Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Juuri nyt me kotikissat olemme oikeassa. Ei ole syytä ryntäillä ympäriinsä konserteissa, urheilukilpailuissa tai toritapahtumissa. Edes uimahalliin tai kuntosalille ei tarvitse mennä. Nyt jokainen, joka pysyy kotona, on sankari.

Olen ollut vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo pari viikkoa, ja aion jatkaa samoin. Minulla on ollut näkyviä ja kuuluvia flunssan oireita, joten en ole ollut tervetullut oikein minnekään. Kun eräänä päivänä yritin työpaikalle, sain pahoja, mutta hyvää tarkoittavia katseita. Mene pois, ne viestivät.

Lääkärin mukaan minulla on ollut tavallinen flunssa. Oireeni ovat olleet lievät, en ole käynyt viime kuukausina missään ulkomailla Italiasta puhumattakaan, enkä tietääkseni ole tavannut ketään, jolla olisi koronatartunta. Minulla on kuitenkin ollut aika hurjan kuuloinen yskä. Nyt olen jo kutakuinkin kunnossa.

Juuri näin pitäisi toimia aina. Flunssat ja influenssat eivät leviäisi, jos kaikki jäisivät kotiin heti hengitystieinfektion oireita saatuaan ja pysyisivät siellä niin pitkään, että oireet ovat ohi.

Viruksen leviämistä estää parhaiten juuri ihmiskontaktien välttäminen eli kotiin jääminen. Heti.

Koronaepidemia on vakava asia. Erittäin moni suomalainen sairastuu lähiviikkoina lievästi, moni vakavastikin. Myös kuolemantapaukset ovat todennäköisiä. Voimme kuitenkin vielä vaikuttaa viruksen etenemisvauhtiin. Jos pystymme hidastamaan epidemian leviämistä niin paljon, että hoitopaikat ja hengityslaitteet riittävät kaikille vakavasti sairastuville ja hoitajat jaksavat hoitaa, olemme onnistuneet.

Viruksen leviämistä estää parhaiten juuri ihmiskontaktien välttäminen eli kotiin jääminen. Heti. Aivan niin kuin pätevä pääministerimmekin kertoi.

Kahden viikon kokemuksella voin sanoa, ettei se ole ylivoimaisen vaikeaa. Olen ollut suuren osan tästä ajasta lähes normaalisti töissä. Päivittäinen yhteydenpito pomoon ja työkavereihin on sujunut pikaviesteillä, kuten avokonttorissa muutenkin – ei siellä häiritä toisia huutelemalla ääneen asioita, jotka eivät koske kaikkia. Asiakkaisiin olen ollut yhteydessä pääasiassa sähköpostitse. 

Suunnittelukokous, joka olisi tavallisesti pidetty toimistolla, hoidettiin videoneuvotteluna Googlen ilmaisella tekniikalla. Myös tiedonhankintaan liittyvät tapaamiset olen siirtänyt puhelimitse tai videolla tapahtuviksi. Toistaiseksi en ole joutunut lykkäämään tai peruuttamaan koronaviruksen takia yhtään työasiaa.

Kotona on minusta mukavampaa työskennellä kuin toimistolla. Puhelujen aikana ei tarvitse siirtyä ankeaan puhelinkoppiin, vaan soitot voi hoitaa vaikka olohuoneessa, jos haluaa. Kannettavan tietokoneen kanssa voi liikkua päivän mittaan huoneesta toiseen, ja mikrotauolla voi laittaa pesukoneen pyörimään. Juuri nyt tauko-ohjelmana on kissavieraan silitys.

Ainoa esiin tullut ongelma on liittynyt nettiyhteyteen. Nähtävästi moni muukin on viime päivinä jo siirtynyt etätyöhön. Lisääntynyt käyttö kuormittanee tietoverkkoja niin, että laajakaista on ajoittain ollut tavallista kapeampi. Kaiken olen kuitenkin saanut hoidetuksi ajallaan.

Kerrankin saa kotoilla oikein luvan kanssa, eikä tarvitse kantaa syyllisyyttä passiivisuudesta.

