Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Vanhusten hoidon laiminlyönneistä hoitokodeissa on tullut etusivun uutisia, ja hyvä niin. Poliittisten päättäjien on viimein aika ymmärtää, että puolustuskyvyttömät vanhukset on hoidettava hyvin, vaikka sitten veroja korottamalla. Olen kuitenkin odottanut, milloin keskustelu etenee seuraavaan vaiheeseen ja joku keksii, etteivät vanhukset lainkaan tarvitse hoitokotipaikkoja, jos vain elävät terveellisesti ja harrastavat riittävästi liikuntaa. Että oma vika, jos laitokseen joudut. Sietääkin kitua märissä vaipoissa.

Kolme lääketieteen kandidaattia osoitti pientä yritystä (vaikkakin varmaan tahattomasti) viime lauantaina Helsingin Sanomien mielipideosastolla. He kirjoittivat, kuinka tulevaan vanhuuteensa voi vaikutta tässä ja nyt. Laitostumisen riski kuulemma vähenee ja hyvän vanhuuden mahdollisuudet paranevat, kun noudattaa terveitä elämäntapoja. Kaikkihan tuntevat keinot: liikunta, monipuolinen ruokavalio, sosiaaliset suhteet, aivojen käyttö ja suojeleminen, alkoholin kohtuullinen käyttö ja tupakoinnin lopettaminen.

Kandit ovat tiettyyn rajaan asti ihan oikeassa. Kukapa haluaisi sairastaa ja kärsiä pitkään, ja terveillä elämäntavoilla voi lykätä ja ehkä jopa ehkäistä monia sairauksia. Raja on kuitenkin olemassa. Kuolemaa ei ole mahdollista ehkäistä ennalta eikä lykätä loputtomasti. Vaikka poistaisi elämästään kaikki sairauksien riskitekijät, solut alkavat lopulta kuolla.

Dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 10 vuoden aikana 42 prosenttia.

Monet meistä päätyvät hoitokoteihin, vaikka mitä tekisivät, ja tämä johtuu nimenomaan sairauksien paremmasta ennaltaehkäisystä ja niiden entistä paremmasta hoidosta. Siis elämäntapojen paranemisesta ja lääketieteen edistyksestä. Virusepidemiat eivät enää niitä kansaa kuin viljaa. Sydän- ja verisuonisairauksia hoidetaan lääkkeillä, liuottamalla ja leikkauksilla. Jopa syöpä pystytään nykyään usein parantamaan. Joten mitä meille jää jäljelle?

Yhä useammalle käy niin, että kun keho ei muualta petä ajoissa, lopulta aivosolut surkastuvat. Miten se käytännössä ilmenee, riippuu siitä, mistä aivojen kohdasta rappio lähtee liikkeelle. Joka tapauksessa tie vie yleensä lopulta hoitokotiin. Kotihoito ei nimittäin kauan katsele sitä, kun asiakas löytyy aamuisin sängystään yltä päältä ulosteessa. Hoitaminen laitoksessa on helpompaa.

Tilastokeskuksen kuolinsyytilaston mukaan vuonna 2017 menehtyneistä 36 prosentin kuolemansyyksi merkittiin verenkiertoelinten sairaus, 24 prosentin kasvaimet ja 17 prosentin dementia/Alzheimerin tauti. Kymmenessä vuodessa dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 42 prosenttia. Kaikki muut kuolemansyyt näyttävät miinusta. Kuolleisuus verisuonisairauksiin on vähentynyt lähes 30 prosenttia.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieleeni ei tule yhtään keinoa, jolla voisin varmasti välttää hoitokodin vanhetessani. Mitä se auttaa, vaikka pystyisin liikunnan ja terveiden elämäntapojen turvin asumaan kotona hyväkuntoisena 10 tai jopa 20 vuotta enemmän kuin muutoin? Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieluummin kai kannattaisi elää niin epäterveellisesti kuin pystyy. Kuolisin nuorempana ja saisin todennäköisemmin massiivisen aivo- tai sydäninfarktin. Jos vielä eläisin yksin ja vailla ihmiskontakteja, kukaan ei hälyttäisi liian varhain apua eikä liuotushoitoa ehdittäisi aloittaa ajoissa. Jos se tapahtuisi omassa vuoteessani, eikö kyseessä olisi hyvä äkkikuolema, jota moni toivonee kohdalleen?

Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee.

Totta puhuen ei minua haittaa päästä hoitokotiin. Jos paikan taso on lähelläkään sitä kunnallista laitosta, jossa anoppini eli viimeiset kuukautensa, se kelpaa oikein hyvin. Ei minua siinä vaiheessa tarvitse ulkoiluttaa eikä liiemmin viihdyttääkään. Perushoiva riittää. Haluan elämäni viimeisellä etapilla todennäköisesti kääntyä kaikessa rauhassa sisäänpäin. Korkeintaan toivon koivunoksaa vesilasiin tai murattia yöpöydälle.

Lääkärit vannovat valan, jossa he lupaavat kunnioittaa elämää. Sitä taustaa vasten ymmärrän, että  he haluavat pitää vanhukset hengissä. Tavoite ei kuitenkaan välttämättä lähde potilaan toiveesta. Ehkä joku haluaa elää ikuisesti, mutta luulen, että yleisemmin toivotaan kivutonta kuolemaa ilman kärsimystä. Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee. Eikä se kerro huonoista elämäntavoista, jos hän sitä ennen tarvitsee hoitokotipaikan.

Tällä hetkellä ajattelen, että kun se, mitä minulla on annettavana elämälle, on annettu, on aika lähteä. Todennäköisesti lakkaan silloin syömästä ja juomasta, kuten niin monet ennen minua. Toivon, että minua hoitaa silloin joku, joka kunnioittaa kuolemaa. Onhan kuolema viimeinen lahjani jälkeen jääville.

--

Kirjoitettuani tämän tunnen itseni hieman hölmöksi. Minähän taistelen tässä sellaista mielipidettä vastaan, jota kukaan ei ole edes esittänyt. No, menköön siltä varalta, että joku sattuisi sitä mieltä olemaan.

--

Päivän kuva: Koivunrunko talvipäivänä.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Hyvä, Maija. Olen täsmälleen samaa mieltä,vanhuksen  kuolema  ei ole  epäonnistuminen vaan jotakin joka tapahtuu meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin.  Hoitamatta jättäminen on eri juttu.

Hoitaja
2/3 | 

Olipa asiallinen ja fiksu kirjoitus. Nykyajassa on unohdettu se, että elämä loppuu kuolemaan ja se tulee meille kaikille väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Pidämme vanhuksia lääkkeillä hengissä, aktivoimme ja kuntoutamme viime metreille asti. Kuolema laitoksessa on hoitajien syy ja oikeuslaitos tutkii kuka on pääsyyllinen.

Viisaita sanoja , jatka samaan tahtiin.

Maija
Liittynyt15.10.2015
3/3 | 

Kiitos kommenteista! Toden totta, tuolla jatkuvalla kuntouttamisella ja aktivoinnilla peitetään se tosiasia, että ihmiset ovat tulleet laitoksiin kuolemaan turvallisesti, kuormittamatta liikaa omaisiaan. Omaisia vartenko tuota peitetoimintaa harrastetaan vai päättäjiä varten? Kyllä kai hoitajat sentään ymmärtävät, ettei heidän tärkein tehtävänsä ole kuntouttaa vaan tuoda turvaa ja hoivaa ihmisille, joiden elämä lähestyy päätepistettään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kesän tulo saa minut nykyisin aina ajattelemaan kuolemaa. Johtunee siitä, että anoppini elämänlanka katkesi 1. kesäkuuta kolme vuotta sitten. Hän on toistaiseksi ainoa ihminen, jonka hiipumisen olen nähnyt viimeisiin tunteihin asti.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, milloin kuolen ja mihin. Kaikkein eniten kiinnostaa kuitenkin, kuolenko ennen kuin puolisoni. Ja hämmästelen kovasti, etteivät muut halua tietää.

Suomalainenkin media kertoi aiemmin keväällä tutkimuksesta, jossa yhteensä 2 000 saksalaisilta ja espanjalaisilta kysyttiin, haluaisivatko he tietää etukäteen tietyistä myönteisistä ja kielteisistä asioista. Kävi ilmi, että 85-90 prosenttia ihmisistä ei halua tietää kuolinsyytään, kuolinajankohtaansa eikä myöskään puolisonsa kuolemaa tai avioeroaan.

