Siitä on jo hetki aikaa, kun huomasin puolisoni keskustelevan chatissa tyttärensä kanssa aterinten ostamisesta. Kirpputorilla oli myynnissä peräti neljä paria* Hackmanin upeita Lion de luxe -haarukoita ja veitsiä. Isä yllytti, ja nuori nainen oli juuri ostamaisillaan himoitsemansa vintage-esineet 19 eurolla kappale, kun ehdin väliin.
”ÄLÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA OSTA”, minä huusin. ”Oletteko täysin seonneet? Meillähän on noita aterimia valtava määrä, ja paljon paremmassa kunnossa kuin nuo”, jatkoin.
Isä ja tytär eivät olleet muka moisesta koskaan kuulleetkaan, vaikka vannoin, että he olivat itse syöneetkin niillä. Totta, mahdollisesti vain kerran, koska palisanteria ei voi panna astianpesukoneeseen, jos haluaa sen säilyvän hyvänä. Ainakin 50-vuotispäivilläni aterimet kuitenkin olivat käytössä. Ja kyllähän puolisoni piti muistaa, mistä ja miten ne tulivat meille.
Arvokkaimmat tavarat oli jo otettu talteen, kun äitini kehotti meitä käymään vielä kerran talossa.
Mummin ja pappan talo tyhjennettiin myyntiä varten molempien kuoleman jälkeen. Arvokkaimmat tavarat oli jo otettu talteen, kun äitini kehotti meitä käymään vielä kerran talossa ja katsomaan erityisesti vanhaa kukallista astiastoa, jota kukaan ei ollut vielä varannut. Päätinkin antaa astiastolle kodin. Kun siellä kerran olin, kurkistin myös yläkaappiin, jossa tiesin mummin säilyttäneen harvemmin käytettäviä astioita.
Ja sieltä se löytyi, vaatimattoman näköinen vihreä pahvilaatikko täynnä ihania, Bertel Gardbergin suunnittelemia, palisanteripäisiä teräsaterimia. Huolellisesti pidettyjä ja vain muutaman kerran käytettyjä. Muistin hämärästi, kuinka niitä ihasteltiin joukolla, kun ne olivat uusia. Täytyi olla erehdys, että ne olivat vielä jäljellä.
Aterinsarjaa valmistettiin pitkään, vuodesta 1962 vuoteen 1989. 1970- ja 1980-luvulla noita aterimia oli aika monilla, mutta niitä on säilynyt vähän, koska puu menee helposti pilalle kastuessaan.
Kun kannoin aarteen kotiin, ajattelin vain aterinten kauneutta ja tunnearvoa. Rahallisesta arvosta en ollut perillä. Minäkin kätkin ne yläkaappiin, kuten mummi.
Minusta aarteiden kuuluu olla siellä, missä niistä eniten iloitaan.
Puolisoni oli kuulemma tiennyt jo pitkään tyttärensä haaveilevan juuri tuollaisista ruokailuvälineistä ja haravoivan niitä jatkuvasti netissä. Ja sitten minä vedin yläkaapista esiin 12+12+12+12+12 keräilyharvinaisuutta. Jos pitää paikkansa, että niistä maksetaan keskimäärin 20 euroa kappale, mummin ja pappan palisanteriaarteen arvo on noin 1 200 euroa.
Ei meillä käytännössä koskaan ole 12 henkeä syömässä samaan aikaan. Kun puolisoni seuraavan kerran ajoi tytärtään tapaamaan, pakkasin myytävien kirppisvaatteiden joukkoon salaa valtaosan palisanteriaterimista.
Älkää huoliko, sukulaiset, mahdollisiin 60-vuotisjuhliini saan ne kyllä takaisin. Minusta aarteiden vain kuuluu olla siellä, missä niistä eniten iloitaan. Meille riittää neljä kutakin, ja lopuista Helsingin hipsterit pitävät hyvää huolta.
*Jutun yksityiskohdat muutettu. Lue: en muista niitä!
STOP THE PRESS! ETUSIVU UUSIKSI!
Blogin julkistamisen jälkeen sain tädiltäni lisätietoa aterimista. Niiden tausta on kiinnostavampi kuin arvasinkaan. Luulin, etteivät ne olisi 1960-luvun tuotantoa, joka on arvokkainta, mutta tätini vakuutti, että ne hankittiin nimenomaan 1960-luvulla. Ja millä tavalla!
Virvoitusjuomat olivat tuolloin vielä suhteellisen harvinaista ylellisyyttä, jota kukaan taloudestaan tarkka ei ostanut kotiinsa juuri muulloin kuin juhannuksena. Coca-Colan ja jonkin toisen limonadin menekkiä vauhditettiin kampanjalla, jossa sai ostaa himoittuja palisanteripäisiä aterimia tavallista edullisemmin, kun keräsi ensin tietyn määrän juomapullojen korkkeja.
Äitini molemmat siskot olivat töissä isoissa yrityksissä, joissa tarjottiin silloin tällöin vieraille virvoitusjuomia. Tädit poimivat Coca-Cola-pullojen korkit huolellisesti talteen roskakoreista ja saivat kuin saivatkin kerätyksi monta sarjaa aterimia lahjaksi vanhemmilleen. Tätini mukaan mummi ja pappa saivat aterimet viimeistään vuonna 1968.
Aterimet olivat käytössä aina jouluisin, mahdollisesti muulloinkin juhlapäivinä, mutta ainakin silloin. Vuonna 1968 olin 8-vuotias ja varmasti paikalla, kun aterimet otettiin käyttöön. Jouluaaton ateria mummilassa oli sääntö koko lapsuuteni ajan. Käytössä olivat myös ne kukalliset astiat, jotka nyt ovat kaapissani.
Olen onnekas, kun sain haltuuni nämä aarteet. Kiitos siitä kuuluu äidilleni ja tädeilleni. Kiitos!
Samaan hengenvetoon on syytä myös pyytää anteeksi sisaruksiltani ja serkuiltani, joiden nenien edestä ne nappasin. Perinnönjako on raakaa. Anteeksi!
--
Päivän kuvat: 60 kappaletta Hackmanin Lion de luxe -aterimia.
Aivan ihanat aterimet! Mutta mikä paradoksi, että astioita joita ei voi panna koneeseen, käytetään vain juhlissa. Meillä ihan sama tilanne: juhlat vaatii työtä etukäteen ja niiden jälkeen on siivoamista, pöytä- ja lautasliinojen pyykkäystä ym. niin lisäksi tiskataan käsin aterimet, hauraat juhlalasit ja perintökupit joiden värit haalenee koneessa.
Juuri noinhan se on, Isolde. Katan mielelläni juhlissa ja vieraille mummin perintölautasilla, mutta koneeseen en niitä uskalla laittaa, koska pelkään siirtokuvien naarmuuntuvan, haalistuvan tai jopa irtoavan. Tiskaaminen juhlien jälkeen tarjoaa hyvän tilaisuuden laskeutua takaisin arkeen, antaa adrenaliinin haihtua. Tavallaan se kuuluu asiaan, joten en harmittele sitä. Arkena en sitä kuitenkaan jaksaisi.
Syvä huokaus! Ihanaa! Onnen tyttö!