En ole hamstrannut ruokatarvikkeita, vessapaperia tai mitään muutakaan. Olen tottunut pitämään kotona hyvät kuivatarvike- ja säilykevarastot, ja pakastimesta löytyy aina muutamaksi päiväksi syötävää. Kipu- ja muita lääkkeitä riittää vähintään kuukauden tarpeiksi.

Vielä toissa viikolla tilasin ruokatäydennykset verkkokaupasta kotiinkuljetuksena, mutta viime torstaina se ei enää onnistunut. Ilmeisesti verkkokauppa-alusta oli kaatunut. Niinpä rikoin viikonloppuna omatekoista karanteeniani kauppareissun verran. Muistin turvavälin muihin asiakkaisiin enkä kaivellut nenää ennen kuin kotona. Minkäänlaista paniikkia en huomannut itselläni enkä muilla. Kauppa oli jopa hiljainen.

Käytänkö käsidesiä ja hengityssuojainta? Olenko desinfioinut kodin ovenkahvat ja pinnat? No en tosiaan. Niin pitkälle ei mielestäni ole tarvetta mennä. Pesen käsiäni saippualla. Poistun kotoa vain pakon edessä, ja flunssaisena pysyin täysin kotona. Nämä ovat ne olennaiset. 

Kotikissalle tämä on helppoa ja jopa nautinnollista. Kerrankin saa kotoilla oikein luvan kanssa, eikä tarvitse kantaa syyllisyyttä passiivisuudesta.

Ahdistun helposti massatapahtumissa, kuten messuilla. Minulla ei ole varattuna yhtään teatteri- tai konserttilippua enkä muutenkaan käy missään, joten en joudu luopumaan mistään. Ainoastaan kevään ja alkukesän matkojen kohtalo hieman kirpaisee. Pelargonipäivilläkin olisin saattanut poiketa, mutta siinä kaikki.

Pääsenkö juhannusviikolla suunnitellulle  Hurtigruten-reissulle? Se selviää vasta myöhemmin.

Meillä on ollut suunnitteilla matka Toscanaan, Pohjois-Italiaan, toukokuun lopulla. Lentoliput ovat Bolognaan. Pidän selvänä, ettei tämä matka toteudu. Finnair ei kuitenkaan ole vielä perunut lentojamme emmekä ole siirtäneet niitä myöhemmäksi. Sen aika on sitten, kun sen aika on.

Norja sulki rajansa juuri, kun kirjoitin tätä. Pääsenkö juhannusviikolla suunnitellulle  Hurtigruten-reissulle? Se selviää vasta myöhemmin. Vaikka Suomen, Ruotsin ja Norjan rajat olisivat auki, pitäisi myös SAS:n lentää kaikki matkasuunnitelmaani kuuluvat reitit. Lentoyhtiö on kuitenkin supistamassa toimintaansa, eikä ole tietoa, milloin se palautuu normaaliksi. Hurtigruten tarjosi mahdollisuutta siirtää matka myöhemmäksi, mutta en halua mennä enää syksyllä, kun illat ovat pimeitä. Ideana oli nimenomaan nähdä Lofootit keskellä yötä. En vielä tiedä, miten toimin, mutta ei minun tarvitsekaan tietää. 

Karanteenini aikana olen levännyt, tehnyt töitä, blogannut, vaihtanut huonekasvien mullat sekä katsonut hieman Netflixiä ja Yle Areenaa. Olen myös viimeistellyt elokuussa aloittamani neuletyön. Lukemattomia lehtiä on odottamassa vino pino, valokuvakirja viime vuoden kulusta on aivan alkutekijöissään ja kaapeissa riittäisi aina mieluisaa järjesteltävää. Voisin koota vaikka vaatekapselit koko loppuvuodeksi. 900 grammaa lankaa odottaa puikoille pääsyä. Tekemättömässä palapelissä on tuhat palaa.

Toisaalta miksi tekisin kaiken tuon nyt, kun en ole tähän astikaan ehtinyt? En näe syytä hötkyillä. Vietän kissanpäiviä niin kauan kuin niitä riittää. 

