Aktiivinen ikääntyminen näyttää olevan Suomessa varsin voimakas normi. Kunnon eläkeläisen kalenteri on täpötäynnä viikoiksi eteenpäin. Ikääntyvät täyttävät teatterien katsomot, tuntevat uusimmat elokuvat, tekevät vapaaehtoistyötä, käyvät yleisötapahtumissa ja osallistuvat yhdistystoimintaan. Lisäksi he käyvät jooga- ja jumpparyhmissä, vesijuoksevat, golfaavat ja sauvakävelevät vakioporukalla.

Ainakin osa aktiiveista saattaa kokea, että se on ainoa oikea tapa ikääntyä. Vanhoja he ovat mielestään vasta, kun jäävät kotiin kyhjöttämään, ja kukapa vanha haluaisi olla? Vierivä kivi ei sammaloidu, tiedättehän.

Ikään kuin ikääntyvällä olisi vain kaksi vaihtoehtoa: joko olet aktiivinen, reipas ja seuraan hakeutuva seniori tai sitten pyörätuolissa työnnettävä tai märissä vaipoissa viruva, onneton ja yksinäinen vanhus, josta kukaan ei välitä. Jos pysähdyt hetkeksikin, putoat aktiivisten ryhmästä kuolemaa odottavien porukkaan.

Ei kai se ihan noinkaan voi olla. Kai siinä välissäkin jotakin on?

Entä minne katoavat yksilöllisuus ja monimuotoisuus, kun ikää kertyy? Mikä on käännekohta, jolloin persoonalliset piirteet katoavat ja kotona omassa rauhassaan puuhailevasta keski-ikäisestä kuoriutuu seurallinen normi-ikäihminen? Ja miksei kotona voi olla aktiivinen?

Ovatko ekstrovertit kaapanneet vanhenemisen ja yrittävät nyt sulloa kaikki samaan muottiin?

Ennustan itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu.

Nautin tutusta seurasta, mutta en ole kovin seurallinen. Kahdenkeskiset keskustelut, jotka polveilevat pintailmiöistä syvimpien tuntojen jakamiseen ja taas takaisin, ovat minusta palkitsevin kanssakäymisen muoto. Minulla on mielipide melkein kaikesta, mutta en aloita ryhmätilanteessa juuri koskaan keskustelua. Olen kömpelö täyttämään hiljaisia hetkiä. Olen siis melko vahvasti introvertti -  tosin toinen hallitseva piirteeni on joustavuus.

Kotini on linnani. Kokonainen viikonloppu kotona puolison kanssa ilman mitään sovittua ohjelmaa on melkein parasta, mitä tiedän.  Tekemisen puutetta minulla ei silti ole koskaan. Omasta mielestäni olen hyvinkin aktiivinen, minä vain en millään ehdi kodin ulkopuolisiin rientoihin. Ehkä sitten eläkkeellä.

Ennustan kuitenkin itselleni vaikeuksia nykyisessä ikääntymiskulttuurissa, jossa yksin ja kotona oleminen on voimakkaasti stigmatisoitu. Olemmehan saaneet kuulla, että yksinäisyys tappaa. Myönnän toki, että introverttikin tarvitsee seuraa ja läheisyyttä voidakseen hyvin, mutta yksinäisyys ei ole introvertille pääsääntöisesti tuskallista vaan välttämätöntä. Miksi siitä syyllistetään?

Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei automaattisesti tarkoita syrjäytymistä.

Ikäihmisten ohjelma tarkoittaa usein ryhmätapaamisia. Ryhmiin kerääntyvät ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia ja ulospäin suuntautuneita. Introvertti ei välttämättä tunne niissä oloaan luontevaksi - riippuu toki paljon ryhmästä, sen ohjelmasta ja vetäjän taidoista.

Ryhmien ekstrovertit saattavat suorastaan ylenkatsoa yksin viihtyviä ikätovereitaan. ”Kyllä sillä Maijallakin olisi paljon mukavampaa, jos hän tulisi tänne meidän rentoon ja iloiseen porukkaan. Ihme mörökölli hapannaama. Reipastuisi nyt vähän! Tietäähän sen, että tulee kremppaa, kun ei liiku yhtään.”

Saatan hyvinkin olla eläkeläisenä houkuteltavissa käsityöpiiriin, kirjaklubiin tai porukkaan, joka vierailee lähistön puutarhoissa nuuhkimassa kukkia. Ehkä perustankin piirin itse. Tai sitten rakennamme jonkun yhtä introvertin kanssa kahden hengen keskinäisen tukiryhmän.

Mahdollista on sekin, että linnoittaudun iän myötä entistäkin vahvemmin kotiin. Minusta voi tulla onnellinen erakko. Jos kuitenkin syrjäydyn, toivon, että etsivä vanhustyö löytää minut ja käy kysymässä, millaisesta tuesta olisi apua. Uskon, että osaisin kertoa.

