Kuvittelin, että nätin mekon empireleikkaus häivyttäisi pömppömahani. Kuinka väärässä olinkaan! Näytin odottavalta äidiltä. Mikä nyt neuvoksi?

Olin tilannut mekon Bodenin nettikaupasta, koska ihastuin sen erikoisen muotoiseen kaula-aukkoon. En osannut yhtään varoa empireleikkausta, ajattelin vain, että maha varmaan mahtuu hyvin. Laihan mallin päällä viskoosikrepistä valmistettu mekko näytti valokuvissa ihanan väljältä ja kepeältä.

Tanakalla tantalla sama vaate näytti kuitenkin ihan erilaiselta. Katsokaa nyt:

Rintojen alta suoraan helmaan asti A-linjaisena laskeutuva mekko kätki kyllä vatsan, mutta peitti samalla näkyvistä myös vyötärön kaaren. Olisihan minun pitänyt jo tietää, että minulle sopivat parhaiten melko napakasti vartalonmyötäiset mekot. Eivät tällaiset.

Jospa ongelma poistuisi yhdistämällä mekkoon jotakin? Neulelaatikosta sattui ensimmäisenä käteen harmaa merinovillaneule. Se osoittautui kuitenkin aivan liian pitkäksi ja laatikkomaiseksi. Ei auttanut yhtään, että neule oli ohutta. Sotanorsu mikä sotanorsu.

Entä sitten lyhyt, eteen solmittava neule? Sen avulla saisin vyötärön esiin. Mutta ei, sekään ei näyttänyt hyvältä. Neule katkaisi mekon A-linjan epäpukevasti. Yhdistelmä näytti kauhealta sekä takaa että edestä.

Seuraavaksi kokeilin suoralinjaista, mutta lyhyehköä puuvillaneuletta. Yllättäen se sopikin mekon kanssa ihan hyvin. Se myötäili mekon A-linjaa eikä ollut liian pitkä.

Oliko ongelma nyt ratkaistu?

No ei. Vasta valokuvia katsoessani tajusin, että mekko on aivan selvästi vähintään viisi senttiä liian lyhyt!

Vaate jäi useaksi viikoksi kaappiin. Samaan aikaan ostamani samanmallinen, mutta kuviollinen tunika oli kuitenkin jatkuvassa käytössä. Siitäpä sainkin oivalluksen: entä, jos mekko ei olekaan liian lyhyt, vaan liian pitkä! Minähän tekisin siitäkin tunikan.

Tuumasta toimeen ja kangassakset käpälään. Mekon helmassa oli kaksinkertainen kaitale. Kun lyhensin helman juuri kaitaleen yläpuolelta, sain sauman kätketyksi kaitaleen alkamiskohtaan. Tavallaan siis vain siirsin kaitaleen 20 senttiä ylemmäs.

Ja kun ompelukone kerran oli esillä, lyhensin samalla myös raidallisen trikoohameen. Olin jo siirtänyt sen kierrätykseen menevien kasaan, koska se oli epäpukeva ja liian pitkä. Lyhensin sitä viisi senttiä. Ja kas, nämähän sopivat yhteen!

Kuvat todistavat, että myös ylipainoinen voi käyttää vaakaraitoja ja myös alaosassa. Niitä ei vain saa olla liikaa. Kaikki on kiinni mittasuhteista. Kokovartalopeili kertoo, mikä sopii.

Parhaalta tunika näyttää kuitenkin tummansinisten farkkujen kanssa.

Olisin voinut lähettää mekon takaisin, ja rahani olisi palautettu. Nyt minulla on kaksi mieluisaa tunikaa, sininen ja kuviollinen. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

--

Päivän kuva: Minä, mekko ja puuvillaneule. Mekon kaula-aukosta pilkottaa aluspaita, jonka pitsiupotus on sattumalta aivan saman muotoinen kuin mekon kaula-aukko.

Kommentit (3)

tuulamami

Teitpä oivat korjaukset.  Olen useammankin kerran lukenut närkästynyttä kritiikkiä siitä, miksi pukeutumisjutuissa neuvotaan häivyttäämään vartalon virheitä ja korostamaan hyviä puolia. Juuri siksi, että kokonaisuuden mittasuhteet ovat olennaisen tärkeitä. Ei suinkaan siksi, että pukeutuja olisi jotenkin viallinen. Valmisvaatteet eivät todellakaan ole yksilöllisesti räätälöityjä, me olemme. Kun kokonaisuus on tasapainossa, tuntuu asu omalta. Kokovartalopeili on paras pukeutumisneuvoja. Mainio juttu.

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos kommentoijille! 

Olen samoilla linjoilla kuin Tuula. Kaikille ei ole yhtä tärkeää pukeutua niin, että  lopputulos miellyttää silmää, mutta itse olen pyrkinyt siihen aivan pienestä pitäen. Ajattelen, että minulla on virheetön perintövartalo kokonumerosta riippumatta. Mittasuhteiltaan väärät ja keskenään sopimattomat vaatteet kuitenkin pilaavat vaikutelman. Olisi hölmöä vaatia muita pukeutumaan rumasti, kun he voivat sopivilla asuvalinnoilla näyttää paljon paremmiltakin. Sallin saman itselleni.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia, eikä se jokin tule enää koskaan takaisin. Minä menetin nelisen vuotta sitten terveyteni, yöuneni, juoksemisen, joogan, 7 pahvilaatikollista huolellisesti kerättyjä vaatteita ja identiteettini.

Vastalahjaksi sain hermokivut ja 15 kiloa massaa sekä vakaumuksen, että ikä on kaikkea muuta kuin numero. Nukun jo paremmin enkä tarvitse kipulääkkeitä päivittäin, mutta pitkille kävelyretkille en enää tässä elämässä pääse. Identiteettini sain takaisin erilaisena.

Blogi kertoo kaikesta, mitä tietty ikä mukanaan tuo: ainakin krempoista ja niiden hoitamisesta lääkkeellisin ja lääkkeettömin keinoin, uuden vaatevaraston keräämisestä, kodinhoidosta ja parvekepuutarhan vaalimisesta. Vähän myös kiukusta, joka herää, kun joka puolella kehotetaan ikääntyviä liikkumaan. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkeen.

Tietyssä iässä -blogi jatkaa  Dementin omainen -blogini ja Parveke länteen -blogini jalanjäljillä, mutta aihepiiri on laajempi. Olen Maija Rauha, 58-vuotias brunetti. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016