Viime päivinä on taas syyllistetty kuluttajia siitä, että nämä hankkivat ostoshuumassa turhia tavaroita. Moni on kiillottanut sädekehäänsä toteamalla, ettei todellakaan ostanut mitään mustana perjantaina, kybermaanantaista puhumattakaan. Pari viimeaikaista tapahtumaa on saanut minut kyseenalaistamaan tätä ajattelua. Onkohan tarpeettomia tavaroita ja ostoskiimaa olemassakaan?

Kollegojen kesken piti tuoda pikkujouluun kierrätyslahja eli käytetty tavara, jota ei itse enää tarvitse, mutta josta vielä olisi iloa vastaanottajalle. Meitä oli siinä koko pöydällinen eläkeikää lähestyviä naisia, jolla oli ollut vaikeuksia löytää taloudestaan yhtään esinettä, joka täyttäisi vaatimukset. Kaikki vanha tavara oli joko yhä omassa käytössä eli tarpeellista tai niin rakasta tai niin kulunutta, ettei sitä tuntunut hyvältä kääriä lahjapaperiin.

Yli puolet porukasta sai paketeistaan kirjan. Olin itsekin katsellut kirjahyllyäni sillä silmällä. En kuitenkaan pystynyt luopumaan anopin Successful Entertaining -kirjasta, vaikka se olisi varmasti tuottanut iloa saajalle. Minulla on takavuosien karsinnan jälkeen jäljellä vain kirjoja, jotka aion lukea (uudestaan), paitsi pari uudehkoa pokkaria. Sitä paitsi ajattelin, että kirjalahja olisi kirjoittajille liian ilmeinen valinta.

Mistäpä sitä tietää, mikä lopulta on tarpeetonta?

Availin kaappien ovia ja mittailin tavarakokoelmiani. Minulla on tarpeettoman monta lautasta ja juomalasia, mutta kerääkö joku oikeasti eriparisia astioita? Kolhiintuneita Savonia-aterimiakin löytyisi. Juustohöyliä on kaksi, paketoisinko toisen? Kakkuvuokia on tarpeettoman monta vähäiseen käyttöön nähden, mutta kai niitä on kaikilla muillakin. Ja voihan olla, että sitten eläkkeellä innostun paistamaan tiikerikakkuja.

Eniten minulla on pieneksi jääneitä vaatteita. Nuorempi sukupolvi ilahtuu vetäessään rupuisista pahvilaatikoista esiin merinomekkoja ja kasmirpaitoja kuin sadun ehtymättömistä satulalaukuista. Ne näyttävät hänen yllään paljon paremmilta kuin minun päälläni, ja moni on kysynyt häneltä, mistä sellaisia saa, mikä tuottaa minulle paljon mielihyvää. Olisi kuitenkin iso riski, ettei koko olisi satunnaiselle vastaanottajalle sopiva. Mieluummin pidän vaatteet myynti- ja lahjoitusreservinä.

Ainoa aito 1990-luvun iltalaukkuni oli jo päätymässä pakettiin, kun tartuin vielä viimeiseen oljenkorteen ja kysyin puolisolta, löytyisikö hänen kätköistään jotakin sopivaa. Hän tarvitsi vain muutaman minuutin paikallistaakseen täydellisen pikkujoululahjan: 1980-luvun rannekellon, jossa on punainen kellotaulu ja hihna. Kellotaulun keskellä oli vieläpä pientä glitteriä. Oikein tyylipuhdas ja hauska esine, joka sopi sekä miehelle että naiselle. Siihen hetkeen asti se oli tarpeeton tavara, mutta eipä ollut enää.

En mielestäni ole paha hamsteri, mutta käytän kankaisia lahjanauhoja joka joulu uudestaan. Olen myös luopunut kertakäyttöisistä pakasterasioista ja hankkinut noin kuutiometrin verran kestäviä muovirasioita. Uudelleen käyttäminen on ekologista, mutta edellyttää tavaroiden varastointia. Ja mistäpä sitä tietää, mikä lopulta on tarpeetonta. Luulen, että aika moni konmaritus on kilpistynyt tähän kysymykseen.

Eikö ole ylimielistä ajatella, että minun roskani olisi jonkun toisen aarre?

Entä ostoshuuma sitten? Onko tuttua?

Aika lähellä sitä kieltämättä olin viime viikolla Kampin Mujissa. Ex-mieheni oli niin suuri Japanin ystävä, että avioliittomme päättyi siihen – hän löysi sieltä uuden suunnan elämälleen. Olen sulkenut japanilaisen kulttuurin ja estetiikan mielestäni noin 30 vuoden ajaksi, mutta Mujissa tuntui oudosti kotoisalta. Olisin voinut ostaa melkein kaiken.

OIen kuullut yllättävän monia happamia kommentteja Mujista. Se on sellainen aikuisten Glitter. Ei siellä ole oikeasti paljon mitään. Kuka niitä tavaroita muka tarvitsee? No minä! Minusta on ihanaa, kun tavaroille on paikat, ja Mujissa on paikkoja tavaroille.

Esimerkiksi yöpöytäni on pieni, ja sille kertyy paljon tavaraa lehdistä käsivoiteeseen ja nappikuulokkeisiin. Kun illalla riisun silmälasini, ne liukuvat lehtien välissä tavoittamattomiin. Kun sitten aamulla kopeloin niitä käsiini, ne joko putoavat lattialle tai ainakin saavat sormenjälkiä. Nyt minulla on sänkyni vieressä varta vasten silmälaseille suunniteltu pieni, harmaa kaukalo, jossa lasit säilyvät turvallisesti aamuun. Ei elintärkeä, mutta tarpeellinen esine.

Luulen, että ostoshuuma ja turhat tavarat ovat enimmäkseen jotakin, mitä on muilla, ei niinkään itsellä. Jos on koko elämänsä ajan pystynyt hankkimaan tarvitsemansa, ei ehkä hullaannu kovin helposti ostamisesta, ja sitä on helppo paheksua. Mutta jos on pitkä kokemus vaille jäämisestä, voi tuntua mahtavalta, että kerrankin pystyy ostamaan vaikka useamman kappaleen samaa tavaraa. Kaksi yhden hinnalla!  Eihän sitä koskaan tiedä, toistuuko tilanne enää.

Minun on helpompi ymmärtää tarjoushaukkoja kuin ostamisen paheksujia. En ihmettelisi yhtään, vaikka jäämistöstäni löytyisi läjä käyttämättömiä villakerrastoja. 

Vintiltä ja kellarista löytyy myös tarpeetonta, mutta on vaikea keksiä, kenelle se olisi tarpeellista ja kuka sen vielä haluaisi. Eikö ole ylimielistä ajatella, että minun roskani olisi jonkun toisen aarre? Jonkun alempiarvoisen ehkä?

Maapallo ei kestä tällaista ostamista. Tiedän sen kyllä. Mitä johtopäätöksiä tiedosta pitäisi vetää, onkin jo vaikeampi juttu. Siksi tässäkään tarinassa ei ole kunnollista päätä eikä häntää.

--

Päivän kuvat: Mujin paperikassi kastui marraskuisessa sateessa.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016