Tutkimuksesta kertoi ja sitä pohti myös bloggarikollega Petri Riikonen Potilaan lääkärilehdessä (klikkaa tästä.) Petrin kannalle antaa erityistä painoarvoa se, että hän on tiedetoimittaja ja työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Hän ei halua tietää ja arvelee, että sillä voi olla jotakin tekemistä kuolemanpelon kanssa.

Kyllä minäkin pelkään kuolemaa. Huoltani kuitenkin helpottaisi, jos tietäisin, miten käytännön asiat järjestyvät sen jälkeen. On iso ero sillä, kuolenko tänä vuonna, 10 vuoden vai 20 vuoden kuluttua, ja sillä, missä järjestyksessä minä ja läheiseni täältä lähdemme.

Olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa putkiremonttilainani pois elinaikanani.

Olen juuri ottanut lisää pankkilainaa putkiremontin takia, ja olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa sen pois elinaikanani. Jos en ehdi, jäljelle jäävät voivat ajautua taloudellisiin vaikeuksiin. Puolisoni joutuu mahdollisesti myymään kotinsa liian suuriksi kohoavien asumiskustannusten takia.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta vanhempani ovat yhä elossa. Jos kuolen ennen heitä, esimerkiksi vaikkapa jo tänä kesänä, perintöosuus, joka olisi muuten ollut tulossa minulle, jaetaan sisarusteni kesken. Kyllä vain, kuulun tosiaan niihin luopioihin, jotka kärkkyvät vanhemmiltaan perintöä. Jokainen perinnöksi kenties joskus saatava ropo tulee auttamaan remonttilainan maksussa. Jos perintöä ei tule, ei tule helpotustakaan.

Jos minulla kuollessani ei olisi testamenttia, vanhempani tai sisarukseni perisivät minut, ja jälleen puolisoni olisi vaarassa menettää kotinsa (toki hän voisi vedota lesken asumisoikeuteen). (Myöhempi korjaus: Näin voisi käydä, jos olisimme avoliitossa. Olemme kuitenkin avioliitossa, joten jos kuolen naimattomana, puolisoni perisi minut, jos testamenttia ei olisi.)

Minulla tietenkin on testamentti. Sen laatiminen olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin tiennyt, missä järjestyksessä kuolemme. Kun en tiedä, piti varautua kaikkiin mahdollisiin kombinaatioihin. Se oli niin vaikeaa, että saimme viime syksynä vain testamentin valmiiksi. Edunvalvontavaltuutus ja hoitotahto odottavat edelleen putkiremontin jälkeistä aikaa.

Myös perijättären kannalta sillä on merkitystä, onko lainaa vielä jäljellä, kun kuolen.

Toivon, että eläisimme reilusti yli 70-vuotiaiksi ja puolisoni kuolisi ensin. Remonttilaina olisi  siinä kohtaa jo valtaosin maksettu, eikä minulla olisi mitään hätää, vaan voisin elellä leskenä niukkaa, mutta mukavaa elämää. Jos lainaa vielä olisi, pitäisi neuvotella pankin kanssa jokin järjestely, jonka turvin voisin jatkaa asumista kotona.

Jos kuitenkin minä kuolen ensin, kotimme omistusoikeus siirtyy testamentin nojalla tietylle nuorelle naiselle, ja puolisoni saa asunnon hallintaoikeuden. Hän voi jatkaa asumista kotona, mikäli selviytyy yhtiö- ja rahoitusvastikkeesta. Se ei ole niin sanottua, koska hänen eläkkeestään on tulossa erittäin pieni.

Lisäksi perijättären pitäisi selviytyä perintöveroista ja mahdollisesti jäljellä olevasta lainaosuudesta. Näin ollen hänenkin kannaltaan sillä on paljonkin merkitystä, millä vuosikymmenellä kuolen.

Jos kuolen tapaturmaisesti, voin elää siihen saakka vailla huolta ja murhetta.

Kyllä minua kiinnostaa sekin, mihin kuolen. Jäänkö auton alle, saanko massiivisen aivoveritulpan tai -verenvuodon vai tuuperrunko dementikkona hankeen? Kuolenko kerralla vai jäänkö kitumaan?

Jos tietäisin kuolevani tapaturmaisesti tai muuten äkillisesti, voisin elää vailla huolta ja murhetta. Sehän nimittäin vasta ikävää olisi, että ensin kantaisi syyllisyyttä joka jäätelölusikallisesta ja viinilasillisesta, ja sitten vielä kituisi niiden seurauksena jonkin itse aiheutetun elämäntapasairauden kourissa.