---

Päivän kuvat: Kissavieraani Lilith Serafina Silmarillion Hiisku, tuttavallisemmin Lilli.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vanhusten hoidon laiminlyönneistä hoitokodeissa on tullut etusivun uutisia, ja hyvä niin. Poliittisten päättäjien on viimein aika ymmärtää, että puolustuskyvyttömät vanhukset on hoidettava hyvin, vaikka sitten veroja korottamalla. Olen kuitenkin odottanut, milloin keskustelu etenee seuraavaan vaiheeseen ja joku keksii, etteivät vanhukset lainkaan tarvitse hoitokotipaikkoja, jos vain elävät terveellisesti ja harrastavat riittävästi liikuntaa. Että oma vika, jos laitokseen joudut. Sietääkin kitua märissä vaipoissa.

Kolme lääketieteen kandidaattia osoitti pientä yritystä (vaikkakin varmaan tahattomasti) viime lauantaina Helsingin Sanomien mielipideosastolla. He kirjoittivat, kuinka tulevaan vanhuuteensa voi vaikutta tässä ja nyt. Laitostumisen riski kuulemma vähenee ja hyvän vanhuuden mahdollisuudet paranevat, kun noudattaa terveitä elämäntapoja. Kaikkihan tuntevat keinot: liikunta, monipuolinen ruokavalio, sosiaaliset suhteet, aivojen käyttö ja suojeleminen, alkoholin kohtuullinen käyttö ja tupakoinnin lopettaminen.

Kandit ovat tiettyyn rajaan asti ihan oikeassa. Kukapa haluaisi sairastaa ja kärsiä pitkään, ja terveillä elämäntavoilla voi lykätä ja ehkä jopa ehkäistä monia sairauksia. Raja on kuitenkin olemassa. Kuolemaa ei ole mahdollista ehkäistä ennalta eikä lykätä loputtomasti. Vaikka poistaisi elämästään kaikki sairauksien riskitekijät, solut alkavat lopulta kuolla.

Dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 10 vuoden aikana 42 prosenttia.

Monet meistä päätyvät hoitokoteihin, vaikka mitä tekisivät, ja tämä johtuu nimenomaan sairauksien paremmasta ennaltaehkäisystä ja niiden entistä paremmasta hoidosta. Siis elämäntapojen paranemisesta ja lääketieteen edistyksestä. Virusepidemiat eivät enää niitä kansaa kuin viljaa. Sydän- ja verisuonisairauksia hoidetaan lääkkeillä, liuottamalla ja leikkauksilla. Jopa syöpä pystytään nykyään usein parantamaan. Joten mitä meille jää jäljelle?

Yhä useammalle käy niin, että kun keho ei muualta petä ajoissa, lopulta aivosolut surkastuvat. Miten se käytännössä ilmenee, riippuu siitä, mistä aivojen kohdasta rappio lähtee liikkeelle. Joka tapauksessa tie vie yleensä lopulta hoitokotiin. Kotihoito ei nimittäin kauan katsele sitä, kun asiakas löytyy aamuisin sängystään yltä päältä ulosteessa. Hoitaminen laitoksessa on helpompaa.

Tilastokeskuksen kuolinsyytilaston mukaan vuonna 2017 menehtyneistä 36 prosentin kuolemansyyksi merkittiin verenkiertoelinten sairaus, 24 prosentin kasvaimet ja 17 prosentin dementia/Alzheimerin tauti. Kymmenessä vuodessa dementoivat sairaudet ovat yleistyneet kuolemansyynä 42 prosenttia. Kaikki muut kuolemansyyt näyttävät miinusta. Kuolleisuus verisuonisairauksiin on vähentynyt lähes 30 prosenttia.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieleeni ei tule yhtään keinoa, jolla voisin varmasti välttää hoitokodin vanhetessani. Mitä se auttaa, vaikka pystyisin liikunnan ja terveiden elämäntapojen turvin asumaan kotona hyväkuntoisena 10 tai jopa 20 vuotta enemmän kuin muutoin? Mitä vanhemmaksi elän, sitä todennäköisemmin dementoidun ja päädyn hoitokotiin.

