Meillä leivottiin paljon, kun olin pieni. Luulen, että useimmissa maalaisperheissä tehtiin niin. Jauhoja, voita, munia ja sokeria oli ruokakomerossa melkein aina, joten jos haluttiin jotakin hyvää, leivottiin. Me lapsetkin opimme jo varhain tekemään munavaahdon kääretorttua varten ja voivaahdon kakkujen ja pikkuleipien leivontaan. Myös pojat leipoivat.

Kananmunat ja sokeri vispattiin sähkökäyttöisellä vatkaimella, kun taas voi-sokerivaahto tehtiin aina käsin kauhalla hieroen, sekoittaen ja lopulta vatkaten. Se vaati voimaa, jota minulla ei järin paljon ollut. Äitini sen sijaan työsti voivaahdon nopeasti vaaleaksi ja kuohkeaksi. Lehmien lypsäminen oli hyvää käsitreeniä.

Vaahdoksi voi piti saada, koska muuten taikina juoksettui ja muuttui ryynimäiseksi, kun kananmunat lisättiin. Niin äiti sanoi, ja uskoin sen kokemukseni perusteella todeksi.  Niinpä vatkasin hillittömästi. Kakut onnistuivat ja pikkuleivistä tuli mureita. Bravuurini olivat shakkiruudut.

Leipoisin ystäväni juhliin vanhan ajan pikkuleipiä tädin resepteillä.

Olen leiponut kotoa muutettuani hyvin vähän. Oma perheeni on aina ollut niin pieni ja välittänyt niin vähän makeasta, että olen joutunut syömään leipomukset pääosin itse. Siinä taas ei ole kovin paljon järkeä, varsinkaan nyt, kun on jo valmiiksi ylipainoinen. Yhden ainoan kerran muistan leiponeeni aikuisena pikkuleipiä, jos valmiin joulupiparitaikinan käyttöä ei lasketa.

Kun pikkuserkkuni ja ystäväni piti 60-vuotispirskeet, hän toivoi lahjoiksi ruokia, leipomuksia tai esityksiä juhlatilaisuuteen. Muistelimme yhdessä vesi kielellä ihania pikkuleipiä, joita äitimme ja ystäväni täti (minun setäni puoliso) leipoivat. Olimme yksimielisiä siitä, että tädin pikkuleivät ovat vertaansa vailla.

Siitä sitten jotenkin päädyimme suunnitelmaan, että leipoisin ystäväni juhliin vanhan ajan pikkuleipiä päivänsankarin tädin resepteillä.Hän suostui tuumaan ja lähetti lahjanaan neljä hyvää reseptiä valikoimastaan. Siinä oli lusikkaleivät, Euran rinkelit, ässät ja Wilhelmiinat.

Tuplataikinan vaahdottaminen käsipelillä osoittautui mahdottomaksi.

Valitsin työlistalle ässät ja Wilhelmiinat, koska ne vaikuttivat helpoimmilta ja olin tehnyt niitä ennenkin - noin 40 vuotta sitten. Ajattelin, että tämän osaan, sillä minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Katin kontit. Menin heti harhaan. Päätin tehdä kaneliässiä kaksinkertaisen taikinan, jotta kaikille varmasti riittäisi. En enää muistanut, minkä takia kotona aina valmistettiin mieluummin useita eriä kuin paljon kerralla. Tuplataikinan vaahdottaminen käsipelillä osoittautui mahdottomaksi.

Jaoin taikinan kahtia. Siltikin voin ja sokerin hierominen tuntui tosi työläältä ja kipeytti olkapäät. Ei äitinikään enää vuosikymmeniin ole tehnyt taikinoita käsin, vaan yleiskoneella. Minulla ei kuitenkaan moista härveliä ole. Päätin tutkia netistä,  mitä vaihtoehtoja minulla olisi.

Yllättäen huomasin, että voivaahto neuvottiin kaikkialla tekemään vatkaimella aivan kuten kananmunavaahtokin. Tässä esimerkkinä Yhteishyvän leivontavinkit.  Sitä paitsi tunnettu bloggari Kinuskikissa esitteli kuvien kanssa testitulokset, joiden mukaan kakun kohoamiseen ei vaikuta pätkääkään, onko voi vatkattu vaahdoksi vai vain sekoitettu muiden aineiden kanssa.

Taikinan juoksettumisesta ei enää kukaan ollut huolissaan. Ongelmahan ratkeaa lisäämällä hieman jauhoja. No joo, senhän minäkin tiesin jo vanhastaan. Mutta luulin silti, että murotaikinaleivonnaiset perustuvat vaahdottamiseen eivätkä sekoittamiseen.

Päädyin sekamuotoon. Vatkasin taikinaa sekä käsin että koneella ja tein sitä niin kauan, että voi notkistui selvästi ja vaahto vaaleni, mutta en liioitellut yhtään.

