Viitisen vuotta sitten bloggarit paistoivat banaanilettuja sellaisessa hurmoksessa, että kuvittelin heidän itse keksineen ne. Sisustusbloggarit asettelivat ne parhaille lautasilleen, ruokabloggarit tuunasivat kaurahiutaleilla ja kanelilla, ja fitnessbloggarit ihastelivat niiden proteiinipitoisuutta ja gluteenittomuutta. Kuvissa ne olivat aina paksuja, kuohkeita ja täydellisiä.
Itse kokeilin banaanilettuja ensimmäisen kerran vasta viime kesänä Alku-dieettini yhteydessä. Ymmärsin heti, miksi ruuasta on lyöty niin suurta rumpua. Letuthan olivat uskomattoman vaikeita valmistaa, paloivat helposti pohjaan ja maistuivat järkyttävän pahoilta! Jos ne saa onnistumaan, on syytäkin ottaa välittömästi valokuva. Kyseessä on ehdottomasti blogipostauksen arvoinen uroteko.
Niin ajattelin, koska tein kaikki aloittelevan banaaniletunpaistajan virheet. Kuvittelin, että letut voisi paistaa tavallisella paistinpannulla, mutta niistä tulikin epämääräisiä, palaneita kasoja. Voin kertoa, ettei palanut banaani-kananmunaseos yllä herkkuruokien kärkilistoille.
Opin, että banaaniletut onnistuvat parhaiten perinteisellä pikkulettujen pannulla, joka antaa letuille säännöllisen muodon. Lettupannun koloon voi kaataa taikinaa sen verran paksuksi kerrokseksi, että letun pysyy kääntämään. Letut ovat nimittäin tosi hauraita. Eikä pannu missään tapauksessa saa olla kovin kuuma, jotta taikina ei kärähdä ennen kypsymistään.
Minun äitini on tuskin vieläkään kuullut banaaniletuista, mutta anoppini paistoi niitä jo 1960-luvulla Ghanassa!
Tarjosin lettuja urheasti aamiaispöydässä. ”Tämähän on tuttu maku! Tällaisia letut minun lapsuudessani olivat”, ihasteli puoliso.
Olin äimän käkenä. Minun äitini ole varmaan vieläkään kuullut banaaniletuista, ja puolisoni äiti siis paistoi niitä jo 1960-luvulla. Mitä, mitä!
Asialla on mitä luonnollisin selitys. Puolisoni perhe vietti lähes koko 1960-luvun läntisessä Afrikassa Ghanassa, jossa tuleva appeni auttoi siirtomaavallasta vapautunutta maata kehittämään ruokahuoltoaan. Ilmasto oli trooppinen, ja kaikki tuore ruoka pilaantui nopeasti. Esimerkiksi tuoretta maitoa oli vain harvoin saatavana.
Siinä, missä minä maitotilallisen tyttärenä nautin Suomessa maitoon tehdyistä pläteistä mäkivadelmahillon kera, anoppini valmisti (tai valmistutti) lapsilleen letut banaaneista ja kananmunista. Banaaneja oli aina myynnissä, ja kananmunia saattoi kuulemma löytää pihalta pensaiden alta. Kanat juoksivat pihoilla vapaina. Jos kananmunia ei ollut, banaaniviipaleet vain paistettiin pannulla ja syötiin kanelin kanssa.
En tosiasiassa tiedä, millä reseptillä banaaniletut edesmenneen anoppini keittiössä tehtiin. Eihän pikkupoika tuollaiseen kiinnitä huomiota, eikä anopilta voi enää kysyä. Minulla on hänen reseptivihkonsa, mutten nopealla selailulla löytänyt sieltä banaanilettuja. Anoppi oli koulutukseltaan kotitalousopettaja, joten eipä hän tähän ruokalajiin ohjetta tarvinnut.
Eikä ruoka tietenkään välttämättä ole alkuperältään afrikkalainen, vaikka sitä siellä valmistettiin. Länsiafrikkalaiseen perinteeseen eivät ylipäätään kuulu jälkiruuat, joten ehkäpä kyseessä oli kansainvälisen ekspattiyhteisön kehitelmä tai Intian suunnalta saapunut oivallus. Joka tapauksessa on selvää, etteivät banaanilettuja keksineet suomalaiset tai minkään muunkaan maan bloggarit. Eikä se myöskään ole 2000-luvun tuote, vaan paljon vanhempaa perua.
Minulle riittää lettureseptin autenttisuuden takeeksi puolisoni lausunto, että maku on Ghanasta tuttu.
Banaanilettuihin tulee 4 kananmunaa, 2 kypsää banaania ja 1 rkl vehnäjauhoja. Kaikki aineet sekoitetaan sauvasekoittimella massaksi, josta paistetaan paksuja lettuja pikkulettupannussa. Käytin paistamiseen voita, jota lisäsin pannulle joka letun jälkeen. Ilman jauhoja ruuasta tulee gluteeniton, mutta letut murtuvat helpommin käännettäessä.
Letut nautitaan marjojen kanssa. Annoksesta riittää kahdelle.
Hyvää ruokahalua!
--
Päivän kuvat: Banaanilettuja.
P.S. Tiesitkö muuten, että banana pancake tarkoittaa slangisanana aamuseksiä? Googlaa, jos et usko.