Todennäköisin kuolinsyyni on tilastojen ja elintapojeni valossa aivoveritulppa, koska verenpaineeni on koholla ja tykkään makkarasta. En myöskään pysty enää harrastamaan liikuntaa niin paljon, että siitä olisi suojaksi. Olisi hienoa kuolla saappaat jalassa - sehän taitaa olla aika yleinen toive - mutta valitettavasti asun aika lähellä keskussairaalaa. Jos saan tulpan jo lähivuosina, jään todennäköisesti henkiin ainakin joksikin aikaa. Pitäisi nähtävästi muuttaa kauemmas metsään.

Puolisoni pitää minua jo menetettynä tapauksena. Hän on todennut, että jos eläisimme muinais-Suomessa, karhu olisi saanut minut kiinni jo toissa talvena ja hän olisi leski. Näin ajatellen elän joka päivä jatkoajalla.

Taitaa olla varmuuden vuoksi parasta elää kuin viimeistä päivää.

--

Päivän kuvat: Orvokeita.

Kommentit (4)

Seniorin sessio
Liittynyt18.10.2015
1/4 | 

Blogisi pisti minut kommentoimaan tähän asiaan. Ensinnäkään minä en halua tietää milloin kuolen, se aiheuttaa vaan sen minkä kaikki ennustukset tekevät, että sitä rupeaa odottamaan.  Aika kuluu nopeasti ja verenpaine nousee kun aika lähestyy. Myös pelko, ainakin minulla, lisääntyy. Enkä tarkoita sillä sitä, että pitäisi ikuisesti elää, vaan sitä kun ei tiedä mitä toisella puolella on, vaikka uskonkin jälleensyntymiseen.  Ainoa toiveeni kuolemisestani on, että haluaisin kuolla nukkuessa tai kauniisti ilman mitään kipuja. 

Se mitä kuolemani jälkeen tapahtuu ei ole enään minun murheeni. Ei ole perintöä mitä jättää jälkeläisille. 

Minua jäi vaivaamaan miksi sinun vanhempasi ja sisaruksesi perisivät sinut jos miehesi eläisi ? Eikös puolisio peri, hän on kuitenkin lähin omainen ?

Hyvää elämää sinulle  ja hyvää kesää.

Maija-Liisa

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos Maija-Liisa! Ja tosiaan sotkeennuin omaan näppäryyteeni. Kyllähän aviopuolisoni tosiaan olisi perijäni, jos kuolisin ilman testamenttia. Jos olisimme avoliitossa, vanhempani tai sisarukseni perisivät. 

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/4 | 

Maija, taidat edustaa tässä asiassa vähemmistöä, kuten lainaamasi tutkimuskin kertoo. Oma kokemukseni ihmisten näkemyksistä on samanlainen. Itsekään en todellakaan halua tietää, paljonko on elinvuosia jäljellä, vaikka käen kukunnasta vuosia laskenkin. Jos asian tietäisi, itseään toteuttava ennuste voisi toimia. Sisareni esimerkiksi, joka kolme vuotta sitten kuoli aivosyöpään ei halunnut edes siinä vaiheessa ennustetta elinajasta. En usko, että kyse on välttämättä kuolemanpelosta, pikemminkin elämisen halusta. Minusta onnellisinta olisi, jos pystyisi elämään jokaisen päivän niin hyvin kuin se olisi viimeinen, eikä lykkäisi haluamiaan asoita jonnekin tulevaisuuteen.

Aurinkoisia ja inspiroivia elonpäiviä sinullekin! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

JattaM
3/4 | 

Onpas mielenkiintoisia pohdintoja. Itseäni saattaisi jopa rauhoittaa tieto että kuolen esim 5 vuoden kuluttua. Toisista huolehtivaksi kasvatettuna ehkä uskaltaisin tuon luvassa olevan loppuajan elää siitä täysillä nauttien. Tosin en usko, että kukaan taikka mikään pystyy kenenkään jäljellä olevaa elinikää ennustamaan tuota AnjaP:n mainitsemaa käen kukuntaa täsmällisemmin :).