Mieluummin kai kannattaisi elää niin epäterveellisesti kuin pystyy. Kuolisin nuorempana ja saisin todennäköisemmin massiivisen aivo- tai sydäninfarktin. Jos vielä eläisin yksin ja vailla ihmiskontakteja, kukaan ei hälyttäisi liian varhain apua eikä liuotushoitoa ehdittäisi aloittaa ajoissa. Jos se tapahtuisi omassa vuoteessani, eikö kyseessä olisi hyvä äkkikuolema, jota moni toivonee kohdalleen?

Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee.

Totta puhuen ei minua haittaa päästä hoitokotiin. Jos paikan taso on lähelläkään sitä kunnallista laitosta, jossa anoppini eli viimeiset kuukautensa, se kelpaa oikein hyvin. Ei minua siinä vaiheessa tarvitse ulkoiluttaa eikä liiemmin viihdyttääkään. Perushoiva riittää. Haluan elämäni viimeisellä etapilla todennäköisesti kääntyä kaikessa rauhassa sisäänpäin. Korkeintaan toivon koivunoksaa vesilasiin tai murattia yöpöydälle.

Lääkärit vannovat valan, jossa he lupaavat kunnioittaa elämää. Sitä taustaa vasten ymmärrän, että  he haluavat pitää vanhukset hengissä. Tavoite ei kuitenkaan välttämättä lähde potilaan toiveesta. Ehkä joku haluaa elää ikuisesti, mutta luulen, että yleisemmin toivotaan kivutonta kuolemaa ilman kärsimystä. Ei se ole epäonnistuminen, että vanhus kuolee. Eikä se kerro huonoista elämäntavoista, jos hän sitä ennen tarvitsee hoitokotipaikan.

Tällä hetkellä ajattelen, että kun se, mitä minulla on annettavana elämälle, on annettu, on aika lähteä. Todennäköisesti lakkaan silloin syömästä ja juomasta, kuten niin monet ennen minua. Toivon, että minua hoitaa silloin joku, joka kunnioittaa kuolemaa. Onhan kuolema viimeinen lahjani jälkeen jääville.

--

Kirjoitettuani tämän tunnen itseni hieman hölmöksi. Minähän taistelen tässä sellaista mielipidettä vastaan, jota kukaan ei ole edes esittänyt. No, menköön siltä varalta, että joku sattuisi sitä mieltä olemaan.

--

Päivän kuva: Koivunrunko talvipäivänä.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Hyvä, Maija. Olen täsmälleen samaa mieltä,vanhuksen  kuolema  ei ole  epäonnistuminen vaan jotakin joka tapahtuu meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin.  Hoitamatta jättäminen on eri juttu.

Hoitaja
2/3 | 

Olipa asiallinen ja fiksu kirjoitus. Nykyajassa on unohdettu se, että elämä loppuu kuolemaan ja se tulee meille kaikille väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Pidämme vanhuksia lääkkeillä hengissä, aktivoimme ja kuntoutamme viime metreille asti. Kuolema laitoksessa on hoitajien syy ja oikeuslaitos tutkii kuka on pääsyyllinen.

Viisaita sanoja , jatka samaan tahtiin.

Maija
Liittynyt15.10.2015
3/3 | 

Kiitos kommenteista! Toden totta, tuolla jatkuvalla kuntouttamisella ja aktivoinnilla peitetään se tosiasia, että ihmiset ovat tulleet laitoksiin kuolemaan turvallisesti, kuormittamatta liikaa omaisiaan. Omaisia vartenko tuota peitetoimintaa harrastetaan vai päättäjiä varten? Kyllä kai hoitajat sentään ymmärtävät, ettei heidän tärkein tehtävänsä ole kuntouttaa vaan tuoda turvaa ja hoivaa ihmisille, joiden elämä lähestyy päätepistettään.

Kesän tulo saa minut nykyisin aina ajattelemaan kuolemaa. Johtunee siitä, että anoppini elämänlanka katkesi 1. kesäkuuta kolme vuotta sitten. Hän on toistaiseksi ainoa ihminen, jonka hiipumisen olen nähnyt viimeisiin tunteihin asti.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, milloin kuolen ja mihin. Kaikkein eniten kiinnostaa kuitenkin, kuolenko ennen kuin puolisoni. Ja hämmästelen kovasti, etteivät muut halua tietää.

