Keskellä talvea tuli kutsu gaalaan. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Eikä kyllä ollutkaan.

Minulla oli viimeksi ollut juhlamekko yllä kesällä 2015. Vaate oli jo silloin hiukan liian pieni, eikä se ole mahtunut päälle enää pitkään aikaan. Neulemekko korujen kanssa on riittänyt niihin vähiin tilaisuuksiin, mitä sen jälkeen on ollut. Gaalaan en kuitenkaan voinut kuvitella meneväni villaneuleessa.

Joulun alennusmyynnit olivat jo ohi, eivätkä kevätkauden juhlavaatteet olleet vielä kaupoissa. Kun lisäksi piti ottaa huomioon uusi kokoni ja vartalotyyppini eli heti rintojen alta kohoava pömppövatsa, niin valinnan varaa ei ollut järin paljon.

Stockmannilla sovittelin Lauren by Ralph Laurenin drapeerattuja pikkumustia. Niistä löytyikin malli, jota olisin juuri ja juuri voinut käyttää, jos olisin koko ajan vetänyt vatsaa sisään. Mutta mitä juhlimista sellainen muka olisi? Lisäksi mekko oli liian seksikäs. Sen käyttäminen muualla kuin kynttiläillallisilla oman puolison kanssa olisi merkinnyt harhaanjohtavaa viestintää.

Olen jo pitkään etsinyt tekosyytä hankkia My Olssonin Turku-mekko. Olisiko tilaisuuteni nyt koittanut? Suuntasin sovitukseen Televisio Lifestyle Storeen, koska siellä saattaisi olla muutakin kiinnostavaa. Ei tosin lopulta ollut - koot olivat vähissä. Turku-mekko koossa 46 istui kuitenkin yllättävänkin hyvin.

Mutta olisiko se tilaisuuteen sopiva? Ei valitettavasti ollut. Kyseessä oli mainos- ja viestintäalan gaala, jossa valtaosa muista naisista olisi pukeutunut mustaan. Mekko olisi iltatilaisuuteen liian tyttömäinen, ja tuntisin olevani väärässä paikassa. Ehkä joskus toiste sitten.

Tutkin netistä Katri Niskasen ja Anna Ruohosen vaatteita, joista pidän paljon. En kuitenkaan ehtisi enää käydä Helsingissä ennen gaalaa, enkä uskaltanut ostaa tämän hintaluokan mekkoa sovittamatta. Se ajatus piti hylätä.

Mutta entä se pikku putiikki, jonka ohi kuljen joka aamu ja ilta? OMB? Sehän mainostaa ikkunassaan suomalaista designia.

Astuin ruokatunnilla sisään. Kerroin, että etsin maailman parasta ei-mustaa juhlamekkoa koossa 44-46. Mies tiskin takana kalpeni hieman, mutta yritti urheasti. Heillä ei ollut yhtään minun kokoistani vaatetta, mutta sisarliikkeestä Tampereelta saataisiin loppuviikoksi pari mallia sovitettavaksi.

Ei herättänyt järin suuria odotuksia. Poikkesin kuitenkin perjantaina putiikkiin, jossa palveli tällä kertaa keski-ikäinen nainen. Sovitin ensin yhtä Katri Niskasta ja sitten paria täysmustaa mekkoa, jotka eivät oikein sytyttäneet. Sitten myyjä tempaisi esiin viimeisen valttikorttinsa: Anne-Mari Pahkalan kirjavan silkkikimonon.

No nyt! Tiesin, että tälle vaatteelle tulisi paljon käyttöä. Kangas on ohutta silkkiä, joten vaate käy sekä kesään että talveen. Tunikapituus tarkoittaa, että sitä voi käyttää myös arkisemmin, housujen kanssa. Ja yksinkertainen, väljä muoto meinaa sitä, ettei tämän vaatteen kanssa tarvitse ahtaa itseään muotoileviin alusvaatteisiin. Jee! Täydellistä!

Sitä paitsi värikäs kuosi tuo mieleen afrikkalaiset kankaat, joten se muistuttaa puolisoani lapsuusvuosista Ghanan polttavan auringon alla. Hänen mielestään olisin aina kaunis tässä mekossa.

Mekko oli koko ajan roikkunut putiikin rekillä. Mies ei esitellyt sitä, koska se on kokoa M. (Korjaus: 42!)

Olin gaalan kirjavin nainen, ja ylpeä siitä.

--

Päivän kuvat: Anne-Mari Pahkalan silkkikimono Yasi on vuoden 2015 mallistosta. Minun kappaleeni oli yksi viimeisistä. (Korjaus: Yassi.)