusteluryhmä ei ollut kovin aktiivinen.

- Raaka kaali oli liikaa ruuansulatukselleni.

- Ohjelmassa suositeltiin vahvasti laktoositonta ja gluteenitonta ruokavaliota, joka on monille tarpeeton.

- En laihtunut "reilusti", vaikka noudatin ohjeita varsin tarkasti. Se ei tosin ollut välttämättä ruokavalion vika, vaan helteen ja unettomuuden.

--

Päivän kuva: Kehitin ohjelman aikana perinteisestä kesäherkustani talkkunasta Reilu miinus -version. Sekoitin piimän ja talkkunajauhojen joukkoon annoksen heraproteiinia ja söin marjojen kanssa. Oli hyvää, uskokaa tai älkää (esimerkiksi äitini ei uskonut)!

Kommentit (0)

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016