Suomalainenkin media kertoi aiemmin keväällä tutkimuksesta, jossa yhteensä 2 000 saksalaisilta ja espanjalaisilta kysyttiin, haluaisivatko he tietää etukäteen tietyistä myönteisistä ja kielteisistä asioista. Kävi ilmi, että 85-90 prosenttia ihmisistä ei halua tietää kuolinsyytään, kuolinajankohtaansa eikä myöskään puolisonsa kuolemaa tai avioeroaan.

Tutkimuksesta kertoi ja sitä pohti myös bloggarikollega Petri Riikonen Potilaan lääkärilehdessä (klikkaa tästä.) Petrin kannalle antaa erityistä painoarvoa se, että hän on tiedetoimittaja ja työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Hän ei halua tietää ja arvelee, että sillä voi olla jotakin tekemistä kuolemanpelon kanssa.

Kyllä minäkin pelkään kuolemaa. Huoltani kuitenkin helpottaisi, jos tietäisin, miten käytännön asiat järjestyvät sen jälkeen. On iso ero sillä, kuolenko tänä vuonna, 10 vuoden vai 20 vuoden kuluttua, ja sillä, missä järjestyksessä minä ja läheiseni täältä lähdemme.

Olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa putkiremonttilainani pois elinaikanani.

Olen juuri ottanut lisää pankkilainaa putkiremontin takia, ja olisi todella hienoa tietää, ehdinkö maksaa sen pois elinaikanani. Jos en ehdi, jäljelle jäävät voivat ajautua taloudellisiin vaikeuksiin. Puolisoni joutuu mahdollisesti myymään kotinsa liian suuriksi kohoavien asumiskustannusten takia.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta vanhempani ovat yhä elossa. Jos kuolen ennen heitä, esimerkiksi vaikkapa jo tänä kesänä, perintöosuus, joka olisi muuten ollut tulossa minulle, jaetaan sisarusteni kesken. Kyllä vain, kuulun tosiaan niihin luopioihin, jotka kärkkyvät vanhemmiltaan perintöä. Jokainen perinnöksi kenties joskus saatava ropo tulee auttamaan remonttilainan maksussa. Jos perintöä ei tule, ei tule helpotustakaan.

Jos minulla kuollessani ei olisi testamenttia, vanhempani tai sisarukseni perisivät minut, ja jälleen puolisoni olisi vaarassa menettää kotinsa (toki hän voisi vedota lesken asumisoikeuteen). (Myöhempi korjaus: Näin voisi käydä, jos olisimme avoliitossa. Olemme kuitenkin avioliitossa, joten jos kuolen naimattomana, puolisoni perisi minut, jos testamenttia ei olisi.)

Minulla tietenkin on testamentti. Sen laatiminen olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin tiennyt, missä järjestyksessä kuolemme. Kun en tiedä, piti varautua kaikkiin mahdollisiin kombinaatioihin. Se oli niin vaikeaa, että saimme viime syksynä vain testamentin valmiiksi. Edunvalvontavaltuutus ja hoitotahto odottavat edelleen putkiremontin jälkeistä aikaa.

Myös perijättären kannalta sillä on merkitystä, onko lainaa vielä jäljellä, kun kuolen.

Toivon, että eläisimme reilusti yli 70-vuotiaiksi ja puolisoni kuolisi ensin. Remonttilaina olisi  siinä kohtaa jo valtaosin maksettu, eikä minulla olisi mitään hätää, vaan voisin elellä leskenä niukkaa, mutta mukavaa elämää. Jos lainaa vielä olisi, pitäisi neuvotella pankin kanssa jokin järjestely, jonka turvin voisin jatkaa asumista kotona.

Jos kuitenkin minä kuolen ensin, kotimme omistusoikeus siirtyy testamentin nojalla tietylle nuorelle naiselle, ja puolisoni saa asunnon hallintaoikeuden. Hän voi jatkaa asumista kotona, mikäli selviytyy yhtiö- ja rahoitusvastikkeesta. Se ei ole niin sanottua, koska hänen eläkkeestään on tulossa erittäin pieni.

Lisäksi perijättären pitäisi selviytyä perintöveroista ja mahdollisesti jäljellä olevasta lainaosuudesta. Näin ollen hänenkin kannaltaan sillä on paljonkin merkitystä, millä vuosikymmenellä kuolen.