Yksinäisyyden kokemuksilla, sairauksilla, köyhyydellä ja muulla huono-osaisuudella on taipumusta kasautua samoille ihmisille. Yksin tai kotona viihtyminen tai ryhmätoiminnasta kieltäytyminen ei silti automaattisesti tarkoita syrjäytymistä tai sitä, että ihminen on onneton. Meitä on niin moneksi.

Tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

Sain sytykkeitä tähän kirjoitukseen Minna Pietilän ja Marja Saarenheimon kirjasta Ilmeikäs arki - Tutkimus ikääntyneistä ihmisistä järjestöjen kehittämistoiminnassa (VTKL 2017). Kirjoittajat pohtivat sen aloitusjaksossa perusteellisesti vallitsevaa vanhuuskuvaa ja sen muutoksia. Esittämäni kärjistyneet tulkinnat ovat kuitenkin omiani.

Kirja liittyy vastikään päättyneeseen Eloisa ikä -avustusohjelmaan, jota koordinoi Vanhustyön Keskusliitto. Kymmenet järjestöt ympäri Suomen järjestivät kehityshankkeita ja monenlaista ohjelmaa ikääntyville. Hankkeeseen liittyneessä tutkimuksessa selvitettiin, lievenivätkö osallistujien yksinäisyyden tunteet ja paraniko heidän hyvinvointinsa.

Yksi tutkimuksen päätuloksista oli, että ikäihmisten yksinäisyyttä on tosiaan mahdollista lieventää järjestötoiminnan avulla. Eniten koheni vaikeimmissa tilanteissa olleiden hyvinvointi. Heidät tavoitettiin parhaiten etsivän vanhustyön avulla, ja he tarvitsivat usein yksilöllistä tukea, joka tuotiin kotiin asti.  Jo valmiiksi aktiivisten ja hyväkuntoisten hyvinvointia järjestötoiminta ylläpiti.

Toiminta rytmitti ikäihmisten arkea, antoi mahdollisuuden käyttää kertynyttä osaamista ja kokemusta sekä tavata muita ihmisiä. Siitä oli siis paljon iloa. Oli kuitenkin tärkeää, että toiminta oli sopusoinnussa ihmisen arvostusten ja persoonallisten ominaisuuksien kanssa. Tutkijat painottivat, että ikäihmiset ovat yksilöitä eikä kaikille välttämätä sovi samanlainen toiminta.

Tiesittekö muuten, että tutkimusten valossa vanhusten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viime vuosikymmeninä? Siitä vain puhutaan entistä enemmän. Eniten ikäihmisten yksinäisyydestä ovat huolissaan ne, jotka eivät ihan vielä itse ole eläkeiässä.

Ilmeikäs arki -kirjan voi lukea täällä.

Eloisa ikä -ohjelmasta lisää täällä.

--

Päivän kuva: Kyyhkysiä ja savupiippuja.

 

Kommentit (9)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Maija, ymmärrän, että kärjistämällä asioita saa näkemyksilleen huomiota. Itse kuitenkin mieluummin näen, että meitä ikääntyneitäkin on moneen junaan. Miksi siis laittaa vastakkain erilaisesta elämäntyylistä pitäviä, on kyseessä sitten minkä ikäiset tahansa? Itse olen huomannut, että arkielämässä jokaisella eläkeläisellä on mahdollisuus aika pitkälle osallistua tai olla osallistumatta. Ehkä sinäkin sen huomaat, kun tulet itse eläkeikään. Jospa annettaisiin kaikkien kukkien kukkia, leimaamatta kenenkään elämäntapaa toista huonommaksi. Minulle sopii osallistuminen monenlaisiin asioihin, sinun intressisi ovat toisenlaiset. Elä rauhassa. Niin minäkin teen. En todellakaan yritä sulloa sinua mihinkään muottiin. Miksi provosoitua toisen erilaisuudesta? Mielenkiintoinen kysymys!

Omasta vapaasta halustaan, ilman normeja, aktiivinen eläkeläinen Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Olen aivan samaa mieltä - antaa kaikkien kukkien kukkia. 

Vallitseva vanhuuskuva on sosiaalinen rakenne, joka vaikuttaa sihen, miten sinä ja minä näemme itsemme ja toisemme ja miten itsestämme ja muista puhumme. Lisäksi se vaikuttaa siihen, miten ikääntyneitä kohdellaan virastoissa, palveluissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa, sekä siihen, millaiselle toiminnalle yhteiskunnan rahaa jaetaan. Yksityinen on siten vahvasti poliittista.

Aktiivisesta ikääntymsestä on tullut vallitseva vanhuuskuva vasta viime vuosina. Se oli syntyessään ihan toivottu vastaliike vallinneelle kielteiselle ja syrjivälle  vanhuuskuvalle. Alettiin korostaa, että ikä on vain numero, ja nostettiin esimerkeiksi sankarivanhuksia. Tämä kehitys on kuitenkin jyrännyt alleen nimenomaan moninaisuuden ja yksilöllisyyden ajatuksia. Kun ikäihmisille järjestetään toimintaa julkisilla varoilla, rahanjakajien ja toiminnan järjestäjien sekä vetäjien tulisi muistaa nimenomaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Kaikilta ei pidä odottaa aktiivisuutta, ja aktiivisuuttakin on monenlaista. 