Tietyssä iässä sitä alkaa ymmärtää, miksi ihmiset laittavat lapsia alulle ja sitäkin, miksi lapsenlapset ovat niin haluttuja. Perintöasiat ovat nimittäin valtavan paljon yksinkertaisempia, kun on perijöitä. Lapset perivät vanhempansa tasaosuuksin ilman, että kenenkään on tarvinnut ajatella koko asiaa.

Meille biologisesti lapsettomille kaikki on paljon monimutkaisempaa. Jos en olisi naimisissa enkä olisi tehnyt testamenttia ja nyt kuolisin, perintöni menisi vanhemmilleni. Tuskinpa siitä olisi heille muuta kuin huolta. Jos kuolisin heidän poismenonsa jälkeen, perijöitäni olisivat sisarukseni. Ihan ok, mutta ei ehkä ihanteellista heidänkään ikäänsä ajatellen.

Periaatteessa voisin tehdä kenestä tahansa sisarusteni lapsesta tai jopa lapsenlapsesta perijäni. Ei kylläkään vaikuta siltä, että kukaan olisi muistanut tätä. Tätiä ei ole koskaan kutsuttu syntymäpäiville eikä aina rippi- tai ylioppilasjuhliinkaan. Ja kun epäsosiaalinen täti itse ei kutsunut heitä edes häihinsä, läheiset suhteet veljentyttäriin ja -poikiin ovat jääneet syntymättä. Juuri nyt minun on vaikea uskoa, että monikaan heistä tulisi minua katsomaan hoitokotiin. Kummipoika saattaisi hieman painostettuna vierailla. Olen sentään vienyt hänet kerran kauan sitten Särkänniemeen.

Testamentissa on perijättären kannalta se etu, ettei hänen tarvitse maksaa perintöveroa ennen kuin hän saa omaisuudenkin.

Oikeasti kaikki kyllä tietävät tai arvaavat, kuka minut perii. Olen naimisissa, joten puolisoni olisi normaalisti perijäni, jos kuolisin ensin. Testamentin nojalla varsinainen perijäni on kuitenkin hänen tyttärensä, joka on minulle kaikin tavoin samassa asemassa kuin oma lapsi.

Teimme puolisoni kanssa avioehdon ja keskinäisen testamentin heti naimisiin mentyämme. Se oli ehtinyt kuitenkin joiltakin osin vanhentua vuosien mittaan, joten allekirjoitimme viime viikolla uuden testamentin. Kun meillä aiemmin oli tavallinen keskinäinen hallintaoikeustestamentti, minulle tehtiin nyt omistajattoman tilan testamentti.

Jos kuolen meistä ensimmäisenä, puolisoni perii omaisuuteni, käytännössä kotimme, hallintaoikeudella. Perinnön omistusoikeus siirtyy varsinaiselle perijälle vasta puolisoni kuoleman jälkeen. Väliajan omaisuus on omistajattomassa tilassa, vailla juridista omistajaa.

Tässä on perijättären kannalta se etu, ettei hänen tarvitse maksaa perintöveroa ennen kuin hän saa omaisuudenkin. Aiemman testamenttimme mukaan omaisuuteni omistusoikeus olisi siirtynyt heti kuolemani jälkeen, ja hän olisi joutunut maksamaan perintöverot heti. Tosin lesken hallintaoikeus olisi silloin pienentänyt veron määrää.

Omistajattoman tilan testamentti on siis verosuunnittelun väline ja pätevä, kun perijänä on joku muu kuin rintaperillinen. Lapsettoman testamenttihan on aina sellainen. Asiasta on verohallinnon vero-ohje, joka löytyy helposti hakukoneen avulla.

Omistajattoman tilan testamentti oli nuoren juristimme idea. En ollut siitä ennen kuullutkaan, enkä tullut tentanneeksi häntä kovin perusteellisesti. Kuka voi esimerkiksi myydä asunnon, jolla ei ole omistajaa? Perikunta kenties? Aion tarkistaa tämän ja tarvittaessa muokata testamenttia vielä kerran. Testamenttejahan voi tehdä miten monta tahansa, ja uusin korvaa aina vanhemman.

Voin kuvitella myös muita syitä, joiden takia vielä muuttaisin testamenttiani. Jos esimerkiksi itse perisin maata tai metsää, saattaisin määrätä sen sukulaiselle, jolla on maaomistusta lähistöllä. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta mietin niitä sitten, kun asia on ajankohtaisempi.