Jos kuolen tapaturmaisesti, voin elää siihen saakka vailla huolta ja murhetta.

Kyllä minua kiinnostaa sekin, mihin kuolen. Jäänkö auton alle, saanko massiivisen aivoveritulpan tai -verenvuodon vai tuuperrunko dementikkona hankeen? Kuolenko kerralla vai jäänkö kitumaan?

Jos tietäisin kuolevani tapaturmaisesti tai muuten äkillisesti, voisin elää vailla huolta ja murhetta. Sehän nimittäin vasta ikävää olisi, että ensin kantaisi syyllisyyttä joka jäätelölusikallisesta ja viinilasillisesta, ja sitten vielä kituisi niiden seurauksena jonkin itse aiheutetun elämäntapasairauden kourissa.

Todennäköisin kuolinsyyni on tilastojen ja elintapojeni valossa aivoveritulppa, koska verenpaineeni on koholla ja tykkään makkarasta. En myöskään pysty enää harrastamaan liikuntaa niin paljon, että siitä olisi suojaksi. Olisi hienoa kuolla saappaat jalassa - sehän taitaa olla aika yleinen toive - mutta valitettavasti asun aika lähellä keskussairaalaa. Jos saan tulpan jo lähivuosina, jään todennäköisesti henkiin ainakin joksikin aikaa. Pitäisi nähtävästi muuttaa kauemmas metsään.

Puolisoni pitää minua jo menetettynä tapauksena. Hän on todennut, että jos eläisimme muinais-Suomessa, karhu olisi saanut minut kiinni jo toissa talvena ja hän olisi leski. Näin ajatellen elän joka päivä jatkoajalla.

Taitaa olla varmuuden vuoksi parasta elää kuin viimeistä päivää.

--

Päivän kuvat: Orvokeita.

Kommentit (4)

Seniorin sessio
Liittynyt18.10.2015
1/4 | 

Blogisi pisti minut kommentoimaan tähän asiaan. Ensinnäkään minä en halua tietää milloin kuolen, se aiheuttaa vaan sen minkä kaikki ennustukset tekevät, että sitä rupeaa odottamaan.  Aika kuluu nopeasti ja verenpaine nousee kun aika lähestyy. Myös pelko, ainakin minulla, lisääntyy. Enkä tarkoita sillä sitä, että pitäisi ikuisesti elää, vaan sitä kun ei tiedä mitä toisella puolella on, vaikka uskonkin jälleensyntymiseen.  Ainoa toiveeni kuolemisestani on, että haluaisin kuolla nukkuessa tai kauniisti ilman mitään kipuja. 

Se mitä kuolemani jälkeen tapahtuu ei ole enään minun murheeni. Ei ole perintöä mitä jättää jälkeläisille. 

Minua jäi vaivaamaan miksi sinun vanhempasi ja sisaruksesi perisivät sinut jos miehesi eläisi ? Eikös puolisio peri, hän on kuitenkin lähin omainen ?

Hyvää elämää sinulle  ja hyvää kesää.

Maija-Liisa

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos Maija-Liisa! Ja tosiaan sotkeennuin omaan näppäryyteeni. Kyllähän aviopuolisoni tosiaan olisi perijäni, jos kuolisin ilman testamenttia. Jos olisimme avoliitossa, vanhempani tai sisarukseni perisivät. 

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/4 | 

Maija, taidat edustaa tässä asiassa vähemmistöä, kuten lainaamasi tutkimuskin kertoo. Oma kokemukseni ihmisten näkemyksistä on samanlainen. Itsekään en todellakaan halua tietää, paljonko on elinvuosia jäljellä, vaikka käen kukunnasta vuosia laskenkin. Jos asian tietäisi, itseään toteuttava ennuste voisi toimia. Sisareni esimerkiksi, joka kolme vuotta sitten kuoli aivosyöpään ei halunnut edes siinä vaiheessa ennustetta elinajasta. En usko, että kyse on välttämättä kuolemanpelosta, pikemminkin elämisen halusta. Minusta onnellisinta olisi, jos pystyisi elämään jokaisen päivän niin hyvin kuin se olisi viimeinen, eikä lykkäisi haluamiaan asoita jonnekin tulevaisuuteen.