Eloisa ikä -ohjelma on käsitykseni mukaan toteuttanut nimenomaan tuota monimuotoisuutta. Sen rahoituksella on luotu monenlaisia uusia toimintamuotoja, ja mikä parasta, ne  ovat ymmärtääkseni  saaneet myös jatkorahoitusta. Meillä introverteilläkin on toivoa :)

Esimerkiksi nuorten parissa tehtävä etsivä nuorisotyö on jo tuttua useimmissa kunnissa. Nyt tarvittaisiin vahvistusta etsivälle vanhustyölle.

introvertti tuu

Olen introvertin kanssa vahvasti samaa mieltä! Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin "oi kultainen nuoruus" joukkolaulutilaisuuksita,kaikesta,missä tehdään yhdessä! Ei voisi vähempää kiinnostaa. Saati että laumassa kävisi kukkia nuuskimassa ym sellaista. Viihdyn itseni ja omien juttujeni kanssa,silloin tällöin naamakirjassa ajatuksia vaihtaen. KUKAAN ei pidä mun puoliani jos en itse,siis etten HALUA mitään joukkotapaamisia. Voisin kyllä järjestää jonkun jutun,kertaluonteisesti,siinä kaikki. Etsivä vanhustyö on ok,mutta en katso kuuluvani kumpaankaan joukkoon. Kiva tavata ihmisiä pienissä määrin,siinä kaikki. Joukkoveisuut jääkööt muille. Mulla on kamerat,avoin yliopisto,instagram,gurushot,fb,kirjasto,miniatyyrit,gikong ja sata muuta puuhaa.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä introvertti! En tiedä, oletko jo eläkkeellä vai et. Itse olen ollut noin viisi vuotta ja olen siis ns. kokemusasiantuntija ja voin vakuuttaa, että minua ei ainakaan kukaan ole edes yrittänyt pakottaa osallistumaan mihinkään! Kun olen aktiivista ja osallistuvaa sorttia, olen ihan itse hakeutunut eri juttuihin ja maksan jokaisesta ihan itse. Vahva ymmärrykseni ja havaintoni on, että jokainen eläkeläinen elää kuten haluaa. Sinullakin näyttää olevan vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä. Olen ihan huuli pyöreänä tästä hullusta olettamuksesta, että eläkeläinen pakotettaisiin osallistumaan johonkin. Miten se olisi mahdollista? Hyvää omannäköistä viikonloppua kaikille! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kun itse hakeudut aktiivisesti rientohin niin miten voit olla kokemusasiantuntija vähemmän seurallisten puolesta? Kyllä  vallitsevien asenteiden paine on han tunnettu ja tunnustettu sosiologinen ilmiö. Kannattaisi selailla tuota kirjaa, josta laitoin linkin.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hyvä Maija! En ole vain selaillut, vaan jopa lukenut kirjan ja monia muitakin tutkimuksia, joissa arvostamani kollega on mukana. Olenpa jopa kuunnellut useita hänen luentojaan aiheesta. Se, että eri ikäisiin kohdistuu tiettyjä paineita ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi toimia niin sanotusti oman päänsä mukaan. Erilaisia paineita kohdistetaan niin nuoriin kuin työikäisiinkin. Ystävinäni on todella monenlaisia eläkeläisiä, joista muutamat viihtyvät pääasiassa kotosalla, joku nauttien esimerkiksi siitä, että voi kaiket päivät lukea kirjoja. En ole kuullut, että ketään itsekseen kotona viihtyvää olisi pakotettu rientoihin. Koko ajatuskin kuulostaa hullulta. Ehkäpä minulla on eläkkeellä olevana kokemusasiantuntija laajempi tarttumapinta monenlaisten eläkeläisten elämään kuin työelämässä olevalla. Voin tietysti olla väärässä. Toisaalta, sitä ei tietenkään voi tietää, miten asiat ovat, kun sinä siirryt vanhuuseläkkeelle. Ehkäpä yhteiskunnalla on silloin jopa resursseja käydä koputtelemassa kaikkien eläkeläisten ovia ja patistella osallistumaan tapahtumiin. Muuten, minun puolestani voimme toki pitää omat näkemyksemme, kuten tietysti teemmekin. Hyvän joulun toivotuksin, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Maija
Liittynyt15.10.2015

Nähtävästi olen epäonnistunut viestinnässäni surkeasti, sillä omasta mielestäni en ole puhunut  mitään pakottamisesta. Koen, että näkemyksemme ovat hyvinkin lähellä toisiaan.  Hyvää ja rauhallista  joulua myös sinulle, Anjakaarina.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin nelisen vuotta sitten terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain hermokivut ja 15 kiloa massaa sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta pitkille kävelyretkille en enää tässä elämässä pääse. Identiteettini sain takaisin erilaisena.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 58-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016