Ja voihan olla, ettei omistajatonta tilaa koskaan synnykään. Näin käy, jos puolisoni kuolee ensin. Se on tilastojen valossa todennäköistä, mutta ei suinkaan varmaa. Sepä tässä testamentin teossa onkin hankalaa, kun tulevaisuuteen on vaikeaa nähdä.

--

Päivän kuvat: Viinirypäleitä, luumuja ja ruusunmarjoja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa.

Kommentit (3)

JattaM
1/3 | 

Onpa mielenkiintoista mitä kaikkea nuoret juristit keksivät. Saattaa kuitenkin olla hyvä idea tarkistaa tuo omistajattoman omaisuuden myyntimahdollisuus. Sinänsä testamentin teko on erittäin viisasta ja kannatettavaa.

Johanna
2/3 | 

Hei, löysin tämän vanhan kirjoituksen ja  minuakin kiinnostaisi kovasti tietää, miten helppoa on esim. rahavarojen käyttö ja esim. omaisuuden myynti omistajattomassa tilassa. Luin jostakin, että silloin pitäisi määrätä edunvalvoja. Voiko ositusta ja perinnönjakoakaan tehdä ilman näiden toissijaisten perillisten suostumusta?

Maija
Liittynyt15.10.2015

Hei,

ketä tarkoitat toissijaisilla perillisillä? Minulla on vain yksi testamentinsaaja ja yksi hallintaoikeuden saaja. He ovat isä ja tytär, paita ja peppu. Rintaperillisiä ei ole.

Uskon, että testamentinsaaja pystyy valvomaan oikeuksiaan ilman edunvalvojaakin, onhan hänellä asuntoon avaimet :)

Nähtävästi testsamentinsaaja ei voi myydä asuntoa ilman hallintaoikeuden saajan suostumusta, mutta yksissä tuumin he voivat sen tehdä esimerkiksi mahdollistaakseen puolisoni muuton hoitokotiin.

Kun vanhusten hyvästä ja huonosta hoidosta keskustellaan, ei ole harvinaista, että huonon hoidon ja kuolemisen merkit sekoittuvat keskenään. Omaiset arvelevat, että vanhusta kohdellaan kaltoin, vaikka tämän oireet viittaavat lähestyvään kuolemaan. Saatetaan jopa ajatella, että vanhus kuolee huonoon hoitoon.

Mikään hoito ei estä ihmistä kuolemasta. Kuolema saapuu, vaikka hoito olisi erinomaista.

Kuoleman lähestyessä ihminen lakkaa syömästä ja juomasta. Hän ei syö, vaikka miten syötettäisiin, eikä se ole hoitajien vika. Kehon aineenvaihdunta hidastuu. Jos häntä juotetaan väkisin, neste voi kertyä turvotukseksi, aiheuttaa kipua ja pahentaa sydämen vajaatoimintaa. On parempi vain kostuttaa suuta, tarjota jääpalaa imeskeltäväksi ja rasvata huulia.

Kun mitään ei mene sisään, ei paljon tule uloskaan. Virtsaaminen ja ulostaminen vähenee. Laitoksessa olevan vanhuksen omaiset eivät tätä huomaa, mutta hoitajat kyllä ovat tilanteen tasalla.

Kuolevaa ystävää ei enää kannata viedä retkelle.

Kuolemaa lähestyessä levon tarve kasvaa. Ihminen nukkuu entistä enemmän ja henkisesti vireät jaksot lyhentyvät. Tiedän tapauksen, jossa ystävä yritti vielä tässä vaiheessa viedä potilaan retkelle katsomaan viimeisen kerran kotikulmiaan. Kun hoitohenkilökunta esti tämän, ystävä väitti heidän pitävän potilasta vankina. Potilas erkani elämästä noin viikon kuluttua. Ystävän syytökset eivät loppuneet siihen, vaan voimistuivat. Olihan selvää, että kuolema oli hoidon seurausta.

Kun elimistö laskeutuu kohti kuolemaa, tyypillisiin oireisiin kuuluu myös vilun tunne. Hankimme eräälle yksin asuneelle läheiselle viimeiseksi joululahjaksi lämpöpeiton, koska hän valitti koko ajan kylmyyttä. Hän kuoli rauhallisesti vuoteeseensa ennen loppiaista.