Aurinkoisia ja inspiroivia elonpäiviä sinullekin! Anjakaarina
http://www.etlehti/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

JattaM
3/4 | 

Onpas mielenkiintoisia pohdintoja. Itseäni saattaisi jopa rauhoittaa tieto että kuolen esim 5 vuoden kuluttua. Toisista huolehtivaksi kasvatettuna ehkä uskaltaisin tuon luvassa olevan loppuajan elää siitä täysillä nauttien. Tosin en usko, että kukaan taikka mikään pystyy kenenkään jäljellä olevaa elinikää ennustamaan tuota AnjaP:n mainitsemaa käen kukuntaa täsmällisemmin :).

Tietyssä iässä sitä alkaa ymmärtää, miksi ihmiset laittavat lapsia alulle ja sitäkin, miksi lapsenlapset ovat niin haluttuja. Perintöasiat ovat nimittäin valtavan paljon yksinkertaisempia, kun on perijöitä. Lapset perivät vanhempansa tasaosuuksin ilman, että kenenkään on tarvinnut ajatella koko asiaa.

Meille biologisesti lapsettomille kaikki on paljon monimutkaisempaa. Jos en olisi naimisissa enkä olisi tehnyt testamenttia ja nyt kuolisin, perintöni menisi vanhemmilleni. Tuskinpa siitä olisi heille muuta kuin huolta. Jos kuolisin heidän poismenonsa jälkeen, perijöitäni olisivat sisarukseni. Ihan ok, mutta ei ehkä ihanteellista heidänkään ikäänsä ajatellen.

Periaatteessa voisin tehdä kenestä tahansa sisarusteni lapsesta tai jopa lapsenlapsesta perijäni. Ei kylläkään vaikuta siltä, että kukaan olisi muistanut tätä. Tätiä ei ole koskaan kutsuttu syntymäpäiville eikä aina rippi- tai ylioppilasjuhliinkaan. Ja kun epäsosiaalinen täti itse ei kutsunut heitä edes häihinsä, läheiset suhteet veljentyttäriin ja -poikiin ovat jääneet syntymättä. Juuri nyt minun on vaikea uskoa, että monikaan heistä tulisi minua katsomaan hoitokotiin. Kummipoika saattaisi hieman painostettuna vierailla. Olen sentään vienyt hänet kerran kauan sitten Särkänniemeen.

Testamentissa on perijättären kannalta se etu, ettei hänen tarvitse maksaa perintöveroa ennen kuin hän saa omaisuudenkin.

Oikeasti kaikki kyllä tietävät tai arvaavat, kuka minut perii. Olen naimisissa, joten puolisoni olisi normaalisti perijäni, jos kuolisin ensin. Testamentin nojalla varsinainen perijäni on kuitenkin hänen tyttärensä, joka on minulle kaikin tavoin samassa asemassa kuin oma lapsi.

Teimme puolisoni kanssa avioehdon ja keskinäisen testamentin heti naimisiin mentyämme. Se oli ehtinyt kuitenkin joiltakin osin vanhentua vuosien mittaan, joten allekirjoitimme viime viikolla uuden testamentin. Kun meillä aiemmin oli tavallinen keskinäinen hallintaoikeustestamentti, minulle tehtiin nyt omistajattoman tilan testamentti.

Jos kuolen meistä ensimmäisenä, puolisoni perii omaisuuteni, käytännössä kotimme, hallintaoikeudella. Perinnön omistusoikeus siirtyy varsinaiselle perijälle vasta puolisoni kuoleman jälkeen. Väliajan omaisuus on omistajattomassa tilassa, vailla juridista omistajaa.

Tässä on perijättären kannalta se etu, ettei hänen tarvitse maksaa perintöveroa ennen kuin hän saa omaisuudenkin. Aiemman testamenttimme mukaan omaisuuteni omistusoikeus olisi siirtynyt heti kuolemani jälkeen, ja hän olisi joutunut maksamaan perintöverot heti. Tosin lesken hallintaoikeus olisi silloin pienentänyt veron määrää.