Kaksi tuntia 15 minuuttia pyörittelin taikinaa ja kierittelin sitä kanelisokerissa.

Seuraava ongelma tuli, kun olin lisännyt kaikki jauhot ässien taikinaan oikeaoppisesti siivilän läpi. Taikina oli todella pehmeää. Niin pehmeää, etten voinut kuvitellakaan muotoilevani siitä tankoja ja niistä ässiä. Ajattelin, että pehmeys johtui poikkeuksellisen isoista kananmunista, ja lisäsin reippaasti jauhoja.

Reseptissä harvoin kerrotaan, miten pehmeää tai kovaa taikinan tulisi olla. Joskus jauhot ovat kuivia, ja niitä tarvitaan vähemmän. Joskus voita hulahtaa vähän enemmän, joten jauhoja tarvitaan vastaavasti enemmän. Kananmunien kokokin tosiaan vaihtelee. Se vain pitää tietää, miten kova taikina on mihinkin leipomukseen sopiva ja millä ainesten määrällä se syntyy. Siskoni itse asiassa opettaa tulevia leipureita. En ole tullut koskaan kysyneeksi, miten ammattilaiset tämän hoitavat. Luultavasti mittaamalla kaiken grammalleen.

En muistanut eikä ohjeessa kerrottu, että taikina kuuluu siirtää jääkaappiin jähmettymään. Vaistomaisesti kuitenkin tein niin. Noin neljän tunnin kuluttua tajusin, että olisi vaan pitänyt noudattaa sitä ohjetta. Taikina oli nyt niin kovaa, että sitä oli vaikea saada ulos kulhosta. Joten siinä oli ilmiselvästi liikaa jauhoja.

Muotoilin kuitenkin ässiä ja paistoin koe-erän. Niistä tuli ihan nättejä, mutta kivikovia.

No, taikina piti joka tapauksessa paistaa pois. Kaksi tuntia 15 minuuttia pyörittelin taikinaa ja kierittelin sitä kanelisokerissa. Kolmannen pellillisen kohdalla tajusin sen, mikä olisi pitänyt ymmärtää heti alun alkaen: Pikkuleipiä ei saa paistaa liian pitkään, vaan juuri sen verran, ettei taikina enää ole raakaa. Näin sisus jää pehmeäksi, vaikka pinta on rapea.

Kovimmat pikkuleivät vein seuraavana aamuna työpaikan kahvipöytään. Kai ne kahviin kastamalla pehmenevät, ajattelin.

Pikkuleivät näyttivät vaatimattomilta maalaisserkuilta, mutta kaikki ottivat niitä.

Wilhelmiinat olivat helpompia, kuten ystäväni täti oli luvannutkin. Leivoin taikinasta neljä pötköä, jotka levisivät uunissa littanoiksi.  Varoin paistamasta liikaa ja leikkasin tangot kuumina hiukan vinottain viipaleiksi.  Niistä tuli suussa sulavia.

Juhlien kahvipöydässä pikkuleivät näyttivät vaatimattomilta maalaisserkuilta koreiden kuppikakkujen vieressä. Panin kuitenkin merkille, että kaikki ottivat niitä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Onnea vielä kerran kuusikymppiselle!

Ja jos jonkun nyt alkaa tehdä mieli vanhanaikaisia pikkuleipiä niin reseptejä löytyy helposti googlaamalla.

P.S. Muuten olen sitä mieltä, että pikkuleivät eivät ole keksejä. Keksit valmistetaan tehtaassa.

--

Päivän kuvat: Ässät ja Wilhelmiinat teepöydässä. Vintage-teekuppi on englantilaista tuotantoa, Royal Crown Derby -tehtaan Derby Posies. Kuppi on valmistettu vuonna 1971. Myös oranssi taikinakulhoni on muuten aito 1970-luvun tuote.

Kommentit (4)

MarjattaP
1/4 | 

Oikein herkullisen näköisiä pikkuleipiä oletkin saanut aikaan!  Kaneliässät ja Wilhelmiinat ovat minustakin ihan parhaimmasta päästä.  

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos kommentista, Marjatta! Kyllähän niistä ihan hyviä tuli, ässät vain olisivat saaneet olla murempia.

Ikätoveri
2/4 | 

Herättipä muistoja nuo wilhelmiinat! Nämä vanhan sortin leivonnaiset on aina jotenkin kiehtoneet minua, ja minulla on paljon vanhoja leivontaohjekirjoja. Mennyttä mikä mennyttä. Parasta tänä päivänä oli huomata, ettei minun oikeastaan tehnyt enää mieli noita...

Maija
Liittynyt15.10.2015

Hyvä vain, jos ei tee mieli :) En ole minäkään pikkuleipiä juuri kaivannut, mutta wilhelmiinat olivat niin helppoja ja hyviä, että saatan pyöräyttää niitä toistekin, kun makeanhimo iskee. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016