Jos sairasta vanhusta paleltaa, hän lakkaa syömästä, vaikuttaa olevan lopen uupunut ja hänellä on yhtäkkiä kipuja, silloin ei välttämättä kannata alkaa valmistella hänen siirtoaan kotiin sillä perusteella, että hoito laitoksessa on huonoa. Oireet johtuvat kuoleman lähestymisestä, eivät hoidon tasosta. Se on tietenkin erittäin huonoa hoitoa, jos ammattilaisetkaan eivät huomaa, missä mennään, ja lievitä potilaan oireita asianmukaisesti. Omaisille pitää myös kertoa tilanteesta.

Hoitajat saattavat olla arkoja kertomaan omaiselle kuoleman lähestymisestä. Tavallinen ihminen ei tunnista merkkejä kuten ammattilainen. Ehkä hoitaja ajattelee, että joku muu kertoo? Ja sitten kukaan ei kerro. Tietysti on sekin vaihtoehto, että kertomista lykätään, koska ei olla vielä aivan varmoja tilanteen etenemisestä. Olemme kuolemassakin yksilöitä. Pelätään, että on sanottu potilaan lähtevän pian, ja tämä elääkin vielä koko vuoden.

Hän hengitti kevyesti ja hitaasti, ja kun hengitys hetkeksi pysähtyi, luulin, että hän jo lähti.

Kävimme yleensä tapaamassa muistisairasta anoppiani laitoksessa kerran viikossa, sunnuntaisin. Eräänä sunnuntaina hoitaja tuli kertomaan, ettei omaisemme enää juurikaan syö. Olin huomannut sen itsekin: suuhun annetusta mandariinin lohkosta hän vain imi mehun ja sylki kuoret pois. Hoitaja sanoi, että syömiseensä nähden omaisemme on heidän kaikkien mielestä yllättävän virkeä. Luimme rivien väleistä, että hoitajat arvelivat viikatemiehen olevan jo matkalla, ja olivat yllättyneitä hänen pirteydestään väistämättömän edessä.

Silti tuli pienenä yllätyksenä, kun hoitaja eräänä aamuna soitti hänen siirrostaan saattohoitohuoneeseen. Se tehtiin sillä perusteella, että hänen kehonsa oli lakannut täysin vastaanottamasta ravintoa. Hänellä oli myös havaittu kipuja, ja kipulääkitys oli aloitettu. Hoitaja kieltäytyi arvoimasta, miten kauan aikaa omaisellamme vielä oli.

Hänen sydämensä kesti vielä kokonaiset kaksi viikkoa. Hän jaksoi aluksi kuunnella runonlausuntaa jopa tunnin virkeänä ja osallistuakin siihen, mutta päivä päivältä hänen voimansa hupenivat. Lopulta hän ei pystynyt enää kohdistamaan katsettaan minuun. Kun näin hänet viimeisen kerran elossa, hänen kätensä olivat lautumista tummansiniset ja kasvojen iho oli kiristynyt ja sileä. Hän hengitti kevyesti ja hitaasti, ja kun hengitys hetkeksi pysähtyi, luulin, että hän jo lähti. Hän oli hyvin kaunis.

Hän eli viimeisen päivänsä tasan kaksi vuotta sitten. Silloinkin oli hieno kevätpäivä, ja syreenit kukkivat.

 

Inspiraationi, Katri Kallionpään kolumni: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1464581540580

Lisätietoa lähestyvästä kuolemasta: http://www.pkssk.fi/lahestyvan-kuoleman-merkit

--

Päivän kuvat: Gardenioita Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kommentit (2)

MarjattaP
1/2 | 

Ihan tosiasioita ja realismia on se, mitä kirjoitit.  Jokainen meistä vaan  suhtautuu omalla tavallaan tällaisiin asioihin.  Eiväthän ne helppoja olekaan.   Sinulla on tuoreessa muistissa anoppisi kuolemaa edeltävät viikot.   Siitä  on siis jo kaksi vuotta........

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kyllä, ja samat kaksi vuotta on takapuoltani pakottanut :D Kyllähän minä senkin ymmärrän, että läheisen kuoltua pitää kielteiset tunteet kohdistaa jonnekin, mutta välillä hoitajien mollaaminen tuntuu kohtuuttomalta. Ihan kuin he olisivat vastuussa ihmisen kuolevaisuudesta. Anoppini sai hyvän hoidon, mistä olen iloinen.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on juuri todettu verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 59. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016