Omistajattoman tilan testamentti on siis verosuunnittelun väline ja pätevä, kun perijänä on joku muu kuin rintaperillinen. Lapsettoman testamenttihan on aina sellainen. Asiasta on verohallinnon vero-ohje, joka löytyy helposti hakukoneen avulla.

Omistajattoman tilan testamentti oli nuoren juristimme idea. En ollut siitä ennen kuullutkaan, enkä tullut tentanneeksi häntä kovin perusteellisesti. Kuka voi esimerkiksi myydä asunnon, jolla ei ole omistajaa? Perikunta kenties? Aion tarkistaa tämän ja tarvittaessa muokata testamenttia vielä kerran. Testamenttejahan voi tehdä miten monta tahansa, ja uusin korvaa aina vanhemman.

Voin kuvitella myös muita syitä, joiden takia vielä muuttaisin testamenttiani. Jos esimerkiksi itse perisin maata tai metsää, saattaisin määrätä sen sukulaiselle, jolla on maaomistusta lähistöllä. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta mietin niitä sitten, kun asia on ajankohtaisempi.

Ja voihan olla, ettei omistajatonta tilaa koskaan synnykään. Näin käy, jos puolisoni kuolee ensin. Se on tilastojen valossa todennäköistä, mutta ei suinkaan varmaa. Sepä tässä testamentin teossa onkin hankalaa, kun tulevaisuuteen on vaikeaa nähdä.

--

Päivän kuvat: Viinirypäleitä, luumuja ja ruusunmarjoja Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa.

Kommentit (3)

JattaM
1/3 | 

Onpa mielenkiintoista mitä kaikkea nuoret juristit keksivät. Saattaa kuitenkin olla hyvä idea tarkistaa tuo omistajattoman omaisuuden myyntimahdollisuus. Sinänsä testamentin teko on erittäin viisasta ja kannatettavaa.

Johanna
2/3 | 

Hei, löysin tämän vanhan kirjoituksen ja  minuakin kiinnostaisi kovasti tietää, miten helppoa on esim. rahavarojen käyttö ja esim. omaisuuden myynti omistajattomassa tilassa. Luin jostakin, että silloin pitäisi määrätä edunvalvoja. Voiko ositusta ja perinnönjakoakaan tehdä ilman näiden toissijaisten perillisten suostumusta?

Maija
Liittynyt15.10.2015

Hei,

ketä tarkoitat toissijaisilla perillisillä? Minulla on vain yksi testamentinsaaja ja yksi hallintaoikeuden saaja. He ovat isä ja tytär, paita ja peppu. Rintaperillisiä ei ole.

Uskon, että testamentinsaaja pystyy valvomaan oikeuksiaan ilman edunvalvojaakin, onhan hänellä asuntoon avaimet :)

Nähtävästi testsamentinsaaja ei voi myydä asuntoa ilman hallintaoikeuden saajan suostumusta, mutta yksissä tuumin he voivat sen tehdä esimerkiksi mahdollistaakseen puolisoni muuton hoitokotiin.

Seuraa 

Tietyssä iässä olet, kun tiedät menettäneesi jotakin tärkeää ikääntymisen takia. Itse en enää pysty esimerkiksi kävelemään pitkiä matkoja. Olen krooninen kipupotilas ja minulla on verenpainetauti. Blogin vakioaiheita ovatkin krempat ja niiden hoidot sekä kaikenlainen haikailu ja kiukuttelu. Erityisesti minua harmittaa, kun liikuntaa pidetään ratkaisuna vähän kaikkeen, vaikka minulle se toi elinikäiset vammat. Iloa minulle tuottavat kaunis koti ja vaatteet sekä parvekepuutahan hoito ja kukat. Nämä aiheet näkyvät myös blogissani.

Olen Maija Rauha, 60. Kirjoittaminen on minulle sekä ammatti että harrastus. Tervetuloa tiettyyn ikään!

--

Oletko Facebookissa? Käy tykkäämässä Tietyssä iässä -sivusta, niin saat uutisvirtaasi tiedon uusista blogikirjoituksista!

--

Tavoitat minut osoitteesta maijarauha@gmail.com

--

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016